musta on ruvennut tuntumaan siltä,että olen ystävä vain tarvittaessa eli

kellään muulla samanlaista kokemusta

ap

Mulla on kans. Oikein nyt testaan, että kauanko menee, että ystäväni nyt ottavat yhteyttä.

Mä olen aina se, joka soittaa tms. ja ehdotta yhetistä tekemistä. Ainoastaan mä lähetän viestejä. On mulla myös kiire, työ, lapset jne mutta aina löytyy hetki otta yhteyttä.

Testiajoa kulunut jo 4 viikkoa.

tai siis, saan yhteydenottoja vain kun joku tarvitsee apua tai rahaa, ystäviä ei ole, ei yhtään ystävää, pala tulee kurkkuun kun kirjoitan tämän tosiasian

noh, en tiedä, itse en ihan oikeasti jaksa pitää yhteyttä esim. lukio- ja opiskeluajan ystäviin, mutta en toki myöskään pyydä mitään palveluksia heiltä, ei tulisi mieleenikään. Mutta elämä vaan on tässä ja nyt sellaista, että ajatukset ja energia ovat muualla. Silti sydämessä ovat kyllä rakkaita ja vaalin hyviä muistoja jne...jos pari kertaa vuodessa kutsun jonnekin, soitan, nähdään tms. se on ihan riittävästi mun mielestä. Elämäntilanne vain on sellainen, ei ole tarvetta eikä aikaa samanlaiselle hengailulle kuin silloin ennen, en kaipaa niin paljon uskottuja tyttökavereita, joiden kanssa jaetaan asiat ja kikatellaan. En tiedä jos he kaipaavat enemmän ystävyyttä, mutta toivon että löytävät sitä sitten toisten kanssa. olen tällainen puolierakko perheihminen, jolla kuitenkin oli nuoruudessa kouluun ja harrastuksiin liittyviä ystävyyssuhteita (joita en nyt osaa ja jaksa vaalia).

tämän kirjoitukseni pointti oli vain, että ehkä nämä sinun ystäväsi eivät tarkoita mitään pahaa, elämä vain menee eteenpäin ja moni haluaa kuitenkin ensisijaisesti vaalia omaa perheaikaansa ja lapsiperhe-elämä vie usein ajan ja voimat 100% ja ylikin...Se on vähän vaikea asia, jos esim. kaveriporukasta joku ei perustakaan perhettä, koska se ihminen jää väkisinkin yht'äkkiä yksin, vaikkei kukaan tarkoita eikä halua mitään pahaa. On vain tosi vaikeaa perheenäitinä enää viettää säännöllisesti pitkiä iltoja "tyttöjen kesken"... omatuntokin soimaa, mutta jos vastakkain on aikuinen nainen ja avuttomat pienet lapset, omantunnon ratkaisu on kuitenkin aika itsestään selvä...

on näitä joo mutta on onneksi oikeitakin kavereita.

mun "oikeista" ystävistä on siis tullut tällaisia

ap

Muhun otetaan vain silloin yhteyttä kun halutaan purkaa murheita, muuten "ystävistä" ei kuulu mitään. Joten en halua olla enää tekemisissä näiden ihmisten kanssa, lakkasin pitämästä yhteyttä kokonaan. En halua enää toimia huolien kaatopaikkana. Mä en tarvitse semmosia ihmisiä elämääni, jotka yrittävät aina hyötyä jotenkin.

Joo mä kelpasin myös vain silloin kun oli "ystävällä" suru puserossa. Jos mulla oli jotain suruja (läheisen kuolemakin), niin ei sillon ollut aikaa edes kahvikupposelle. Sitten maailman pitäisi pysähtyä kun sen "ystävän" parin kuukauden on-off-seurustelu päättyy.

Jätin sikseen. Olkoot. Jotkut eivät vaan näe mitään muuta kuin itsensä. Tottakai oma elämä on keskiössä kaikilla, mutta silti voisi yrittää joskus asettua toisenkin asemaan.

Mullakin on testit menossa, useampi kk kulunut. Avustin opiskelussa mut sitten jotenkin uuvuin. En jaksanut pitää yhteyttä, kun pelkäsin, että taas putoaa joku tehtävä niskaan. Kun vähensin yhteydenpitoa, huomasin, että koko homma olikin ollut minun vastuulla (siis yhteydenpito).

up