En jaksa enää, nuoren mielenerveys

Menkää viikoksi Lontooseen, se on 1000 kertaa parempaa kun lääkkeet ja terapiat yhteensä.

On käyty matkoillakin, sen hetken menee aika kivasti, mutta ei se kanna pidemmälle.On kai luovuttanut. Elämästä.

Joo, samaa suosittelen kuin edellinen vastaaja. Kotiympyröistä pois. Ei se vatvaaminen asioita paremmiksi tee vaan muuta ajateltavaa tilalle.

Minkäikäinen?

19v

Tuttu tunne. Nuoresi on kuitenkin hakeutunut avun piiriin, se on tärkeintä. Terapia auttaa ajan kanssa, anna nuorelle ymmärrystä, mutta älä vaadi puhumaan, et ehkä kestä sitä, mitä kuulet. Yleensä lääkeet auttavat oireisiin juuri kuvaamallasi tavalla mutta varsinainen paraneminen tapahtuu terapiassa ja vie aikaa.

Voi kestää kuukaudenkin että auttaa. Pitää erottaa masennus ja tuollainen koulustressin aiheuttama mahdollinen mielipaha.

7, tavallaan lohduttaa kuulla,että joku tietää tunteen... Olenko kamala äiti,kun joskus väsähdän ja sanon, etten enää jaksa?Yleensä olen tukena ja kannustajana ja sanon, kuinka paljon rakastan.Mutta joskus jaksaminen pettää ja sanon, etten siis enää jaksa katsoa, jos hän ei itse yritä. Tiedän, että se on väärin,mutta oikeasti todella raskasta välillä. Jaonko sekään oikein, että "näyttelee" aina vahvaa? Eikö itsekin saa joskus romahtaa?

Sitäpaitsi 19 on hälkkarin rankka ikä, muistelkaa vaan omaa nuoruuttanne.

Et ole kamala äiti vaikka väsähdät. Yritä muistaa, ettet voi elää nuoren puolesta. Nuoresi varmasti yrittää, koeta muistaa, että kyse on sairaudesta vaikka ehkä näyttääkin laiskuudelta. Olen itsekin vaikeina aikoina ajatellut kovinkin mustia. Kannusta käymään terapiassa ja hoitamaan lääkitys. Älä sure kuin tätä päivä ja iloitse kun on siihen pienikin aihe.

Muista hakea apua myös itsellesi. Mielenterveysongelmaisten vanhempia on paljon ja kaikissa ryhmissä, koeta päästä syyllisyydestä eroon-

Mä sanoisin itse masennusta sairastaneena että voit sanoa joskus,että et jaksa tai voit sanoa vaikka pojallesi, että hänen tilanteensa välillä huolestuttaa sinua niin että murehdit sitä itsekin liikaa. Näin oma äitini on sanonut. Yleensä on hyviä ja huonoja kausia. Ne menevät ja tulevat. Pitää vaan luottaa että tulee taas se parempi aika jolloin on energisempi. Se on kaksipiippuinen juttu. Toisaalta tekemisestä saa onnistumista ja hyvää oloa mutta toisaalta liika tekeminen ja vaatiminen vie taas huonompaan suuntaan. Toivoisi vaan että löytäisi sen tasapainon niiden välillä ja hyvän olon. 

Kiitos 11! Sanas ilohduttavat.

Terapiaan mars! Minulla oli teininä vakava masennus, ja ainakin itse koin saavani eniten hyötyä terapiasta. Lääkkeitä söin myös vuosia, mutta ne ennemminkin tukivat terapiassa käyntiä ja pään myllerrysten selvittämistä kuin toimivat itsellään. Jos masennus ja ahdistus on päässyt pahaksi, voi terapiaa tarvitsee todella pitkään, mikään muutaman kuukauden pätkä ei riitä. Itse kävin neljä vuotta, ja senkin jälkeen prosessoin masennuksen aiheuttaneita asioita vielä vuosia itsekseni.

Itsehoito on myös tärkeää. Eli riittävä yöuni (ainakin 8 tuntia yössä, nuoren tarve saattaa olla paljon enemmänkin), liikunta jne. Myös ravintoaineiden saanti kannattaa tarkistaa, koska niiden puute altistaa masennukselle. Paljon vihanneksia ja hedelmiä, tarpeeksi rasvaa jne. Jos ruokavalio ei ole muuten monipuolinen, kannattaa kokeilla vaikka jotain superfoodeja, joilla yksipuolisuutta saa ehkä edes vähän paikattua. Ja niin hauskaa kuin matkustelu ja muukin on, siitä ei pidemmän päälle ole apua, sillä ongelmat odottavat viimeistään kotiin palatessa. Jokapäiväinen elämä pitäisi sen sijaan saada siihen malliin, että siitä pystyy taas nauttimaan.

Kaikkein tärkeintä lapsellesi on kuitenkin varmasti sinun tukesi. Minä en saanut vanhemmiltani tukea, mutta silti selvisin. Helpompaa se silti olisi ollut vanhempien avulla. Nykyään olen onnellisesti naimisissa ja kahden lapsen äiti. Lukio meni masennuksen takia surkeasti, mutta luin itseni silti maisteriksi. Ennen kaikkea olen kuitenkin onnellinen elämässäni ja osaan nauttia pienistäkin asioista. Masennuksen sairastaminen on tuonut myös tiettyä perspektiiviä elämään, ja vaikkei sitä kenellekään toivoisi, se on opettanut arvostamaan jokaista päivää aivan eri tavalla kuin ennen. Tsemppiä teille! Toivottavasti lapsesi saa kaiken mahdollisen tarvitsemansa avun ja toipuu mahdollisimman pian :)

Kiitos myös 13!

14, kiitos,  että kerroit omasta kokemuksestasi, arvokasta tietoa ja antaa toivoa.

minäkin suositan terapiaan hakeutumista jos vaan mitenkään pääsee. Tuo ikä on herkkä, kun odotukset ovat kovat joka suunnalta, pitäisi olla jo aikuinen mutta onkin aivan hukassa.

avauksesta nousee esiin, että säälit itseäsi siitä, että lapsesi on sairas?

Nyt pitää vähän kommentoida kyllä tuohon "voi kestää kuukaudenkin että auttaa"-vastaukseen. Joo, tämä on totta JOS lapsesi saama lääke on se juuri hänelle sopiva. Jos ei, edessä lääkkeenvaihto ja jälleen kuukauden odottelu. Jos sekään ei sovi, jälleen uusi. Eli ei missään tapauksessa saa tuudittautua siihen uskoon että kun resepti on kädessä, kaikki muuttuu paremmaksi. Hyvin harvoin ensimmäinen lääke on se sopiva, itse jouduin pari vuotta lastasi vanhempana kokeilemaan kuusi-seitsemän lääkettä ennen kuin "se oikea" yhdistelmä löytyi. Tämä lääkerumba ja testailu oli rankinta aikaa ikinä, masennuksen lisäksi kaikki fyysiset oireet eri lääkkeistä.

On toki ok että et itsekään jaksa, sinun olisi hyvä päästä myös itse juttelemaan jonkun kanssa. Jonkun joka oikeasti osaa auttaa ja antaa vinkkejä kuinka voit parhaiten olla lapsellesi avuksi. Tiedän oman äitini olleen todella huolestunut minusta, mutta kaikkein pahiten loukkasi hänen jatkuva "koettaisit edes ulkoilla, käy vaikka lenkillä, tee jotain"-mantransa. Hyvää tarkoitti mutta tuo ei oikeasti auttanut lainkaan, koin että hän vähätteli sairauttani. Jos lapsesi jaksaa, reissut tai muu mielekäs tekeminen toki kannattaa, vaikka vaikutus olisikin vain hetkellinen. Se hetki on kuitenkin teille molemmille hengähdys arjesta.

Jos jossain vaiheessa helpottaa, älä unohda olla silti tukena. Seuraa lapsesi jaksamista ja vointia sillä läheisenä sinä huomaat mahdollisen taantuman sairauden suhteen helposti aikaisemmin kuin lapsesi. Pidä ehdottomasti avoimet välit lapseesi, jos et tiedä mitä sanoa tai tehdä, ole vain läsnä, kuuntele jos lapsi haluaa puhua, anna lapsen pärjätä kuitenkin itse jos niin haluaa. Älä ahdista, älä pakota, anna lapsen vaikka maata sängyssä kaikki päivät jos hän ei muuhun pysty. Itselleni tämä on aina rankinta, välillä tulee kausia kun ihan yksinkertaisesti en pääse ylös sängystä. Silloin ei pidä pakottaa tai mennä huokailemaan viereen ja ihmettelemään että mikä siinä nyt niin vaikeaa voi olla. Jos lapsi ei jaksa, anna maata vaikka kaksi viikkoa putkeen. Se ei ketään vahingoita, ja painostus saattaa pahentaa asioita.

Itse sairastuin tosiaan 21-vuotiaana ja nyt 28-vuotiaana elän toistaiseksi vihdoin ilman lääkkeitä. En ole terve, masennus on sairaus joka seuraa hautaan saakka jollain tasolla, ainakin omassa tapauksessani. Sairaudesta tietämättömille vertaan yleensä masennusta syöpään. Ei syöpäpotilastakaan käydä potkimassa väkisin ylös sängystä pahimpina aikoina, ei syöpäpotilailta odoteta normaalia jaksamista arjessa, ja itse koen että masennus on aivan yhtä tappava sairaus kuin syöpäkin. Kyse ei ole mistään "kaamosmasennuksesta" tai siitä että "vähän masentaa" eron tai muun elämänmuutoksen jälkeen vaan ihan oikeasta sairaudesta.

Mutta, pitkän sepustuksen jälkeen, älä syytä itseäsi jos et osaa toimia oikein tai jos et osaa olla lapselle avuksi. Sinä teet sen mihin itse pystyt, mutta kannattaa silti toimia harkiten ettet vahingossa pahenna lapsesi oloa. Se mikä sinusta saattaa tuntua loogiselta, ei sitä ole sairaalle ihmiselle. Itse olen saanut parhaan tuen ja ymmärryksen tädiltäni joka sairastaa myös masennusta. Äitini on auttanut parhaansa mukaan ja hänelle olen siitä kiitollinen mutta toivon että hän olisi osannut ottaa sairauteni jossain vaiheessa "todesta".

Vaihdan mielelläni ajatuksia enemmänkin jos haluat, vaikka sähköpostitse? Jos minusta nyt jotain apua tilanteeseen voisi olla.

19 jatkaa vielä sen verran että jos sinulla ja perheellä jaksaminen oikeasti loppuu, kannattaa ihan oikeasti harkita mahdollisuutta sairaalahoitoon. Siellä lapsesi saa tosissaan oikeanlaista hoitoa vuorokauden ympäri, tai mahdollisesti esim. pelkästään päivisin (päiväpolilla). Sairaalahoito on tarpeen silloin jos lapsi ei enää itse "pärjää" kotona tai pysty huolehtimaan itsestään. Liian pitkään kotona kituuttaminen ei edesauta parantumista jos olosuhteet eivät ole sopivat.

Meillä myös taistellaan opiskelijan masennuksen kanssa. Nuoren ongelma on, että on älykäs, mutta ei osaa opiskella, sitten jää jälkeen ja stressantuu. Siis tarkoitan sillä, ettei osaa opiskella, että kaiken aloittaminen tökkii ja kokeisiin ei vaan saa luettua. Apua vain ei saada, kun hänellä on lievä neurologian diagnoosi lapsuuden ajoilta ja kaikki ongelmat lääkärissä selitetään sillä. Hän on saanut paljon tukea monelta taholta, mutta ei saa tarvitsemaansa keskusteluapua/terapiaa. Hän on vielä luonteeltaan sellainen, ettei halua muiden huolehtivan hänestä ja salailee ongelmiaan. Mutta olen nähhnyt kuinka vaikeaa se on ja opinnot edistyvät hitaammin kuin pitäisi. Sairaslomia hän saa, mutta niistä ei ole paljon hyötyä, kun opinnot pitäisi silti edetä. Lapselle on koetettu sanoa, että saa olla väsynyt ja ärtynyt, mutta älä pidä vaikeita asioita sisälläsi - ei auta. Opinnot etenee juuri ja juuri sen verran, ettei tulojaan menetä - kiitos kesäopintojen ja harjoittelujen. 

Kyllä se nuoren masennus vaikuttaa vanhempiinkin, vaikka sitä ei nuorelle näytä. Välillä on ihan väsynyt ja huolissaan nuoren tulevaisuudesta.