Ikää yli 30 ja aina vaan tunne etten kelpaa äidilleni

[quote author="Vierailija" time="17.05.2013 klo 22:49"]

Ei hauku, puhu rumia, arvostele ääneen tms. mutta jotenkin saa minut tuntemaan että teen aina väärin. Pääseekö tästä koskaan eroon?

Av:n tapaan täällä ehdotetaan varmaan välien katkaisemista mutta siihen en ryhdy, sillä en halua viedä lapsilta isovanhempia.

[/quote]

Pääset hänestä eroon viim. hänen kuollessaan, vai mitä tarkoitat? Terapia olisi hyväksi (molemmille), mutta sinä olet vastuussa omista tunteistasi.

En tiedä mitä edes haluaisin kuulla. Ehkä kokemuksia kohtalotovereilta? Itsellä taas mieli maassa äidin kanssa puhutun puhelun jälkeen.

-ap

Minulla ihan sama homma. Yli 30 vee ikää ja aina vaan se kelpaamattomuuden tunne. Olemme kai niin erilaisia äitini kanssa. Hän olisi halunnut toisenlaisen tyttären, tiedän sen. Olen miettinyt paljon itsekin tätä asiaa että miten toimin oman tyttäreni kanssa. Miten suhtaudun, jos hänestä tulee esim. punkkari tai hippi, ihan erilainen kuin minä.

[quote author="Vierailija" time="17.05.2013 klo 23:03"]

En tiedä mitä edes haluaisin kuulla. Ehkä kokemuksia kohtalotovereilta? Itsellä taas mieli maassa äidin kanssa puhutun puhelun jälkeen.

-ap

[/quote]

No mieti nyt, "mitä haluat kuulla" ja miksi sinun pitäisi kuulla vain miellyttäviä asioita? Olen kohtalotoveri, so? Olen vastuussa tunteistani, jos en pääse eroon huonommuudentunteesta (olen päässyt, terapiassa) se on minun ongelmani, ei äitini. Toisaalta äitinikään ei saa minulta kaikkea, mitä tiedän hänen toivovan.

2.

Ei  siitä pääse ennen kuin arkun kansi on kiinni, jyrkästi sanottuna. Minun äitini arvosteli (rauha hänen sielulleen) mitä tein, kasvatin, kokkasin ja sanoin. Monesti ittku tuli kotimatkalla. Mutta koska kyseessä äiti niin yritin kestää. Loppu tulyllätyksenä 1 1/2vuotta sitten. Omatuntoni ei soimaa koska kuitenkin yritin ja yhteys oli loppuun asti.

Juuri näin se on.

Me emme äitini kanssa sovi toisillemme ja kumpikin olisi ansainnut toisenlaisen äidin/tyttären. Tosin äitini on niiiin omituinen, ettei kyllä ole olemassa tyttöä, joka hänelle sopisi. :/

Äiti on mestari syyllistämään muita ja kääntämään omat virheensä muiden syyksi. Joten nyt kun en jaksa enää pitää häneen yhteyttä, tunnen asiasta syyllisyyttä. On minua siitä syyllistettykin, kun "ei tässä tiedä miten kauan täällä enää on tai jaksaa lasten kanssa olla". En minäkään sinällään tahtoisi häneltä lastenlapsia kieltää, mutta kun lapsenlapsetkaan eivät mummista pidä. Ja sen hän on aiheuttanut täysin omalla toiminnallaan.

Mä masennun aina kun puhun puhelimessa tai tapaan äitiäni. Hän aina onnistuu loukkaamaan mua. Olen jo yli 40 mutta hän haluaisi sekaantua kaikkeen ja väheksyy mua. Aivan kuin pitäisi täysin aivottomana. Ollaan ihan erilaisia luonteelta. Hän sanoo ja yrittää ohjailla mua aina niin kuin hänelle itselleen olisi paras. Jollain tapaa ei pidä mun elämää tärkeänä ollenkaan.

8 vielä jatkaa. Olen aina ollut syntipukki hänen sanomisissaan ja epäonnistumisissaan. Kuka laittaa ne oman lapsen puheiksi tai syyksi, vain päästäkseen itse "puhtain paperein".

Minä olen jo yli 50, mutta vieläkin tulee usein tunne, etten kelpaa. Kummallisesti sitä taantuu lapseksi vanhempien seurassa ja kaipaa hyväksyntää. Varsinkin kun tuntuu, että vanhemmat aina kehuvat kaikkia pikkuveljen tekemisiä...

Meillä oli samaa, mutta kun itse täytin 40v ja äiti 60v niin kummasti alkoi rauhoittumaan ja hyvittelemään - ehkä tajusi, miten lannisti minua?

Tosin kasvoin henkisesti ja hengellisestikin aikuiseksi itse ja aloit ymmärtämään, että äitini on vaan synnyttäjäni, kasvattajani, muttei välttämättä mitään muuta. Tulin uskoon ja sitä kautta löysin rauhan elämääni täysin riippumatta ihmisistä. Tämän löysin tv:n kautta, olen ev. lut, mutta aloin katsoa tv7:n  ohjelmia ja tajusin, mistä tässä elämässä on kyse.

Meillä oli samaa, mutta kun itse täytin 40v ja äiti 60v niin kummasti alkoi rauhoittumaan ja hyvittelemään - ehkä tajusi, miten lannisti minua?

Tosin kasvoin henkisesti ja hengellisestikin aikuiseksi itse ja aloit ymmärtämään, että äitini on vaan synnyttäjäni, kasvattajani, muttei välttämättä mitään muuta. Tulin uskoon ja sitä kautta löysin rauhan elämääni täysin riippumatta ihmisistä. Tämän löysin tv:n kautta, olen ev. lut, mutta aloin katsoa tv7:n  ohjelmia ja tajusin, mistä tässä elämässä on kyse.

Ei tuosta pääse ikinä eroon. Ne roolit on aina samat: äiti on äiti enkä kelpaa hänelle.

Minulla se loppui äidin kuolemaan. Vielä kuolinvuoteellaankin hän haukkui minut ja kertoi, kuinka pettynyt oli minuun.