Missä vaiheessa suhdetta on oikea heti avautua karusta menneisyydestä?

Miksi kaivella menneitä?

Tulevaisuutta olette tekemässä, yhdessä.

Vain ja ainoastaan mikäli se vaikuttaa päivittäiseen tekemiseen yhä ja tukevaisuudessa.

Jokaisella meillä on kasvutarina. Myös miehelläsi. Osalla on mennyt kuin Strömssöössä ja suurimmalla osalla ei.

Mitä sitä vanhoja kaivelemaan.

Iloitse että olet löytänyt miehen ja jopa perheen joka ottaa sinut avosylin vastaan. Lakkaa murehtimasta menneitä ja keskity uuteen parempaan tulevaisuuteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kokemukseni mukaan ei missään vaiheessa, koska kaikkea kertomaasi tullaan käyttämään vielä sua vastaan. Toiselle ei kannata antaa "aseita" vapaaehtoisesti joilla sua voi loukata ja satuttaa.

N43

Rakastava ja terve ihminen ei tee niin. Luonnehäiriöinen ja ilkeä ihminen saattaa tehdä (usein tekee)

Tai totaalisen ymmärtämätön pökijä. Mutta silloinkin on parempi pistää suhde poikki.

Vierailija kirjoitti:

Riippuu vähän mitä siihen karuun menneisyyten kuului. Jos se oli rikoksia, huumeiden käyttöä ja itsensä myymistä, niin valinta on vaikea. Suhdetta ei ole järkevä rakentaa valheelle, mutta ainakin normaalille ja kunnolliselle miehelle olisi vaikea paikka sulattaa partneriltaan tuollainen menneisyys.

Jos kyseessä on vain itsemurhayritys, niin mitä sitä salailemaan. Kukapa meistä ei olisi yrittänyt, minäkin olen. Sen voi kertoa viimeistään toisella tapaamiskerralla.

Mutta toisaalta, jos omaan elämään on kuulunut noita asioita, ei ole varmastikaan mahdollista vuosia ”esittää”, ettei mitään olisi ollut. Kaikilla ihmisillä on perimmäinen tarve tulla hyväksytyksi ja ymmärretyksi.

Olin 23 vuotta yhdessä miehen kanssa, sitten tuli ero. Loppujen lopuksi en kertonut koskaan muuta kuin hyvin ylimalkaisesti, että on ollut vaikeaa, alkoholismia perheessä jne. Mitä enemmän opin tuntemaan miestä tajusin , että hän pitää heikkona ihmistä joka masentuu, valittaa, tai muistelee vanhoja. Koskaan ei myöskään ihmetellyt miksei minulla ole kavereita lapsuudesta/nuoruudesta ja miksi olen mieluummin yksin kuin suuressa joukossa. No, erohan siitä tosiaan tuli. Joskus mietin, ettei hän tiennyt koko aikana minusta kyllä paljoakaan, mutta ei tosiaan ollut edes kiinnostunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kokemukseni mukaan ei missään vaiheessa, koska kaikkea kertomaasi tullaan käyttämään vielä sua vastaan. Toiselle ei kannata antaa "aseita" vapaaehtoisesti joilla sua voi loukata ja satuttaa.

N43

Rakastava ja terve ihminen ei tee niin. Luonnehäiriöinen ja ilkeä ihminen saattaa tehdä (usein tekee)

Puolen vuoden suhteen jälkeen on mahdotonta sanoa onko mies rakastava ja terve vai luonnehäiriöinen ja ilkeä. Jotkut kun on tuota kaikkea ja paljon vielä muutakin kun tarpeeksi on häiriintynyt luonteeltaan..

Toisaalta se tervekin rakkaus saattaa muuttua puhtaaksi halveksunnaksi, jos kertoo jotain sellaista yllättävää/väärää joka ei sovi alkuunkaan siihen kuvaan jonka toinen on jo päässään sinusta kaiken aiemman kertomasi mukaan muodostanut.  Sinänsä kyllä ihan ymmärrettäväkin reaktio on tuntea itsensä huijatuksi ja tavallaan petetyksikin, jos ilmi tulee ihan puun takaa joka muuttaa toisen tavallaan ihan eri ihmiseksi. Etenkin jos se on asia, joka olisi alusta saakka tiedossa oltua jättänyt koko kiinnostuksen heräämättä ja suhteen alkamatta. Jollekin tähän riittää melko vähäpätöinenkin asia ja toiselle se on tyyliin menneisyydessä tehty h^nkirikos ja nimenvaihto.. Yhtä kaikki, sitä ihmistä josta kiinnostui ja johon ihastui/rakastui ei enää ole olemassakaan paljastuksen jälkeen.

Eli kannattaa toimia juuri kuten aiempi kirjoittaja neuvoi, ja kertoa luurangoistaan heti. Jos kumppani on normaali, ja luurangot eivät ylipääsemättömän suuria, suhde jatkuu ja kaikki menee hyvin. Jos kumppani on luonnehäiriöinen, se tulee ainakin mahdollisimman pian ilmi, ja sitten voi jatkaa elämäänsä ilman kyseistä kumppania. 

Kertomatta jättämisellä ei saavuta mitään muuta kuin pinnallisen ja pelon värittämän suhteen.

Vierailija kirjoitti:

Jotain kertoo sekin, että pitää miettiä voinko tälle ihmisille kertoa itsestäni näitä asioita. Olen itse jättänyt aikanaan kertomatta miehelleni asioita perheestäni, ovat tulleet myöhemmin ilmi. Parisuhteen pitäisi olla niin hyvä, ettei asioiden kertominen saa aikaan hylätyksi tulemisen pelkoa.

Minua on satutettu aiemmin todella pahasti, vaikkakin eri syistä kuin synkän menneisyyden takia. Olen halunnut tutustua ja rakentaa luottamusta mieheen hitaasti ja mies on muutenkin luonnostaan huolehtija. Mies on jo huomannut ja todennut, että olen sulkeutunut. Olenhan minä ja on yhtäkkiä vaikea avautua asioista, kun aiemmin on hyväksikäytetty ja poljettu maahan, mutta nyt on vieressä mies joka kuuntelee aidosti.

Ei kukaan voi huonoille lapsuuden oloille mitään ja on ymmärrettävää, että sillä voi olla vaikutusta mielenterveyteen. Minun mielestä kannattaa kertoa omasta elämästään mahdollisimman rehellisesti, kun esim. tulee ajankohtaiseksi vaikka se lapsuudenperhe. Puoli vuotta on oikeastaan todella pitkä aika tapailla toista menemättä henkilökohtaisuuksiin.

Ennen kuin menette vanhempiasi tapaamaan sinun kannattaa hieman kertoa mitä voi olla vastassa. Ja tässä yhteydessä voit vaikka sanoa, että kasvaminen teki tiukkaa turvattoman lapsuuden vuoksi ja se oireili mm. masennuksena. Sinun sulkeutuneisuus näyttää nyt olevan oire menneisyydestäsi.

Itse olen jopa yrittänyt itsem urhan, mutta en ole koskaan kokenut tarpeen kertoa siitä ainoallekaan kumppanilleni. Olisiko pitänyt? Miksi?