Itsensä suojelu huonoilta ihmissuhteilta

.

Vierailija kirjoitti:

Miksi täytyisi vihastua? Minäkin ymmärrän elämänkokemukseni myötä laajalti ihmisten käytöksiä, ja harvoin niistä tunneperäisesti kiihdyn, mutta en todellakaan ole lapatossu jonka yli saa kävellä mennen tullen tai joka jää suhteeseen jossa toisen käytös on toistuvasti sellaita jota en hyväksy.

Ymmärtäminen ja se, että haluaa itse elää piirteen kanssa, on eri asiat. Esim. edellisellä eksälläni oli ihan diagnosoitu mielisairaus joka aiheutti raskasta käytöstä. Ymmärsin hyvin että sairaus puhuu eikä mies loukkaa minua täysissä järjissä tahallaan, joten en suuttunut. Mutta: en myöskään jäänyt suhteeseen, koska ilman mitään suuttumista katsoin suhteen vaikutuksen omalle elämälleni negatiiviseksi.

Ehkä tämä ketju ei koske sua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan samanlaisten ongelmien kanssa kamppaillut koko elämän. Osaan jo nyt aikuisena suuttua, mutta silti annan jatkuvasti toisen rikkoa rajojani ja jään usein myrkylliseen suhteeseen, liian pitkäksi aikaa.

Oletko ajatellut, mistä tuo kohdallasi johtuu? Itse olen ajatellut että jatkuva anteeksi antaminen liittyy turvattomaan lapsuuteen, ja siihen etten saanut lohdutusta. Minua ei koskaan rauhoiteltu, vaan jätettiin yksin ahdistavien tunteiden ja pelkojen kanssa. Se että minua kohdellaan huonosti, herättää ahdistuksen, joka poistuu vasta sitten kun saan osakseni hyväksyntää tältä väärin kohtelevalta. Pitäisi kai löytää keino rauhoittaa itsensä ja uskoa siihen, että minullekin on varattuna ihminen joka kohtelee rakastaen. -ap

Läheisriippuvuuden taustalla on usein juuri lapsuuden kiintymyssuhdehäiriö.

Kirjavinkki

https://www.google.com/url?sa=t&source=web&rct=j&url=https://www.kristi…

Ei ole varsinaisesti uskonnollinen, vaikka kustantaja on

Lapsuudestahan nämä johtuu. Tsemppiä ap! Opi katsomaan itseäsi kuten Jeesus katsoo, rakastavasti: Hän on kuollut sinunkin puolestasi <3 Ethän kohtele itseäsi huonosti jäämällä vahingollisiin suhteisiin!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi täytyisi vihastua? Minäkin ymmärrän elämänkokemukseni myötä laajalti ihmisten käytöksiä, ja harvoin niistä tunneperäisesti kiihdyn, mutta en todellakaan ole lapatossu jonka yli saa kävellä mennen tullen tai joka jää suhteeseen jossa toisen käytös on toistuvasti sellaita jota en hyväksy.

Ymmärtäminen ja se, että haluaa itse elää piirteen kanssa, on eri asiat. Esim. edellisellä eksälläni oli ihan diagnosoitu mielisairaus joka aiheutti raskasta käytöstä. Ymmärsin hyvin että sairaus puhuu eikä mies loukkaa minua täysissä järjissä tahallaan, joten en suuttunut. Mutta: en myöskään jäänyt suhteeseen, koska ilman mitään suuttumista katsoin suhteen vaikutuksen omalle elämälleni negatiiviseksi.

Ehkä tämä ketju ei koske sua.

Oliko tämä ketju suljettu? Vain samalla tavalla tunteneet saavat vastata?

Mielestäni edellinen kirjoitti täyttä asiaa, hyviksi neuvoiksi ap:llekin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan samanlaisten ongelmien kanssa kamppaillut koko elämän. Osaan jo nyt aikuisena suuttua, mutta silti annan jatkuvasti toisen rikkoa rajojani ja jään usein myrkylliseen suhteeseen, liian pitkäksi aikaa.

Oletko ajatellut, mistä tuo kohdallasi johtuu? Itse olen ajatellut että jatkuva anteeksi antaminen liittyy turvattomaan lapsuuteen, ja siihen etten saanut lohdutusta. Minua ei koskaan rauhoiteltu, vaan jätettiin yksin ahdistavien tunteiden ja pelkojen kanssa. Se että minua kohdellaan huonosti, herättää ahdistuksen, joka poistuu vasta sitten kun saan osakseni hyväksyntää tältä väärin kohtelevalta. Pitäisi kai löytää keino rauhoittaa itsensä ja uskoa siihen, että minullekin on varattuna ihminen joka kohtelee rakastaen. -ap

Itselläni samantapainen tausta mutta johti erilaiseen lopputulokseen, mahdollisesti johtuen erilaisista synnynnäisistä temperamentin piirteistä. Minä opin jo aika nuorena, että minäpä pärjään ilman mitään lohdutusta, enkä kaipaa ihmisiltä mitään. Minua kiusattiin koulussa sen lisäksi että kotona oli sellaista tylyyttä ja kovuutta, mutta siinäkin ajattelin vaan että tyhmiä olette, en edes haluaisi noin aivovammaisten seuraa jotka käyttäytyy kuin joku paviaanilauma. Mieluummin yksin. 

Niinpä minun on ollut aikuisenakin aina helppo olla yksin, ja olen ollut pisimmillään 12 vuotta ilman minkäänlaisia parisuhteita, tai edes juuri ihmissuhteita yleensä, varsin onnellisena. Eli minun kuviosta on puuttunut "läheisriippuvaisuuskomponentti", jolloin on ollut helppoa olla rationaalinen jos joku kohtelee minua paskasti. Koska olen aina tiennyt, että pärjään aivan erinomaisesti yksinkin vaikkei kukaan ihminen koskaan hyväksyisi minua.

- 2

Toisaalta kai tuollainen defensiivinen "En tarvitse ketään" on myös kieroutunutta läheisriippuvuutta, käänteisesti vain. Voi sanoa vahvuuteen sairastumiseksikin. Ihmisten kuuluu olla jossain määrin riippuvaisia läheisistään, mutta terveellä tavalla. 

Mutta jos koet olevasi onnellinen yksin, niin oikein hyvä juttu =) 

Vierailija kirjoitti:

Mulla on hyvin vähän ihmisiä elämässäni, koska lopetan yhteydenpidon välittömästi, jos joku pettää luottamuksen millään tavalla. Joidenkin kohdalla se on ehkä liioiteltua ja joku muu voisi antaa anteeksi, mutta minä en. Koska mulla on vaikeuksia pitää rajojani, mun on pakko pitää ne mieluummin liian kireällä kuin liian löysällä. Olen mieluummin yksinäinen kuin annan muiden tuhota mielenterveyteni. Se on ollut tietoinen valinta todella rankkojen ihmissuhteiden jälkeen.

Jos joku on menettänyt luottamukseni, sitä ei enää takaisin saa. En anna kenellekään toista tilaisuutta.

Mieluummin liian tiukalla kuin löysällä. Ihmisiä saa aina lisää, mutta mielenterveys menetetään vain kerran. Sen jälkeen on lopun ikäänsä mt kuntoutuja.

Minulla oli samaa, sitä vielä lisäsi sellainen outo kasvatus, jossa pienestä pitäen opetettiin ihmeellistä kusipäiden ymmärtämistä, säälimistä ja paijaamista. Äiti opetti, että kaikkia pitää ymmärtää ja kaikkeen pitää suostua ja hyvä nainen jotenkin asettuu huonon kohtelun yläpuolelle ja ymmärtää ja ymmärtää. Lopputuloksena oli tietysti se, että tein ilkeän alkoholistin kanssa perheen ja ihmeissäni vaan ihmettelin kuinka se oli aina vaan niin ikävä minulle. Olin tietysti vahvan ja viisaan naisen maineessa tuttujen kesken, kun aina ymmärsin ja ymmärsin kuin mikäkin pyhä madonna kaikkia ihmisiä. Sitten mies alkoi juoppouspäissään pahoinpidellä lapsia ja vihdoin soi joku kello pienessä päässäni, että ehkä ei enää tarvitsekaan paijata sitä miestä, jolla on niin paha mieli että pitää ryypätä ja räyhätä. Otin eron ja muutin lasten kanssa omaan kämppään ja nyt olen hyvässä suhteessa. En voi muuta kuin ihmetellä omaa typeryyttäni ja yritän opettaa lapsilleni, että jos joku kohtelee huonosti, ei tarvitse jäädä siihen paapomaan vaan voi nostaa kytkintä.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on hyvin vähän ihmisiä elämässäni, koska lopetan yhteydenpidon välittömästi, jos joku pettää luottamuksen millään tavalla. Joidenkin kohdalla se on ehkä liioiteltua ja joku muu voisi antaa anteeksi, mutta minä en. Koska mulla on vaikeuksia pitää rajojani, mun on pakko pitää ne mieluummin liian kireällä kuin liian löysällä. Olen mieluummin yksinäinen kuin annan muiden tuhota mielenterveyteni. Se on ollut tietoinen valinta todella rankkojen ihmissuhteiden jälkeen.

Jos joku on menettänyt luottamukseni, sitä ei enää takaisin saa. En anna kenellekään toista tilaisuutta.

Mulla on ihan sama tilanne! En osaa pitää rajoista huolta, joten olen ehkä liiankin tiukka ja tosi vähän päästän ihmisiä enää lähelle. Muutenkin todella hyvä ketju ja osuvaa pohdintaa kaikilta. Juuri näitä asioita olen pyöritellyt viime vuodet.

Olen myös kuten aloittaja, paitsi että nykyään pistän niitä rajoja aika herkästikin, mutta nuorempana olin juuri kuin hän ja todellakin minua kohteli niin kaverit kuin miehet todella huonosti.

Nyt ei ole enää kauheasti kavereita, mutta rakastavan ja kunnioittavan miehen olen löytänyt. Olen hänen kanssaan onnellinen, hän kohtelee hyvin ja on tarpeiltaan aika samanlainen kuin minä. Tämä rakkaus tuntuu eheyttävältä. Ja hänen kanssaan osaan ja uskallan näyttää rajatkin jostain syystä, jos joskus pieniä ongelmia tulee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikka toisen ymmärtäminen on erittäin hyvä taito, niin se on hyvä varata vain niille, jotka päästää lähelle ja jotka ovat osoittautuneet luotettaviksi ja hyviksi ihmisiksi. Muita voi ymmärtää sen verran kauempaa, etteivät pääse vahingoittamaan.

Ongelmani tiivistyy siihen, että on todella vaikea hahmottaa, kuka on hyvä ihminen. Tiedän viehättäväni manipuloivia ja kontrolloivia kumppaniehdokkaita. En helposti luota, mutta jos läpäisee seulan, luotan vaikka se olisi itselleni tuhoisaa. Jostain syystä läpi pääsee itselleni haitalliset ihmiset. Tuntuu, kuin luonnettani arvostaisivat vain manipuloivat, ja toisaalta näyttäisin itsekin viehättyvän niistä manipuloivista.  -ap

Narsistin voi tunnistaa vaikka siitä että ennenpitkää häntä kiinnostaa konkreettiset asiat. Rahasi, kotisi, tuttavasi. Manipulointi voi alkaa vaikka ajankäyttösi mitätöimisellä eli hän on impulsiivinen eikä pysy sovitussa. Eli vaikka olisit tekemisissä kenen kanssa tahansa, päätät ettet aina ole käytettävissä. Et heti vastaa aina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan samanlaisten ongelmien kanssa kamppaillut koko elämän. Osaan jo nyt aikuisena suuttua, mutta silti annan jatkuvasti toisen rikkoa rajojani ja jään usein myrkylliseen suhteeseen, liian pitkäksi aikaa.

Oletko ajatellut, mistä tuo kohdallasi johtuu? Itse olen ajatellut että jatkuva anteeksi antaminen liittyy turvattomaan lapsuuteen, ja siihen etten saanut lohdutusta. Minua ei koskaan rauhoiteltu, vaan jätettiin yksin ahdistavien tunteiden ja pelkojen kanssa. Se että minua kohdellaan huonosti, herättää ahdistuksen, joka poistuu vasta sitten kun saan osakseni hyväksyntää tältä väärin kohtelevalta. Pitäisi kai löytää keino rauhoittaa itsensä ja uskoa siihen, että minullekin on varattuna ihminen joka kohtelee rakastaen. -ap

Itselläni samantapainen tausta mutta johti erilaiseen lopputulokseen, mahdollisesti johtuen erilaisista synnynnäisistä temperamentin piirteistä. Minä opin jo aika nuorena, että minäpä pärjään ilman mitään lohdutusta, enkä kaipaa ihmisiltä mitään. Minua kiusattiin koulussa sen lisäksi että kotona oli sellaista tylyyttä ja kovuutta, mutta siinäkin ajattelin vaan että tyhmiä olette, en edes haluaisi noin aivovammaisten seuraa jotka käyttäytyy kuin joku paviaanilauma. Mieluummin yksin. 

Niinpä minun on ollut aikuisenakin aina helppo olla yksin, ja olen ollut pisimmillään 12 vuotta ilman minkäänlaisia parisuhteita, tai edes juuri ihmissuhteita yleensä, varsin onnellisena. Eli minun kuviosta on puuttunut "läheisriippuvaisuuskomponentti", jolloin on ollut helppoa olla rationaalinen jos joku kohtelee minua paskasti. Koska olen aina tiennyt, että pärjään aivan erinomaisesti yksinkin vaikkei kukaan ihminen koskaan hyväksyisi minua.

- 2

Toisaalta kai tuollainen defensiivinen "En tarvitse ketään" on myös kieroutunutta läheisriippuvuutta, käänteisesti vain. Voi sanoa vahvuuteen sairastumiseksikin. Ihmisten kuuluu olla jossain määrin riippuvaisia läheisistään, mutta terveellä tavalla. 

Mutta jos koet olevasi onnellinen yksin, niin oikein hyvä juttu =) 

Juuri siitä syystä että koen olevani ja olleeni pitkään hyvin onnellinen, en ole oikein halukas ottamaan vastaan mitään diagnooseja siitä, mitä mahdollista vikaa suhtautumistavassani on. Se toimii minulle täydellisesti, koska olen äärimmäisen introvertti ja vielä aseksuaali luonne joka en oikeasti kaipaa niiltä toisilta mitään. Eikä niin että oikeasti kovin kaipaisin ja olisin onneton mutta uhmakkaasti väittäisi etten muka kaipaa. Ei varmasti toimi kaikille, monet muunlaiset ihmiset oikeasti kaipaa enemmän läheisiä ihmissuhteita voidakseen hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan samanlaisten ongelmien kanssa kamppaillut koko elämän. Osaan jo nyt aikuisena suuttua, mutta silti annan jatkuvasti toisen rikkoa rajojani ja jään usein myrkylliseen suhteeseen, liian pitkäksi aikaa.

Oletko ajatellut, mistä tuo kohdallasi johtuu? Itse olen ajatellut että jatkuva anteeksi antaminen liittyy turvattomaan lapsuuteen, ja siihen etten saanut lohdutusta. Minua ei koskaan rauhoiteltu, vaan jätettiin yksin ahdistavien tunteiden ja pelkojen kanssa. Se että minua kohdellaan huonosti, herättää ahdistuksen, joka poistuu vasta sitten kun saan osakseni hyväksyntää tältä väärin kohtelevalta. Pitäisi kai löytää keino rauhoittaa itsensä ja uskoa siihen, että minullekin on varattuna ihminen joka kohtelee rakastaen. -ap

Itselläni samantapainen tausta mutta johti erilaiseen lopputulokseen, mahdollisesti johtuen erilaisista synnynnäisistä temperamentin piirteistä. Minä opin jo aika nuorena, että minäpä pärjään ilman mitään lohdutusta, enkä kaipaa ihmisiltä mitään. Minua kiusattiin koulussa sen lisäksi että kotona oli sellaista tylyyttä ja kovuutta, mutta siinäkin ajattelin vaan että tyhmiä olette, en edes haluaisi noin aivovammaisten seuraa jotka käyttäytyy kuin joku paviaanilauma. Mieluummin yksin. 

Niinpä minun on ollut aikuisenakin aina helppo olla yksin, ja olen ollut pisimmillään 12 vuotta ilman minkäänlaisia parisuhteita, tai edes juuri ihmissuhteita yleensä, varsin onnellisena. Eli minun kuviosta on puuttunut "läheisriippuvaisuuskomponentti", jolloin on ollut helppoa olla rationaalinen jos joku kohtelee minua paskasti. Koska olen aina tiennyt, että pärjään aivan erinomaisesti yksinkin vaikkei kukaan ihminen koskaan hyväksyisi minua.

- 2

Toisaalta kai tuollainen defensiivinen "En tarvitse ketään" on myös kieroutunutta läheisriippuvuutta, käänteisesti vain. Voi sanoa vahvuuteen sairastumiseksikin. Ihmisten kuuluu olla jossain määrin riippuvaisia läheisistään, mutta terveellä tavalla. 

Mutta jos koet olevasi onnellinen yksin, niin oikein hyvä juttu =) 

Juuri siitä syystä että koen olevani ja olleeni pitkään hyvin onnellinen, en ole oikein halukas ottamaan vastaan mitään diagnooseja siitä, mitä mahdollista vikaa suhtautumistavassani on. Se toimii minulle täydellisesti, koska olen äärimmäisen introvertti ja vielä aseksuaali luonne joka en oikeasti kaipaa niiltä toisilta mitään. Eikä niin että oikeasti kovin kaipaisin ja olisin onneton mutta uhmakkaasti väittäisi etten muka kaipaa. Ei varmasti toimi kaikille, monet muunlaiset ihmiset oikeasti kaipaa enemmän läheisiä ihmissuhteita voidakseen hyvin.

Voi kunpa olisin samanlainen...

Vierailija kirjoitti:

Minulla oli samaa, sitä vielä lisäsi sellainen outo kasvatus, jossa pienestä pitäen opetettiin ihmeellistä kusipäiden ymmärtämistä, säälimistä ja paijaamista. Äiti opetti, että kaikkia pitää ymmärtää ja kaikkeen pitää suostua ja hyvä nainen jotenkin asettuu huonon kohtelun yläpuolelle ja ymmärtää ja ymmärtää.

Meillä oli kotona ihan sama. Jos joku kohteli huonosti neuvo oli: älä välitä. Kyllä se lopettaa. Ja lisäksi kova kuri, eikä omia mielipiteitä saanut olla. -ap

.