Äidit, nyt sanokaa rehellisesti: Onko teillä suosikki tai inhokki lapsia?

On. Toinen lapsi on ihan unelma, aina hyväntuulinen ja helppo. Toinen on ihan hemmetin vaikea, kaikesta saa aina vääntää ja mikään ei koskaan käy. Ei uskoisi, että ovat saman kasvatuksen saaneet. Rakastan kyllä molempia, mutta...

Kohteletko näitä lapsia eriarvoisesti? Saako se helppo lapsi enemmän apua esim ja se vaikea jätetään oman onnensa nojaan?

Vierailija kirjoitti:

Kohteletko näitä lapsia eriarvoisesti? Saako se helppo lapsi enemmän apua esim ja se vaikea jätetään oman onnensa nojaan?

Ihan tasan samalla tavalla on aina kohdeltu ja käsketty muitakin kohdella...

Ei. Tuollaiset mainitsemasi asiat voivat johtua tilanteista esim. Rahatilanteesta, sressinmäärästä ja eniten siitä, että toki itse huomaat sen missä jäät mielestäsi vähemmälle. Vanhemmat ja muut sisaruksesi ehkä näkevät sinun saaneen jotain enemmän ja sinä et edes tajua, että muut on jääneet ilman. Tai ehkä olet vasta saamassa osuuttasi.

Voisin ajatella, että omatkin lapset äkkiseltään voisivat kokea tavallasi, mutta yhdelle maksettiin ajokortti ja toiselle opiskelut.

Nuorin saa enemmän materiaa kuin vanhemmat sisarukset hänen iässään, koska taloudellinen tilanteemme on parempi. Toki myös aika on eri esim.

Oma kännykkä hänellä vuosia nuorempana, mutta ei minkään suosion takia vaan yleisen tilanteen ja aikakauden.

Ite oon huomannu, että ne jankalimmat lapset ylernsä saa vanhemmiltaan eniten. Ehkä syylisyyttään yrittävät paikata ja pelastaa hänet, kun muut kuitenkin pärjäävät itsekseen.

Mä oon se "hankala lapsi" mun äidille, ja sisko on se "lempilapsi". Iskän kanssa ollu aina niin että koen että oon ollut täysin pidetty kaikilla tavoilla, äitin kanssa ei. :)

Yleisestiki tuun miesten kanssa monesti paremmin toimeen.

Äiti ja mä ollaan tosi temperamenttisiä kumpikin, äitillä on kovat arvot, mulla pehmeät, ja molemmat ollaan sitä mieltä että se oma mielipide on se oikea. :D

Äiti kehuu pikkusiskoa, arvostaa pikkusiskon mielenkiinnon kohteita, ei koskaan moiti,maksaa asioita.

Mua arvostelee, ulkonäössäni on usein jtn vikaa (olen liian tyrkky, liian sitä ja tätä), ammattia on haukkunu tyhmien ihmisten ammatiks, lukuisia harrastuksia on ja ei oo koskaan sanonu niistä mitään siskolla 1 harrastus jota hehkuttaa kaikille ihmisille, siskolla ei ammattia mutta äiti on siinäki sitä mieltä että siskon vaan pitäis hakea johki huippukouluun yms.

Tyttäristä toinen on paljon kauniimpi ja siten myös rakkaampi, pakko myöntää 😬

Ei varmaan saisi sanoa, mutta kyllä on. Kolme lasta, kaikkia rakastan yli kaiken, mutta yhtä ihailen. En tiedä, miksi hänestä on tullut sellainen kuin on, mutta on todellinen maanpäällinen enkeli. Hyväntekijä. Altruistisin ihminen, jonka tiedän. Todella viisas jo todella nuorena.

Halusin ap tehdä saman aloituksen juuri joku päivä. Tuntuu, että omalla äidilläni on myös ne lempilapset, joille soitellaan ja pyydetään yökyläänkin. Uskalsin kerran ehdottaa äidilleni että tulisin minäkin yökylään ja hän kysyi että miksi. Eipä tehnyt sitten enää mieli mennä yöksi.. Nämä lempilapset voi olla yötä vaikka asuisivat lähelläkin.

Taloudellista etua ei ole kenellekään, mutta tuollaista muuta huomioimista kyllä.

Ei ole. Molemmat lapseni ovat rakkaita ja ajoittain myös raskaita. Pojalla on autisminkirjon sairaus ja tytöllä masennusta. Olen joutunut tukemaan heitä molempia tosi paljon ja toisaalta myös taistelemaan heidän kanssaan paljon. Rakastan heitä molempia yhtä paljon vaikka ovat täysin erilaisia lapsia.

Mulla on kaksi tytärtä, nuoria aikuisia. Toisen kanssa viihdyn todella hyvin. Toisestakin tykkään, mutta meille tulee helposti riitaa, eikä yhteiselo suju kauaa saman katon alla. Silti on ikävä, kun hän on poissa.

Kun tytöt oli lapsia, niin en olisi ikinä uskonut, että miten päin tämä asetelma on nyt tässä vaiheessa elämää. Silloin toisen kanssa oli ihanaa ja toisen kanssa vaikeaa :)

Mitähän 10 vuoden päästä...

Kaksi lasta, hyvin erilaisia muttei tietenkään vaikuta suosikki-inhokki akselilla. Voiko omista lapsistaan niin edes sanoa?

Ei. Molemmilla lapsilla on ollut vaiheita jolloin ovat erityisen ihania tai erityisen rasittavia, ja kyllähän se rasittuminen välillä lapsille näkyy ja siinä hetkessä voi tuntua että kohdellaan eri tavalla, mutta ihan vilpittömästi pitkässä juoksussa vaaka on tasan ja toivon että myös lapsilla kokemus reiluudesta.

Mutta esim. juuri nyt 6-vuotiaalla on ollut tämän kesän vaihe jossa valittaa aivan kaikesta ja ajattelee ihan hirveän negatiivisesti (tyyliin ekana reissupäivänä alkaa valittaa että reissu on liian lyhyt, kahden pallon jäätelöannoksen saadessaan että olisi halunnut kolme, ja kympin matkamuistorahan saatuaan että ei hän halua niitä pehmoja jotka saa kympillä vaan niitä mitkä maksaa 25e - ja hän juuttuu näihin piiiiitkäksi aikaa ja palaa uudelleen ja uudelleen - tämä ei ole hänen perusluonteensa vaan joku vaihe), ja kyllä minusta nousee hänen kanssaan rumempia puolia esiin kuin sisaruksen. Pari vuotta sitten roolit oli hetken toisin päin.

Mutta ei, minulla ei ole suosikkia. Tottakai suhde lapsiin on erilainen, he ovat eri ihmisiä ja minä olen ollut eri ihminen kun olen saanut heidät elämääni.

Vierailija kirjoitti:

Ite oon huomannu, että ne jankalimmat lapset ylernsä saa vanhemmiltaan eniten. Ehkä syylisyyttään yrittävät paikata ja pelastaa hänet, kun muut kuitenkin pärjäävät itsekseen.

Vain saa enemmän vai myös tarvitsevat enemmän?

Meillä kahdesta lapsesta toinen on selvästi tarvitsevampi, "hankalampi", ja siten myös saa enemmän (huomiota, ohjausta, kannustusta, syliä), koska vähemmällä ei pärjää. Ei siinä ole syyllisyyttä, vaan vuorovaikutusta. Aivan varmasti parhaani teen, että toinenkin saa tarvitsemansa ja hänellekin on tilaa, mutta siinä missä toinen voihkii toimintakyvyttömänä myttynä sylissä, toinen painelee rennolla ja itsevarmalla asenteella kohti uusia seikkailuja ja palaa vain leveä virne naamalla antamaan välillä raporttia. Ei siinä silloin sekuntikellolla mitata jakoa, vaan tarpeen mukaan.

Ei ole, en voi ymmärtää miten voisi olla. Tietenkin erilaisia haasteita on eri lapsilla, mutta ei se muuta lapsen kohtelua tai arvostusta. Toivottavasti sama ajatus säilyy aikuisuuteen asti.

Neljä lasta ja kaikkia rakastan eri tavalla, mutta täsmälleen yhtä paljon. Ei suosikkia, ei inhokkia. Ikinä en ole katunut yhdenkään syntymää. Ovat parasta, mitä minulla on. <3

Vierailija kirjoitti:

Ei varmaan saisi sanoa, mutta kyllä on. Kolme lasta, kaikkia rakastan yli kaiken, mutta yhtä ihailen. En tiedä, miksi hänestä on tullut sellainen kuin on, mutta on todellinen maanpäällinen enkeli. Hyväntekijä. Altruistisin ihminen, jonka tiedän. Todella viisas jo todella nuorena.

Millaisia muut lapsesi ovat?

Entä äidit, joilla lapset exälle ja nykyiselle? Jos lapsi vielä muistuttaa sitä hankalaa exää ja hangoittelee isänsä manipuloimana sinua, äitiään, vastaan. Onko yhtä helppo rakastaa häntä kuin nykyisen kanssa saatua, joka ei elä kahdessa eri leirissä?

Ei ole. Minulla on kaksi lasta. Toisella on adhd ja suoraan sanottuna hänen kanssaan on paljon enemmän ongelmia ja tappeluita. Rakastan häntä silti aivan yhtä paljon. He ovat molemmat yksilöitä, hyvine ja huonoine puolineen, ihan niin kuin minäkin. En ikinä haluaisi, että kumpikaan heistä ajattelisi olevansa parempi tai huonompi lapsi. Suurin syy siihen on se, että toivon heidän olevan läheisiä aikuisena. En halua heidän väliensä rikkoutuvan ainakaan sen takia, että toinen luulisi minun rakastaneen vähemmän. Olen itse ainoa lapsi, joka aina toivoi sisarusta. Omien vanhempieni sisarussuhteita seuranneena olen huomannut myös, kuinka katkeruus todellakin tuhoaa välit.

Up