Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Olen mieluiten yksin kotona, hiljaisuudessa
09.05.2013 |
Kaikki muu rasittaa kamalasti. Nytkin on sukulaisia kylässä, esitin että pitää opiskella, kun muut lähtivät yhdessä ulkoilemaan. Täällä kissojen kuorsausta kuuntelen ja palstailen. Alkoi jo parissa tunnissa rasittaa puhelias sukulainen.
En kaipaa koskaan seuraa. Opiskelijana voin piiloutua kirjastoon, en jaksa kahviossa puhua mitään.
Kyse ei ole pelosta tai ujoudesta, rohkeudessa ei ole puutetta. En vain jaksa.
Kommentit (56)
Olen ihan samanlainen. Haluan hiljaisuutta. En vain jaksa enää minkäänlaista sosiaalisuutta ja seurustelua jos ei ole aivan pakko.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
hain googlesta tätä ketjua (olen joku aiemmin vastanneista, en nyt läydä viestin numeroa), ja lisäksi löysin tämän: http://www.projectmama.info/2013/03/treffit-itseni-kanssa.html
Alkoi hirvittää, voiko kaksi yhtä introverttia edes koskaan elää perhe-elämää lasten kanssa, kun jo kahden vietetyt viikonloput ovat joskus liian kuluttavia henkisesti. Lisäksi olisin varmaan lapsessa kiinni miehen työmatkojen ym. takia. Ahdistuisinko liikaa?
nro 41, todennäköisesti ahdistuisit!
minun elämäni meni jotenkin ihan raiteiltaan lapsen synnyttyä. ennen olin hieman sosiaalisempi, mutta jotenkin se täydellinen tarvitseminen (lapsi tarvitsee äitiä) oli/on mulle liikaa.
olen sellaisessa työssä, missä joudun olemaan sosiaalinen, eikä kukaan varmaan uskoisi, miten erakkoluonne olen. kotioloissa pystyin kai ennen sitten kompensoimaan, mutta perheellistyttyäni en enää.
nyttemmin olen eronnut enkä ikinä kuuna päivänä enää asuisi kenenkään kanssa saman katon alla, vaikka seurustelisinkin (ja seurustelenkin).
todennäköisesti, jos olisin tajunnut olevani tällainen, olisin jättänyt lapsen hankkimatta. tosin nyt tietenkin rakastan lastani yli kaiken, mutta en minä tätä elämää jaksa. odotan, että hän lentää pesästä, ja sitten saan jumittaa ihan rauhassa keskenäni, kirjoineni ja kirjoittamisineni.
ei, en ole autisti ja kyllä, mullakin on aistiyliherkkyyksiä.
nro 42 jatkaa vielä: en tosiaankaan esim. soittele kenellekään huvikseni. rasitun, kun kaverit soittelevat ja haluavat jaaritella tuntitolkulla. monesti jätän vain vastaamatta. ihme kai, että mulla ylipäätään on kavereita. no ei, siis oikeasti olen heille tietty ihan lojaali ja kiva, mutta en vain jaksa määrällisesti paljoa (paljon lainkaan siis!) sosieteerata.
työpuhelut menee, privana ei, ei ja ei.
42, niin, ehkä minulla on nyt sosiaalinen paine lapsentekoon kun 30 vuoden rajapyykki ylittyi...
Mutta kun mieheni kanssa olemme molemmat erakkoja, tänäänkin olemme viettäneet päivän asunnon eri huoneissa ja välillä vain syöneet yhtä aikaa keittiössä.
Ja melkeinpä tuntuu, että jo tämä vaatii huomenna "palautumispäivän" jolloin lähden yksin pitkälle kävelylle tai vaihtoehtoisesti heitän miehen vähänksi aikaa ulos.
Sinä tunnut oppineen erakkoutesi kantapään kautta. Mietin, onko vapauden ja oman tilan menetys kaiken sen arvoista, mitä lasten väitetään tuovan elämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
42, minäkään en jaarittele puhelimessa ja tavatessa en jaksa mitään "naistenlehtianalyyseja" kenenkään elämästä.
Tulen melkeinpä paremmin miesten kanssa toimeen, kun saa vain keskittyä jonkin tekemiseen eikä emotionaalisen tuen antamiseen.
Ja ihme, että minullakin on joitain kavereita, vaikka ilmaisen aika suoraan että en jaksa :D
44, vaikean kysymyksen pistät. mutta vastaan kyllä epäröimättä:
- jos sulla on jo se lapsi/lapsia, ajattelet, että on se sen arvoista. mutta ei siinä tilanteessa ole enää varaa ajatella mitenkään muuten, jos on suhteellisen normaali tunne-elämä ja empatiakyky. omaa lasta rakastaa kuitenkin yli kaiken.
- jos sulla ei ole lapsia vielä, vastaus on: ei se ole sen arvoista. elämä muuttuu aivan täysin, ja se, millaiseksi se muuttuu, ei vaan kerta kaikkiaan sovi kaikille meistä.
musta on hienoa, jos pystytään enemmän kuuntelemaan omia tarpeita, omaa persoonallisuuden tyyppiä jne, ja sitä myöten jaksetaan olla itsellemme ja läheisillemme hyviä ja mukavia.
en ole katkera lapselleni (tietenkään) enkä ex-miehelleni, mutta välillä olen uppoamaisillani johonkin ihme suohon siitä, että elämäni on nyt tällaista. (viittaan siihen, että jotkut meistä myös puolustavat minäänsä katkeroitumalla ja heistä tulee vmäisiä isiä/äitejä, ikäviä myös itselleen.)
elä sun elämä just omannäköisesti ja heitä vesilintua sosiaalisella paineella.
ai niin, mullakin oli se paine siinä kohtaa, kun lapsi oli n. vuoden. lähi- ja kauempikin piiri alkoi jankata toisesta lapsesta. olisi kai kuulunut jotenkin asiaan tehdä "pikkukakkonen" siihen perään.
sen verran siinäkin kaaostilassa osasimme exän kanssa koodata tilannetta, että tajusimme, että ei hyvänen aika. että yritetään nyt selvitä tässä jotenkin, olla hyvät vanhemmat tälle yhdelle. kyllä se järkipäätös oli, että toista lasta ei tehty, enkä missään nimessä tulisi toista lasta kenenkään muunkaan kanssa hankkimaan. siinä kohtaa onneksi jo tajusin, että painostakaa ja kyselkää ihan mitä vaan, mutta mä en lähde siihen...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkään en kaipaa laajoja ihmisjoukkoja, mutta se on alkanut ahdistaa, ettei minulle kerta kaikkiaan löydy tältä ihmisiä vilisevältä maapallolta yhtä ystävää, yksi riittää, mutta kun ei, ei kun ei, en käsitä.
Ymmärrän mitä tarkoitat sillä, että omaa lastaan rakastaisi joka tapauksessa. Lapsia ei vielä ole. Lähinnä pelottaa, että siihen ei sopeutuisikaan kovin hyvin ja päätyisin katkeruuteen lasta, miestä, itseäni ja valintojani ja koko maailmaa kohtaan. Ja vaikka kuinka yrittäisin näytellä sopeutunutta, katkeruuteni paistaisi läpi.
Jännää olla erakko, mutta kuitenkin tuntea sosiaalinen paine niskassani.
Ehkä kyse ei minulla olisi "itseni toteuttamisesta" tms., vaan ihan käytännön elinehdosta sille, että edes pysyn jotenkin mieleltäni terveenä kun on oma tila.
Karkasinkohan off-topiciksi.. no se sallittakoon lauantaiyönä tähän aikaan :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Juu ei siihen välttämättä sopeudu. Minulla on kaksi lasta ja mietin ihan päivittäin, että en haluaisi huolehtia yhtään kenestäkään. Mies on kotona niin jotenkuten selvitään. En usko, että lapset ovat kärsineet tilanteesta sen enempää kuin mitä perheissä aina on jotain epätäydellistä ja meillä se on tämä. Jos ovat siis vaistonneet, että äiti kaipaa melkein enemmän omaa rauhaa kuin heitä tai heidän seuraansa. Minäkin rakastan silti näitä lapsia. Mutta se ei muuta sitä millainen olen.
En ole noin täysin introvertti kuten muut tässä ketjussa, muuta tunnen itseni silti osin kaltaiseksenne. Tuskin olen asperger, en ole aistiyliherkkäkään, mutta minulla on ollut lähes koko ikäni hoitamaton kilpirauhasen vajaatoiminta tai vastaavia hormonaalisia ongelmia, pidän niitä mahdollisesti selityksenä. Koska jos hoitoni on hetken tasapainossa sosiaalisuus lisääntyy.
Minua vaivaa olo, että minut on hylätty, mutta toisaalta minäkin koen ihmisten seuran uuvuttavana. Eli sisältä olen yksinäinen, vaikken niin kaipaa seuraa minäkään. Minun yksi nuoruuden ystäväni hylkäsi minut tai siis osoitti jotenkin minulle, että olen halveksittava kelvoton ystävä ja siitä lähtien olen jollain tavalla hylännyt itseni. Olette onnellisia jos hyväksytte itsenne sellaisina kuin olette, vaikka olettekin paljon yksinänne. Teitä ei silti ole hylätty? Eikä kukaan ole yrittänyt osoittaa teille, että yksinäisyytenne johtuukin oikeasti siitä, että muut ovat hylänneet teidät, koska olette huonoja? Minun äitini sanoma minulle oli tuollainen.
Minulle jopa kotona opetettiin, että koska olen yksin, olen muiden hylkäämä ihminen. Ehkä hylkäystunne kumpuuaa jo siitäkin, tiedä häntä. Onko meille mitään yhdistystä? Vai haluavatko kaikki vain olla yksin :D
[quote author="Vierailija" time="12.05.2013 klo 02:26"]
Teitä ei silti ole hylätty? Eikä kukaan ole yrittänyt osoittaa teille, että yksinäisyytenne johtuukin oikeasti siitä, että muut ovat hylänneet teidät, koska olette huonoja? Minun äitini sanoma minulle oli tuollainen.
Minulle jopa kotona opetettiin, että koska olen yksin, olen muiden hylkäämä ihminen. Ehkä hylkäystunne kumpuuaa jo siitäkin, tiedä häntä. Onko meille mitään yhdistystä? Vai haluavatko kaikki vain olla yksin :D
[/quote]
En koe todellakaan, että minua olisi hylätty. Päinvastoin, mulla on syyllisyyttä siitä, että muut ihmiset joutuvat kokemaan välillä torjuntaa minun suunnastani - koska en vain jaksa enkä kestä seuraa.
Yhdistys nyt olisi vihonviimeinen asia :D
Sen verran yhdistystoiminnassa mukana olleena ja sitä seuranneena tiedän, että never ever again.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
21 kysyy vielä:
Olitteko jo lapsena yksin viihtyviä vai oliko teillä kavereita? Pojallani oli lapsena kavereita, mutta ei viihtynyt poikalaumoissa vaan tykkäsi leikkiä 1-2 kanssa kerrallaan.
Nyt kun hylkäämisestä kysyttiin, koen että yksi ystäväni on minut eristänyt elämästään "rangaistukseksi" siitä, että en ole sellainen kuin hän toivoisi ja ole aina tavattavissa ja kiinnostunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="12.05.2013 klo 16:05"]
Nyt kun hylkäämisestä kysyttiin, koen että yksi ystäväni on minut eristänyt elämästään "rangaistukseksi" siitä, että en ole sellainen kuin hän toivoisi ja ole aina tavattavissa ja kiinnostunut.
[/quote] hmm, hylkäsitkö itse ensin, kun et ollut tavattavissa etkä kiinnostunut?
[quote author="Vierailija" time="12.05.2013 klo 02:26"]
Juu ei siihen välttämättä sopeudu. Minulla on kaksi lasta ja mietin ihan päivittäin, että en haluaisi huolehtia yhtään kenestäkään. Mies on kotona niin jotenkuten selvitään. En usko, että lapset ovat kärsineet tilanteesta sen enempää kuin mitä perheissä aina on jotain epätäydellistä ja meillä se on tämä. Jos ovat siis vaistonneet, että äiti kaipaa melkein enemmän omaa rauhaa kuin heitä tai heidän seuraansa. Minäkin rakastan silti näitä lapsia. Mutta se ei muuta sitä millainen olen.
En ole noin täysin introvertti kuten muut tässä ketjussa, muuta tunnen itseni silti osin kaltaiseksenne. Tuskin olen asperger, en ole aistiyliherkkäkään, mutta minulla on ollut lähes koko ikäni hoitamaton kilpirauhasen vajaatoiminta tai vastaavia hormonaalisia ongelmia, pidän niitä mahdollisesti selityksenä. Koska jos hoitoni on hetken tasapainossa sosiaalisuus lisääntyy.
Minua vaivaa olo, että minut on hylätty, mutta toisaalta minäkin koen ihmisten seuran uuvuttavana. Eli sisältä olen yksinäinen, vaikken niin kaipaa seuraa minäkään. Minun yksi nuoruuden ystäväni hylkäsi minut tai siis osoitti jotenkin minulle, että olen halveksittava kelvoton ystävä ja siitä lähtien olen jollain tavalla hylännyt itseni. Olette onnellisia jos hyväksytte itsenne sellaisina kuin olette, vaikka olettekin paljon yksinänne. Teitä ei silti ole hylätty? Eikä kukaan ole yrittänyt osoittaa teille, että yksinäisyytenne johtuukin oikeasti siitä, että muut ovat hylänneet teidät, koska olette huonoja? Minun äitini sanoma minulle oli tuollainen.
Minulle jopa kotona opetettiin, että koska olen yksin, olen muiden hylkäämä ihminen. Ehkä hylkäystunne kumpuuaa jo siitäkin, tiedä häntä. Onko meille mitään yhdistystä? Vai haluavatko kaikki vain olla yksin :D
[/quote]
Tässä on tuttua ahdistunutta yksinäisyyttä yhdistettynä rauhan kaipuuseen. - Perustetaanko yhdistys?
Alue: Aihe vapaa
[quote author="Vierailija" time="10.05.2013 klo 19:40"]
Täälläkin yksi, joka on väksisin yrittänyt olla sosiaalinen. Huonoin seurauksin. Jotenki vain ahdistuin ja oikeastaan sain huomata omien sosiaalisten taitojen heikkouden. En osaa rupatella ja jo nuoruudessa eristäytyneenä oli yhtäkkiä vaikea hahmottaa omaa ja muiden henkilökohtaista tilaa (siis psyykkistä), avauduin liikaa ja minulle avauduttiin. Ei ne olleet ns. terveitä ystävyyssuhteita.
Nyt olen taas ottanut etäisyyttä ja oppinut hyväksymään, että en edes kaipaa ystäviä.
[/quote]
kerro lisää? Kuulostaa minun tilanteeltani!