Olen mieluiten yksin kotona, hiljaisuudessa

Niin ja oikeastaan kiiruhda sieltä kirjastostakin takaisin kotiin mahdollisimman pian, eli käytännössä poistun kotoa pariksi tunniksi arkisin ja sekin väsyttää niin että loppupäivän olen kotona sohvalla, hiljaisuudessa.

Ihana jos joku muukin tunnustaa olevansa tuommoinen. Olen siis itsekin, ja aina keksin tekosyitä ettei tarvitsisi tavata muita. En vain kaipaa seuraa, en jaksa keskustella kenenkään kanssa juuri ikinä. Jopa omat sukulaiset rasittaa. Välillä innostun tapaamaan jonkun mutta tapaamisen jälkeen olen lähinnä vain rasittunut sosiaalisesta kanssakäymisestä. Olen mieluiten yksin.

Aah, muitakin siis on :) 

Minuakin uuvuttaa, jos on pakko olla sosiaalinen. 

Lisäksi en pidä hälinästä ollenkaan, en esim. siedä taustamusiikkia vaan keskityn täysin kuunteluun silloin kun kuuntelen.

Olen huomannut, että kaikenlainen höpinäkin rasittaa, koska kuuntelen kaiken sanotun. Jos joku jupisee itsekseen ääneen vaikka ruokaa laittaessaan, vastailen ja reagoin heti. En erota, milloin minulle puhutaan ja milloin ei tarvitsisi niin tarkkaan kuunnella.

oletteko autisteja?

Mäkin tykkään olla itsekseni. Osaan kyllä leikkiä sosiaalista, mutta en kestäisi esim. sitä, että pitäisi nähdä kavereita joka ilta. Tai asua jonkun toisen kanssa. Töissä on ihan riittävästi pakkososiaalisuutta.

aivan kuin minä

Täällä samanlainen, ahdistun liikaa sosiaalisista tilanteista ja viihdyn parhaiten yksin, hiljaisuudessa. Joskus tunnen huonoa omaatuntoa siitä, kun meillä ei miehen kanssa ole laajaa sosiaalista verkostoa ympärillä, jakamaan iloja ja suruja. Mutta sitten tajuan sen, että mitä enemmän ystäviä, sitä enemmän pakkososiaalisuutta, joten ihan hyvä näin.

Taidamme olla introverttejä?

No sama täällä. On mulla täällä kotona mies ja kaksi lasta, niitä kestän, vaikka mekkala rasittaakin välillä. Haaveilen, että joskus keski-ikäisenä, kun lapset muuttaa pois kotoa, voisin myydä asunnon ja muuttaa tekemään etätöitä johonkin tunturimökkiin, kauas kaikesta. Mies saisi tulla mukaan jos osaa olla hiljaa (ja yleensä osaa, se on aika samanlainen hiljainen kotikissa). Vanhempi lapsi on tullut aika lailla meihin, höpöttelee kyllä kotona mutta ei oikein haluaisi mihinkään sosiaalisiin tilanteisiin, ulkoilemaankin saa houkutella tosissaan.

Hassuinta on, että töissä mä pystyn feikkaamaan aika hyvin, kukaan ei varmaan uskois, kuinka ujo mä oikeasti olen. Teen töitä hälyisässä avokonttorissa ja vielä keskijohdossa, eli joudun mulle epämukaviin sosiaalisiin tilanteisiin todella usein. Olen opetellut kestämään niitä ja olen työssäni ihan hyvä, mutta usein mietin, olisinko onnellisempi vaikka tutkijana tai arkistonhoitajana... Jossain missä ei tarvis juuri puhua kenellekään ja puuhastella vaan omiaan. Kavereita mulla on, mutta enimmäkseen pidän niihin yhteyttä somessa, harvoin nähdään. Inhoan puhelimessa puhumista. Mut en mä mikään autisti oo, kuten joku tuolla esitti :D Oon huomannut, että perussosiaalisten ihmisten on joskus tosi hankala tajuta meidänlaisia.

Minä viihdyn yksin, mutta en ehkä tunturimökissä... tykkään vapaudesta, kahvittelusta, tapahtumista ja siitä, että elämää on tuolla ulkona ja voin käydä sitä sivusta seurailemassa... ja palata oman kodin rauhaan.

Minulle tuli ihan fyysisiä oireita hälyisällä työpaikalla, pää oli iltaisinkin kuin Haminan kaupunki, juttelu jäi päähän surisemaan.

Ääniyliherkkyys?

minua rasittaa esim. muiden ruoan mässytys, wc:sta kuuluvat äänet, kynän suhina, 

Samaa sarjaa minäkin. Työssä tykkään, että on muita ihmisiä, yksin en haluaisi työskennellä. Kavereita en jaksa enkä halua tavata arkisin, viikonloppunakin todella harvakseltaan. Ihan kiva heitä on joskus nähdä, mutta jos esim. joka viikonloppu olisi joku tapaaminen, väsähtäisin. Jos meillä on joskus vieraita, huokaisen helpotuksesta, kun lähtevät, saa taas olla omissa oloissaan.

Lapsen ja miehen seuraan olen tottunut, tykkään olla heidän kanssaan, mutta jos en saa olla yhtään yksin ja omissa oloissani, tulen todella kiukkuiseksi. Jos tiedän, että saan olla toisinaan ihan yksin kotona, nautin todella. 

Täällä yksi samanlainen. Minusta tulisi hyvä korpierakkokin, en kaipaa oikeastaan ollenkaan ihmisten seuraa. Olen myös koko ikäni, kohta jo 40 vuotta, asunut aina yksin. Miestä tai lapsia en ole edes voinut harkita hankkivani koska en halua muita ihmisiä saman katon alle.   Töissä minun pitää olla jonkin verran sosiaalinen ja pystyn siihen kyllä pakon edessä, mutta se uuvuttaa. Sen kestää kuitenkin kun sitten saa olla illat ja viikonloput yksin kotona tekemättä mitään.

Ja en minä ainakaan ole autisti enkä myöskään ääniyliherkkä. Introvertti kylläkin, sellainen joka haluaa seurata enemmän omaa sisäistä maailmaa kuin ulkoista :)

Introvertti täälläkin. Vaikka rakastankin maailman eniten lapsiani, miestäni ja läheisiäni, olen onnellisin ihan yksin, omien ajatusteni kanssa hiljaa. 

taas täytyy mennä sukuloimaan viikon loppuna, olisin mieluummin kotona rauhassa, ei vaan kiinnosta yhtään. kun ei ole sisiaalinen, niin ei sitten ole, turha yrittää olla muuta, miksi nykyään niin kovasti pitää olla sosiaalinen, rasittavaa, en kutsu koskaan ketään käymään, jos vihjaavat tulevansa, en lähde asiaan mukaan ollenkaan. nautin hiljaisuudesta, tosin tykkään kun puoliso on kotona, vaikka olisikin muualla ja olisi hiljaista, hän on elämäni. kaipaan kuitenkin tätä omaa aikaa, esimerkiksi näin yöllä kun hän nukkuu.

[quote author="Vierailija" time="09.05.2013 klo 23:17"]

Ääniyliherkkyys?

minua rasittaa esim. muiden ruoan mässytys, wc:sta kuuluvat äänet, kynän suhina, 

[/quote]

Asperger?

Mä kuuntelen paljon musiikkia, laulan ja muutenkin olen sitä mieltä, että maailmaan mahtuu ääntä. :)

Tiettyinä vapaapäivinä silti suljen kaikki laitteet ja vaan nautin siitä hiljaisuudesta, jonka lapset kouluun lähdettyään jättävät jälkeensä.

Hei numero 10, mietin jo hetken että olenko kirjoittanut sun viestin mutten vain muista! Ihan samoilla linjoilla, tunturimökkiin viimeistään eläkkeellä:)

Sama minulla.

Parhaillaan luen Susan Cainin Hiljaiset -intorverttien manifesti -kirjaa. Se on auttanut minua ymmärtämään itseäni ja antanut luottamusta myös siihen, että en ole 'viallinen'. Olen vain introvertti.

Suosittelen Cainin kirjaa lukemiseksi myös muille introveteille. Useimmat meistä ovat saaneet koko ikänsä kuulla olevansa liian hiljaisia, epäsosiaalisia, umpimielisiä ja ties mitä ikävää, vaikka kaipaamme vain ajoittaista rauhaa ja omaa tilaa. Välillä on todella mukava lukea teosta jossa introversio nähdään myönteisenä ominaisuutena (ei huonompana eikä myöskään parempana kuin ekstroversio, vaan pelkästään myönteisenä).

Minulla on nuori aikuinen poika, joka viihtyy erittäin hyvin yksin. On koneella, lukee kirjoja, kuuntelee äänikirjoja jne. Olen huolissani hänestä, pelkään, että hän jää kokonaan ihmissuhteita vaille. Ei asu enää kotona, joten en tiedä tarkalleen, minkä verran tapailee kavereita, mutta käsittääkseni tosi harvoin. Netissä on tutustunut ihmisiin ja juttelee esim. skypen tms kautta, nuorempina pelasivat kimpassa.

Sukulaisten mielstä hän on kiva poika. Juttelee kyllä tarvittaessa avoimesti. On välillä iloisen ja tasapainoisen oloinen, välillä taas tosi myrtsi. Suuttuu tosi helposti ja tiuskii meille vanhemmille ja sisaruksilleen. Pinna palaa erittäin helposti.

Hän opiskelee ja on töissä, eli ei ole syrjäytynyt siinä mielessä.

Mietin, onko hän onnellinen? Voiko ihminen elää onnellisena, jos hänellä ei ole läheisiä ihmissuhteita ja ystäviä, tyttö/poika-ystävää? Ruostuvatko nämä taidot, tai eivät ollenkaan harjaannu, jos liikaa eristäytyy?

Mitä voisin äitinä tehdä, vai eikö mitään?