Olen mieluiten yksin kotona, hiljaisuudessa

http://www.ted.com/talks/susan_cain_the_power_of_introverts.html

minäkin "lintsasin" koko viikon yliopistolta, kun ei ollut pakko mennä... Olen ollut pyjamassa kotona, välilä käynyt uimassa ja kuntosalilla. 

[quote author="Vierailija" time="10.05.2013 klo 14:06"]

minäkin "lintsasin" koko viikon yliopistolta, kun ei ollut pakko mennä... Olen ollut pyjamassa kotona, välilä käynyt uimassa ja kuntosalilla. 

[/quote]

Laiska siis.

[quote author="Vierailija" time="10.05.2013 klo 09:26"]

Mietin, onko hän onnellinen? Voiko ihminen elää onnellisena, jos hänellä ei ole läheisiä ihmissuhteita ja ystäviä, tyttö/poika-ystävää? Ruostuvatko nämä taidot, tai eivät ollenkaan harjaannu, jos liikaa eristäytyy?

Mitä voisin äitinä tehdä, vai eikö mitään?

[/quote]

Kyllä, aito introvertti voi olla onnellinen ilman ihmissuhteita. On myös väärin painostaa häntä olemaaan erilainen kuin hän perusluonteensa puolesta on. Ulkoa päin painostettu sosiaalisuus ei tekisi häntä onnellisemmaksi, vaan saisi hänet vain kokemaan että hän on vääränlainen, ei kelpaa itsenään. Lisäksi sosiaaliset suhteet rasittaisivat häntä, eivät antaisi voimia ja onnellisuutta. 

ERi asia on jos ihminen on oikeasti ekstrovertti mutta on vaikka kiusaamisen ja traumojen takia eristäytynyt, silloin hän kärsii sosiaalisten suhteiden puutteista. Mutta todellinen introvertti ei kärsi, vaan hän itse valitsee vähäiset tai olemattomat sosiaaliset suhteet ja on ihan yhtä onnellinen kuin kuka tahansa muukin. Olen itsekin täysin ihmissuhteeton, onnellinen introvertti :) 

[quote author="Vierailija" time="10.05.2013 klo 16:16"]

[quote author="Vierailija" time="10.05.2013 klo 09:26"]

Mietin, onko hän onnellinen? Voiko ihminen elää onnellisena, jos hänellä ei ole läheisiä ihmissuhteita ja ystäviä, tyttö/poika-ystävää? Ruostuvatko nämä taidot, tai eivät ollenkaan harjaannu, jos liikaa eristäytyy?

Mitä voisin äitinä tehdä, vai eikö mitään?

[/quote]

Kyllä, aito introvertti voi olla onnellinen ilman ihmissuhteita. On myös väärin painostaa häntä olemaaan erilainen kuin hän perusluonteensa puolesta on. Ulkoa päin painostettu sosiaalisuus ei tekisi häntä onnellisemmaksi, vaan saisi hänet vain kokemaan että hän on vääränlainen, ei kelpaa itsenään. Lisäksi sosiaaliset suhteet rasittaisivat häntä, eivät antaisi voimia ja onnellisuutta. 

ERi asia on jos ihminen on oikeasti ekstrovertti mutta on vaikka kiusaamisen ja traumojen takia eristäytynyt, silloin hän kärsii sosiaalisten suhteiden puutteista. Mutta todellinen introvertti ei kärsi, vaan hän itse valitsee vähäiset tai olemattomat sosiaaliset suhteet ja on ihan yhtä onnellinen kuin kuka tahansa muukin. Olen itsekin täysin ihmissuhteeton, onnellinen introvertti :) 

[/quote]

mä kärsin tavallaan sen takia, kun siihen kiinnitetään huomiota.

Minulla on takana sosiaalinen viikonloppu, la harrastusporukan kanssa koko päivä ja su tuttavien kanssa syömässä. 

Oli tosi mukava viikonloppu. Mutta tänään olo kuin jyrän alle jääneellä. Ei ole töitä, niin ei ole pakko lähteä mihinkään. Täällä olen koko päivän ihmetellyt, mille alkaisin. Enkä ole alkanut oiken millekään. Pyjama vieläkin päällä. Lounasta en ole vielä tehnyt kun se olisi hernekeittoa tai sitten kauppareissu. En vain jaksa lähteä kauppaan. 

[quote author="Vierailija" time="13.05.2013 klo 13:19"]

Minulla on takana sosiaalinen viikonloppu, la harrastusporukan kanssa koko päivä ja su tuttavien kanssa syömässä. 

Oli tosi mukava viikonloppu. Mutta tänään olo kuin jyrän alle jääneellä. Ei ole töitä, niin ei ole pakko lähteä mihinkään. Täällä olen koko päivän ihmetellyt, mille alkaisin. Enkä ole alkanut oiken millekään. Pyjama vieläkin päällä. Lounasta en ole vielä tehnyt kun se olisi hernekeittoa tai sitten kauppareissu. En vain jaksa lähteä kauppaan. 

[/quote]

Niin? Pitäisikö koko ajan olla menossa? 

Noista lapsista vielä, minä olen tuo kakkossivun äiti joka on muuttamassa pois.

Minulta on kysytty kauhistellen että miksi hylkään lapseni. En minä ketään hylkää- kuten mieheni asian puki ajatuksiksi, niin "äidillä vaan on oma huone jatkossa hieman pidemmällä" (pysymme samassa asuintalokorttelissa molemmat ruokakunnat). Mieheni on ollut kanssani vuosikaudet, joten ymmärtää ahdistukseni ja suhtautuu siihen neutraalisti. On itsestäänselvyys että tulen kyläilemään varmaan lähes päivittäin, tahdon toki pitää lapseni lähelläni, mutta tarvitsen selkeästi rajatun oman tilan ja siihen tarkoitukseen vastaa tuo oma asunto. Ei, se ei riitä että saisin "pari tuntia omaa aikaa säännöllisesti" (tai mitä näitä on muita, näitä mitä tyrkytetään äidille ja paino sanalla "JOSKUS"), ennemmin se menee niin että jaksan säännöllisesti tuon pari tuntia muiden kanssa ja sitten pitääkin jo olla loppuilta yksin. :) Nykyään vaan hymähtelen noille neuvoille "omasta ajasta", ennen ne ärsyttivät. Mutta toisaalta, niin ärsytti moni muukin asia...kun koitin elää kuten muutkin äidit ja perheelliset naiset. En tajunnut, ettei ole normaalia mennä paniikkiin ja seota ahdistuksesta silloin, jos joutuu olemaan viikonlopun yksin vastuussa lapsista (= ei omaa aikaa käytännössä ollenkaan)...

Täälläkin yksi, joka on väksisin yrittänyt olla sosiaalinen. Huonoin seurauksin. Jotenki vain ahdistuin ja oikeastaan sain huomata omien sosiaalisten taitojen heikkouden. En osaa rupatella ja jo nuoruudessa eristäytyneenä oli yhtäkkiä vaikea hahmottaa omaa ja muiden henkilökohtaista tilaa (siis psyykkistä), avauduin liikaa ja minulle avauduttiin. Ei ne olleet ns. terveitä ystävyyssuhteita.

Nyt olen taas ottanut etäisyyttä ja oppinut hyväksymään, että en edes kaipaa ystäviä.

Joku varmaan ampuu mut alas, mutta kirjoitan silti...

Olen perheellinen, naimisissa ja muuttamassa kotoa pois. En ole eroamassa miehestäni vaan pääni ei kestä muiden kanssa yhdessä asumista. Kyllä, se on totuus- minusta tulee neuroottinen, nalkuttava narttu jos joudun kuuntelemaan muiden aiheuttamaa meteliä ja sietämään sitä, että en saa olla rauhassa oikein missään. Kun muut ovat ulkona tai olen vapaapäivänä yksin kotona, olen hyväntuulinen ja erittäin jaksava, voin esim. pyytää jonkun kylään ilman että väsähdän heti. Mutta kolme muuta, vaikkakin rakasta, ihmistä saman katon alla 24/7...ei. Lisäksi muut ovat sosiaalisia, joten meillä ramppaa vieraita viikottain ja silloin joko lähden ulos tai lukittaudun makkariin. 

Jos olisin tajunnut tämän luonteeni jo nuorempana, en olisi varmaan hankkinut lapsia.

olen koko ikäni yrittänyt olla sosiaalinen, heikoin tuloksi, se on ollut sellaista väkisin pakertamista ilman mielenkiintoa. nyt viimeiset pari vuotta olen antanut itselleni mahdollisuuden olla täysin epäsosiaalinen ja voi mikä helpotus, hermot lepäävät niin ihanasti ja elämä maistuu niin mukavasti, nautin tästä ajattomasta olemisesta, olen vaan ja nautin hiljaisuudesta. melun olen aina kokenut voimakkaasti, asunkin hiljaisella paikalla, lähin naapuri on 100m päässä. luonnon äänet ovat ihania, muut äänet koen häiriöksi, lempimusiikkiani lukuunottamatta.

up

Tajusin edellisen suhteen päätyttyä, ettei minusta ole yhdessä asujaksi. Varsinkin kun mies kaipasi todella paljon huomiota. Viihdyn erinomaisesti yksin, ja nykyisin tapailen miestä, joka myös viihtyy itsekseen. Tapailemme silloin tällöin, ja en kaipaa enempää. Ympäristölle tämä on outoa, mutta antaa olla. 

Rauhallista iltaa teille introvertit. 

[quote author="Vierailija" time="10.05.2013 klo 20:05"]

Joku varmaan ampuu mut alas, mutta kirjoitan silti...

Olen perheellinen, naimisissa ja muuttamassa kotoa pois. En ole eroamassa miehestäni vaan pääni ei kestä muiden kanssa yhdessä asumista. Kyllä, se on totuus- minusta tulee neuroottinen, nalkuttava narttu jos joudun kuuntelemaan muiden aiheuttamaa meteliä ja sietämään sitä, että en saa olla rauhassa oikein missään. Kun muut ovat ulkona tai olen vapaapäivänä yksin kotona, olen hyväntuulinen ja erittäin jaksava, voin esim. pyytää jonkun kylään ilman että väsähdän heti. Mutta kolme muuta, vaikkakin rakasta, ihmistä saman katon alla 24/7...ei. Lisäksi muut ovat sosiaalisia, joten meillä ramppaa vieraita viikottain ja silloin joko lähden ulos tai lukittaudun makkariin. 

Jos olisin tajunnut tämän luonteeni jo nuorempana, en olisi varmaan hankkinut lapsia.

[/quote]

Mä olen niin onnellinen, että tosiaan olen tajunnut oman luonteeni jo varhain ja jättänyt avioliitot ja lapset väliin. Mulle oli jo kouluaikoina ihan selvää, etten halua asua toisten ihmisten kanssa loppuikääni. Kyllä niin nautin, kun pääsin muuttamaan vanhempien luota omaan asuntoon. Siihen loppui television pakkokuuntelut ym. joka päivä. Hermostuttaa nykyäänkin, jos joudun pitempään asumaan samassa asunnossa jonkun toisen kanssa, viikko on ihan maksimi. Nyt onnellisesti jo 15 vuotta ihanassa omassa rauhassa.

Suomalaiset!

[quote author="Vierailija" time="10.05.2013 klo 22:06"]

Suomalaiset!

[/quote]

Niin?

Ole asunut kymmenisen vuotta muualla, mutta miksipä sitä muuttuisi.

Kännissä olen sosiaalinen, mutta selvinpäin en vaan jaksa edes jokapäiväisiä kaverikontakteja:D Avopuoliso, isä, äiti ja sisko asia erikseen. Muuten en vaan jaksa, tosi kuluttavaa ja oon aivan poikki vaikka "sukulointipäivän" jälkeen. En vaan saa mitään nautintoa siitä, että tapaisin ketään vapaa-ajallani enkä monesti edes puhelimessa jaksa jauhaa.

[quote author="Vierailija" time="11.05.2013 klo 02:16"]. En vaan saa mitään nautintoa siitä, että tapaisin ketään vapaa-ajallani enkä monesti edes puhelimessa jaksa jauhaa.

[/quote] En IKINÄ soita kenellekän "muuten vain", ainoastaan pakolliset puhelut jos pitää hoitaa jotain asioita. Puhuttuja minuutteja n. 30/kuukausi, eli lyhyitä ovat asiani.

[quote author="Vierailija" time="11.05.2013 klo 02:25"]

[quote author="Vierailija" time="11.05.2013 klo 02:16"]. En vaan saa mitään nautintoa siitä, että tapaisin ketään vapaa-ajallani enkä monesti edes puhelimessa jaksa jauhaa.

[/quote] En IKINÄ soita kenellekän "muuten vain", ainoastaan pakolliset puhelut jos pitää hoitaa jotain asioita. Puhuttuja minuutteja n. 30/kuukausi, eli lyhyitä ovat asiani.

[/quote]

Minä en edes vastaa puheluihin. Jättävät kyllä viestin, jos se on tärkeää.

Niin ja jokin tiedeartikkeli kertoi, että yleensä ihmiset saavat tyydytystä siitä, että saavat puhua itsestään. Julistaminen sai aivoissa rakastumisen kaltaisen endorfiiniryöpyn. Minulta taitaa puuttua tällainen vaste.

Täällä on yksi introvertti! Nyt, 35-vuotiaana, olisin sinut ominaisuuteni kanssa, jossei häiritsisi miestäni.

Itseäni vaivasi erityisesti teini-ikäisenä ja nuorena aikuisena oma rauhallisuuteni, kun mietin a) onko tämä normaalia tämänikäiselle, b) en jaksanut ymmärtää bilettämisen ja baarissa roikkumisen viehätystä ja c) mietin silloin, kadunko joskus, jossen nyt mene. Jonkin verran kävin baareissa sosiaalisen paineen vuoksi. Nyt minua ei saa iltaviihteelle (alkoholin) pariin enää kirveelläkään.

Sen verran olen pitänyt huolen, että käyn jonkin verran säännöllisesti ihmisten ilmoilla, etten oikeasti mökkiydy ja erakoidu. Oma työnikin kun hoituu nimenomaan hiljaisuudessa ilman työkavereita ja voin työskennellä kotoa käsin.

Mieheni on ekstrovertti - ei niin paljon, että suhteemme olisi mahdoton - mutta kyllä häntä suututtaa taipumukseni välillä. Hänestä olen epäsosiaalisin ihminen, kenet hän tuntee (huonona päivänä, jos on riitaa). Minulla on rajallinen kyky kestää meteliä, sosiaalisia suhteita (kyläilyjä yms.), enkä niiden lisäksi siedä jännitystä kovinkaan pitkään. Hiljaisuudessa saan purkaa nämä tuntemukset pois. Vaikka rakastan perhettäni yli kaiken, tarvin joskus oman lataustuokion.

Noista äänistä vielä: kaikkein pahimmat ovat paperin repiminen ja musiikissa kovat ja repivät diskanttiäänet. Miellyttäviä taas vaikka mökin huopakatolle lankeava sade tai pehmoiset bassot (=tummansiniset äänet). Sadekeli on siitäkin kiva, ettei ole painetta lähteä ulos ja vahingossa päätyä ihmisten ilmoille.