9- vuotiaan vaikeista kaveriasioista. Yksinäisyydestä.

Aina ei tosiaankaan se paras kaveri löydy samasta luokasta. Itse olin myös lapsena ujo eikä samanhenkisiä kavereita lähipiirissä ollut. Välillä asia harmitti mutta viihdyin myös itsekseni. Kiusaamisen kohteeksi en koskaan joutunut, onnekseni. Kaverittomuus kasvatti minusta hyvin monenlaisten ihmisten kanssa toimeentulevan ja lopulta myös sosiaalisen aikuisen joka päätyi esimiesasemaan isolla työpaikalla. Sydäystäviä minulla ei tosin edelleenkään ole enkä niin sellaista kaipaakaan. 

Mikä oli tarinan opetus? Ehkei sitä ole. Halusin vain sanoa että se, mikä nyt tuntuu sydäntäsärkevältä, voi kuitenkin johtaa myös johonkin hyvään. Tai sitten se kaveri löytyy jostain aivan odottamattomasta paikasta. 

Voisikohan tuosta ujoudesta koittaa opetella rohkeammaksi, edes sen verran että pystyisi hieman tekemään tuttavuutta uusiin ihmisiin. 

Ehdottaisin ilmaisutaitoa, näytelmäkerhoa tai vastaavaa. Siellä on yleensä rohkeita, ystävällisiä ihmisiä jotka vetävät mukaansa ujommatkin. Näytelmissä ei tarvitse olla isossa roolissa, mutta siinä saisi tilaisuuden kehittyä esiintymään, ja rohkean roolista olisi varmasti apua ujolle tytölle joka oikeasti ei ole rohkea. 

Aloittaja,sama juttu meillä.Olen ollut tod pahoin mielin ja yrittänyt kannustaa mutta jokainen nainen muistaa millaista oli olla tyttö,aina on se yksi joka ei kelpaa mukaan.Onneksi kesäloma alkaa.Tsemppiä Sinulle ja tytöllesi <3

Onko tytöllä jotain harrastuksia, josta voisi saada kavereita? Tai asuuko esim. naapurissa joku kiva kaveri?

Mulla samanikäinen lapsi, mutta poika. Ja kuten tiedetään niin pojilla noi kaverisuhteet on paljon mutkattomampia.

Pisti silmään "koulusta haettaessa". Toivottavasti teillä on jokin hyvä syy hakea koulusta, sillä sekin voi eristää, jos ei kulje koulumatkoja yhdessä. Entä viettääkö vapaa-aikaa näitten kaverien kanssa? Meillä ainakin tuonikäisenä vanhin tyttö oli joka päivä jonkun luokkatoverin kanssa tai porukassa käytyään kotona syömässä ja läksyjä tekemässsä. Hänellä on yksi kaveri, joka ei haluaisi kolmatta mukaan, mutta ongelmaksi asti tämä ei ole mennyt, vaikka äitiä ottaakin välillä päähän. Mutta olen huomannut, että kaverisuhteetkin vaihteleee eli jossain vaiheessa vaihtuu. Koulun vaihtaminen ei välttämättä helpota. Oman tytön luokalle on tullut 3 uutta tyttöä nyt neljännellä ja kerran kun juttelin, niin tyttäreni mukaan eivät nämä oikein ole hyvin päässeet porukkaan mukaan. Ujolle koulun vaihto ei välttämättä ole oikea vaihtoehto.

Miksi haette tytön koulusta? Itse muistan kouluajoilta, että ne koulumatkat oli aina kaikkein hauskimpia.

Meillä ainankin poika kulkee koulumatkat yhdessä luokkakavereiden kanssa, vaikka onkin vain pieni pätkä samaa matkaa.
 Lisäksi lapset saattavat mennä kavereille vaikka suoraan koulusta tai sopivat kotimatkalla tapaavansa myöhemmin.
Helposti jää ulkopuoliseksi, jos se kanssakäyminen rajoittuu vain koulussa olemiseen.

[quote author="Vierailija" time="13.05.2013 klo 21:03"]

Voisikohan tuosta ujoudesta koittaa opetella rohkeammaksi, edes sen verran että pystyisi hieman tekemään tuttavuutta uusiin ihmisiin. 

Ehdottaisin ilmaisutaitoa, näytelmäkerhoa tai vastaavaa. Siellä on yleensä rohkeita, ystävällisiä ihmisiä jotka vetävät mukaansa ujommatkin. Näytelmissä ei tarvitse olla isossa roolissa, mutta siinä saisi tilaisuuden kehittyä esiintymään, ja rohkean roolista olisi varmasti apua ujolle tytölle joka oikeasti ei ole rohkea. 

[/quote]

Ujolle lapselle tuollainen olisi ihan tuskaa. Ei ujoudesta oikein voi opetella pois. Tai jos voi niin kertokaa niin opettelen sen heti!

Joskus koulun vaihtokin voi olla ratkaisu. Tyttäreni entisellä luokalla oli hyvin pahat klikit tyttöjen kesken, jopa koulukiusaamista. Uudessa koulussa tyttäreni sai heti parhaan ystävän. Motivaatio koulunkäyntiin kasvoi tämän myötä valtavasti.

Meillä oli ihan sama tuossa iässä. Sydäntä viilsi, kun tytär itki usein ja tuli myös erilaisia neuroosijuttuja; pakko-oireita. Vuoden-kaksi sitä tuskaa kesti. Tuli myls omat ajta tuon ikäisenä tyttön' mieleen. Tuntuu että tytöille pn tullut halki maailman sivun näitä ihme juttuja. Pojilla kaikki on niin paljon helmpompaa, meillä on poikalapsiakin.

Omia aikojaan meni sitten ohi. Pikkuhiljaa. Olin tukena, kuuntelin jos tyttö halusi puhua, mutta harvoin halusi. Hänen vahva puolensa ei ollut omian tunteiden tunnistaminen eikä ilmaiseminen, siksi niitä pakko-oireitakin tuli. Autoin häntä hahmottamaan tunteita ja olin olkapäänä, kun itketti.
Kehoitin hakeutumaan sellaisten tyttöjen pariin, jotka halusivat olla hänen kanssaan eikä sellaisten, joiden huomiosta joutuu taistelemaan. Onneksi yksi tytöistä muutti pois, sellainen manipulaattori, joka sekoitti pakkaa ihan ilokseen ja kaikki alkoi sitten lutviutua.

Nyt tytär on 14v ja todella sosiaalinen ja puhuu aika helposti tunteistaan. Hän on näytelmäkerhossa ja harrasti välissä myös partioita ja voimistelua, ne on nyttemmin jääneet. Hänellä on varmasti halu edelleen siihen omaan parhaaseen kaveriin, mutta isompienkin tyttöjen kaverijutut ovat sotkuisia, vaikka olemme muuttaneetkin välissä.

Minusta tuntuu, että nämä ongelmat ja kasvukivut ovat kasvatttaneet hänestä melko tatavan sosiaalisesti ja hän tulee ja haluaa tulla miltei kenen kanssa tahansa toimeen. Tärkeitä avuja elämässä hän on saanut tuskien kautta.