miten löytää ilo tilanteesta jossa asiat ei ole niin kuin haluaisi?

mitä sinä oikein sekoilet? Elämä on epätäydellistä, ei sen ole tarkoitus olla oman mielen mukainen. Opettele näkemään hyvä tässä hetkessä ja sopeudu. Jos et, niin sitten sinun pitää rikkoa perhe ja etsiä sitä täydellistä elämää muualta.

Elämä ei ole täydellistä. 

Iloitse siitä, että sinulla on läheisiä. Sinulla on mies, joka jakaa kanssasi kulut etkä joudu vastaamaan lasten kasvatuksesta yksin.

Iloitse siitä, että sait lapsia ja he ovat terveitä ja elossa. Tämäkään ei ole itsestäänselvyys.

Iloitse siitä, että sinulla on katto pään päällä. Et kertonut taloudellista tilannettasi, mutta oletan että senkin osalta olet turvallisilla vesillä. 

Oletko tehnyt asioiden eteen muuta kuin valittanut? Siis jos parisuhteesi ei ole sellainen kuin haluaisit, oletko tehnyt mitään sen eteen? Kotisi on keskeneräinen, oletko ajatellut saattaa remonttia loppuun (yhdessä miehesi ja talkooväen kanssa), jos ei lapset tottele, niin oletko kasvattanut heille käytöstapoja? Jos eivät innostu samoista asioista kuin sinä, oletko itse yrittänyt olla mukana lastesi touhuissa tai järkännyt jotain yhteistä tekemistä koko perheelle? 

Sitä kuules jokainen tekee itselleen sen hyvän elämän, ei niitä valmiina saa mistään! Kyllä on saamattomia nykyajan ihmiset, kun jumankauta kaikki täytyisi saada kultatarjottimella eteen!!!

Valittamallako paranee? No, mäkin usein valitan. Kunnes tajuan että hei, mulla on mies. Mulla on terveet ja ihanat lapset (kaikkine uhmaamisineen). Mulla on työ. Olen terve ja elossa, toisin kuin monet muut. Mulla on pari hyvää ystävää, joille voin kertoa mitä vaan. Mulla on koti, ei täydellinen eikä putipuhdas mutta koti kuitenkin jossa viihdytään. On lainaakin, juu, mutta kellä ei? Mulla on paljon hyvää. Vaikka on monta asiaa, joihin toivon muutostakin tulevaisuudessa (kuten mielenterveyteni). Mutta ei ne valittamalla muutu. Oletko itse tehnyt asioille sen, mitä pystyt? Onko sulle koskaan tapahtunut jotain oikeasti tosi pahaa? 

[quote author="Vierailija" time="11.05.2013 klo 17:20"]

Elämä on epätäydellistä, ei sen ole tarkoitus olla oman mielen mukainen.

[/quote]

Hassu juttu, kun oma elämäni on melko tarkkaan oman mieleni mukaista. Tietenkin yllätyspotkut, sairaus tai muu ulkopuolinen katastrofi voivat tilannetta muuttaa, mutta kaikki omassa vallassani olevat asiat olen järjestänyt haluamallani tavalla: on hyvä parisuhde, kiinnostava työ, harrastuksia, ystäviä, riittävästi omaa aikaa ja rahaa.

Oletko, ap, vain ajelehtinut nykyiseen elämäntilanteeseesi vai oletko tehnyt tietoisia, joskus kipeitäkin päätöksiä, jotta saisit elämältä, mitä haluat? Vai lasten hankkiminenko se on, mikä saa ohjakset lipsahtamaan omista käsistä?

Aika harvan elämä on täydellistä. Se vaan näyttää helposti siltä, kun katsoo muiden elämää ulkoapäin. Enpä näin äkkiseltään tiedä ketään, jolla olisi oikeasti täydellinen parisuhde, lapset jotka aina tottelevat jne. Täydellinen koti näyttää monilla olevan, minun silmääni, mutta nämä täydellisessä kodissaan asuvat ihmiset näyttävät usein olevan tyytymättömiä johonkin ihan triviaaliin seikkaan asunnossaan.

[quote author="Vierailija" time="11.05.2013 klo 18:04"]

[quote author="Vierailija" time="11.05.2013 klo 17:20"]

Elämä on epätäydellistä, ei sen ole tarkoitus olla oman mielen mukainen.

[/quote]

Hassu juttu, kun oma elämäni on melko tarkkaan oman mieleni mukaista. Tietenkin yllätyspotkut, sairaus tai muu ulkopuolinen katastrofi voivat tilannetta muuttaa, mutta kaikki omassa vallassani olevat asiat olen järjestänyt haluamallani tavalla: on hyvä parisuhde, kiinnostava työ, harrastuksia, ystäviä, riittävästi omaa aikaa ja rahaa.

Oletko, ap, vain ajelehtinut nykyiseen elämäntilanteeseesi vai oletko tehnyt tietoisia, joskus kipeitäkin päätöksiä, jotta saisit elämältä, mitä haluat? Vai lasten hankkiminenko se on, mikä saa ohjakset lipsahtamaan omista käsistä?

[/quote]

Tätä juuri haen? Eikö sen elämän kuuluisi olla täydellistä jos kerta se on ainutlaatuista?

Ehkä olen mennyt sieltä mistä aita on matalin, tämä on ikävä tosiasia itsellenikin myöntää.

Miellyttämisenhalu muita kohtaan on suuri. Ei se niinkään johdu siitä pelosta että minut jätettäisiin täysin yksin. En osaa sanoa mistä johtuu? Johtuuko koulukiusaamisesta kenties? Enkä tiedä onko syyn selvittämisellä mitään merkitystä edes nykytilanteelle. Yritän iloita pienistä onnistumisista ja iloista mitä on, mutta eihän niistä ammenna kauaa sitä onnellisuutta? Entä jos tekisi itsestään sen täydellisen omissa silmissään, niin mitä se hyödyttäisi jos kulissit muuten ei ole sitä? Tarkoitan että tekisi juttuja lasten kanssa ja kasvattaisi ne yksin jne. tekisi kaiken yksin ja ottaisi vastuun yksin kaikesta. Suurelta osin näin on nytkin ollut mutta itse menee välillä sieltä missä aita on matalin. Esim. antaa lasten kasvaa itsekseen ja tehdä mieluisia juttuja kavereidensa kanssa, eikä yritä houkutella niitä mukaan luontoon, puistoon tai kirjastoon.

Onhan niitä yh äitejäkin jotka tekee kaiken yksin, mutta miten siitä löytää sen ilon?

Kun en välttämättä ole kuitenkaan elänyt tätä elämää mitenkään "väärin" vaan olen elänyt sitä. Lähtökohdatkin ihan hyvät. En tiedä missä sitten mättää etten osaa olla onnellinen tässä hetkessä? Kun toisilla on samat lähtökohdat ja samat/tai huonommat päätökset ja menneet sieltä missä aita on vielä matalampi ja silti asiat kuitenkin paremmin? 

Eli kuin paljon tässä pitää rehkiä ja raataa oman onnellisuuden tähden?

Ja by the way, se joka epäili etten ole kokenut mitään kamalaa, niin onko syvä masennus susta jotenkin vähempiarvoinen juttu kuin joku muu?

ap

Tuo miellyttämisenhalu pisti vastauksestasi silmään. Olet mielestäni ihan oikein diagnosoinut ongelmasi. Kiltit, mukavat ja velvollisuudentuntoiset ihmiset ovat usein juuri niitä, jotka unohtavat, mikä heidän mielestään elämässä on tärkeää, ja alkavat elää muiden arvojen mukaan. Asia voi sujua tätä rataa ihan hyvin jonnekin varhaiskeski-ikään asti, jolloin elämä tuntuu usein kriisiytyvän. Sitten apua haetaan (hyvässä tapauksessa) ystäviltä, terapiasta ja isteapuoppaista tai (huonossa tapauksessa) pettämisestä ja muista harkitsemattomista irtiotoista. 

Kaikille ei perhe-elämä toimi ainoana onnellisuuden lähteenä, vaikka päällään seisoisi. Jos tunnut tarvitsevan esimerkiksi omaa aikaa, mielekkäitä harrastuksia, romantiikkaa ja ystäviä, niin sitten sinun on myös niitä saatava. Miehesi ja lapsesi eivät epäröi tyydyttää tarpeitaan joten älä epäröi sinäkään.

Juuri se on se asian ydin! Tee elämäsi itse, tee asioita niin kuin sinusta hyvältä tuntuu. Unohda se kulissihomma!!!

Tiedän todellakin mistä puhun. Olen tällä hetkellä yh, kulissit menivät mutta näytän taatusti myös onnellisemmalta nykyisin. Elämäni on tässä ja nyt ja myös edessä. 

Niin, ongelma on etten tiedä mitä haluisin harrastaa tai tehdä? Mistä niitä ystäviä saisi tai romantiikkaa? Tämä on todella vaikeaa jos on urautunut jo tähän elämään. Kun olisikin kursseja tälläisille tapauksille.

Tämä kriisiytyy jo siinä että haluamme miehen kanssa ihan eri asioita. Mies haluaa loma-asuntoa. Itse en näe sitä järkevänä, enkä viihtyisi metsän keskellä. Ja lisäksi kaikki pakkaaminen jäisi aina minulle ja se huono osuus. 

Itse haluan taas eri asioita. Pari vuotta sitten haaveilin vielä villistä sinkkuelämästä, kun se jäi väliin mutta nyt taas haaveilen perheen kanssa yhdessä tekemisestä ja kokemisesta,matkustelusta,ehkä lapsista vielä jos luoja suo ja lisäksi pakko myöntää että ensimmäinen omistusasunto ei ole se unelmien asunto sittenkään.

Olen myös aina kiinni lasten kanssa kotona. Lapset sen ikäisiä etten vielä voi harrastaa ja jättää yksin heitä. Isovanhemmat lupailee kyllä auttaa mutta haluavat itse matkustella vielä ja harrastaa. Tai heillä on menoja jne, ei sitten viitsi enää vaivautua kysymään. 

Nytkin olen haaveillut pyörästä, mutta en osaa päättää millainen se olisi. Vaihteilla,ilman jne. Minulla on pyörä ollut siis viimeksi 15v sitten.Mies jo lupautui ostamaan sen äitienpäivälahjaksi, mutta ajattelin taas lapsia ensin. He tarvitsevat kiireemmin uudet pyörät kuin äiti. 

ap

Jumalaare, ystävä, osta se pyörä. Anna sattuman valita. Vaivaudu kysymään isovanhempia.     Älä suostu siihen vapaa-ajan asuntoon. Aloita näistä pienistä asioista. Sä oot hyvä tyyppi, masennukseen taipuvaisena vain urautunut jotenkin ihmeelliseen uhriutuvaan ja kulissitietoiseen alakuloon. Go girl :)

Olet marttyyrinainen. Ei kukaan tuota voi ratkaista sun puolesta.

Minun näppiksiltä! Todella tutun kuuloista. tiedän, että onni on tässä käsissäni, mutta tyytymättömyys vaivaa... Syytä en tiedä, lapset ja mies ihania, mutta rassaa kun mies ei tunnu haluavan esim. retkelle meidän kanssa. Ja tuntuu, että ikään kuin yritän liikaa, hampaat irvessä. Kiltti ja velvollisuudentuntoinen olen minäkin. Ja alakuloon taipuvainen.

Aivan OT, mutta laitan kuitenkin. 

Oma nyt teini-ikäinen poika inhoaa sunnuntaita, on aina inhonnut. Sunnuntai tarkoittaa hänelle vapaiden loppumista ja arkiviikon ja aherruksen alkamista.

Poika tuossa jo äsken, vaikka ollaan vasta lauantai-illassa, masenteli huomista sunnuntaita ja yritin selittää pojalle, että sunnuntai on joka ikinen viikko, halusitpa sitä tai et. On itsestäsi kiinni haluatko tehdä sunnuntaistasi mukavan tai sitten pilata elämäsi joka ikinen viikko jo lauantaisin elämäsi loppuun saakka.

Poika ei ymmärtänyt, ehkä vielä liian raakile siihen =), mutta itse ajattelen jopa inhottavista hammaslääkärikäynneistä noin; joko pilaan elämästäni monta päivää surkuttelemalla yhtä hammaslääkärikäyntiä, tai sitten iloitsen niistä ja siitä että saan hampaani kuntoon.

Ne inhottavat, ikävät asiat ovat osa elämää. Ei niistä pidä pyrkiä pois, koska se ei  vaan ole mahdollista. Niiden hyvät puolet pitää ymmärtää ja oppia nauttimaan niistä.

[quote author="Vierailija" time="11.05.2013 klo 19:06"]

Olet marttyyrinainen. Ei kukaan tuota voi ratkaista sun puolesta.

[/quote]

Juu kuvauksesta tunnistin itseni kun googletin. Mutta luulen että on opittua. Luulen että mummoni oli samanlainen, tai en ole varma. Mutta oli huonon miehen kanssa. Äitini taas on ilmiselvä kulissien pitäjä. Pitää näyttää että on hauskaa ulospäin vaikka ei olisikaan. Ongelma äitini puolen suvun naisilla tuppaa olemaan, että valitsevat huonoja miehiä. Tai no, ei kaikilla. Ja ei mieheni täysin huono ole, mutta emme vaan halua samoja asioita. 

Vaikea tämä tilanne on itsellenikin ja vaikea ratkaista tai nähdä ulospääsyä. Pienistä asioista varmaan pitäisi aloittaa. Mutta milloin tietää itsekään mitä haluaa tai mikä on oikein?

ap

Oletko mahdolisesti 37v? Silloin nimittäin alkaa neljänkympin kriisi, ja toi kuulostaa aivan siltä. Tiedätkö miksi naiset juovat viinejä? Puolen pullo jälkeen elämä tuntuu ihanalta, ja kaikki on suloisaa.

[quote author="Vierailija" time="11.05.2013 klo 21:40"]

Aivan OT, mutta laitan kuitenkin. 

Oma nyt teini-ikäinen poika inhoaa sunnuntaita, on aina inhonnut. Sunnuntai tarkoittaa hänelle vapaiden loppumista ja arkiviikon ja aherruksen alkamista.

Poika tuossa jo äsken, vaikka ollaan vasta lauantai-illassa, masenteli huomista sunnuntaita ja yritin selittää pojalle, että sunnuntai on joka ikinen viikko, halusitpa sitä tai et. On itsestäsi kiinni haluatko tehdä sunnuntaistasi mukavan tai sitten pilata elämäsi joka ikinen viikko jo lauantaisin elämäsi loppuun saakka.

Poika ei ymmärtänyt, ehkä vielä liian raakile siihen =), mutta itse ajattelen jopa inhottavista hammaslääkärikäynneistä noin; joko pilaan elämästäni monta päivää surkuttelemalla yhtä hammaslääkärikäyntiä, tai sitten iloitsen niistä ja siitä että saan hampaani kuntoon.

Ne inhottavat, ikävät asiat ovat osa elämää. Ei niistä pidä pyrkiä pois, koska se ei  vaan ole mahdollista. Niiden hyvät puolet pitää ymmärtää ja oppia nauttimaan niistä.

[/quote]

Kiitos, hyvä mielipide tuokin. Noin yritän ajatella. Etsiä sitä ilonaihetta niistä arki jutuista. Joskus toimii ja joskus ei. Vaikein on juuri nähdä se oma itsensä sieltä peilistä. Miksei voi olla onnellinen? Miksi on niin epätäydellinen? Miksei ole osannut tehdä niitä oikeita ratkaisuja? Tietysti paras vastaus tähän on, että olen pärjännyt hemmetin hyvin lähtökohtiin nähden ja siihen nähden mitä olen elämältä saanut. Monesti sitä huijaa vaan itseään että on ollut hyvät lähtökohdat ja hyvä perhe mutta ehkä ne olikin vaan niitä kulisseja joita pidettiin yllä. 

ap

[quote author="Vierailija" time="11.05.2013 klo 21:46"]

Oletko mahdolisesti 37v? Silloin nimittäin alkaa neljänkympin kriisi, ja toi kuulostaa aivan siltä. Tiedätkö miksi naiset juovat viinejä? Puolen pullo jälkeen elämä tuntuu ihanalta, ja kaikki on suloisaa.

[/quote]

Aaa, sitäkö se siis vain on, viininhimoni. Menee kaiketi ohi ikäkriisin jälkeen? =))

t. 39v

Minäkin tunnistan ap tekstistäsi vähän itseäni. Minullakin on kova halu miellyttää, ja tehdä asioita "oikein".  En niinkään hirveästi mieti, mitä itse haluan, vaan mitä kuuluu tehdä. Oman sukuni naisen malli on ollut sellainen, että aina väistetään kaikkea riitaa, ei koskaan valiteta, itse hoidetaan päivätyö, lapset, kotityöt eikä koskaan vaadita esimerkiksi miestä kantamaan omaa vastuutaan, ja sitten kihistään uupumisen partaalla vuosikymmenet. Nyt, kun tämä malli pitäisi murtaa, koska emme elä enää missään kehitysmaassa jossa on pakko vaan selvitä päivästä toiseen, en oikein kuitenkaan tiedä miten se tehdään. Enkä tunnista lähipiiristäni naisia, jotka olisivat jotenkin rohkeasti kulkeneet omaa tietään.

Minun olisi ehdottomasti pitänyt elää yksin jokin aika tässä elämässäni, siis ihan aikuisena, työssäkäyvänä naisena, että olisin paremmin oppinut tuntemaan itseni, ennen kuin aloin hyysäämään ja passaamaan miestäni ja myöhemmin lapsiani. Mut aidosti pelkäsin, etten sitten koskaan saa lapsia, ja niitä halusin.

Vaikka minussa on varmasti marttyyriainesta, niin ihan olosuhteiden pakosta olen viimeiset kaksi vuotta elänyt ihan vaan muita varten, koska meille on tapahtunut kaikenlaista. Ja koska tässä nyt on saanut ihan aidosti uhrautua, olen todennut, että uhrautuminen on niin perseestä ja tekee minut niin helvetin vihaiseksi, että vapaaehtoisesti en tätä enää ikinä tee. Minun on pakko löytää jostain oma juttunu ja oma paikkani, tai tikahdun. Nyt jo tuntuu, ettei minulla ole enää kenellekään mitään annettavaa.

Juon todella harvoin alkoholia. Niin ja jos otan, niin otan sen puoli pulloa kyllä. :) En ole vielä ihan 37v. 

Vielä tuosta marttyyriydestä, että olen tässä nyt kohta 5v varmaan analysoinut itseäni erilaisilla termeillä ja miettinyt tekemisiäni sen kummemmaksi tulematta että enää ei jaksa sitä. Olkoon, tälläisenä synnyin ja tälläinen nyt olen geenieni tai olosuhteideni takia. Ei ole oma valintani ja muiden se on nyt hyväksyttävä. Ei voi vaatia minultakaan koko ajan sitä itseanalyysia jos sitä ei muutkaan suostu tekemään. ap