Lue keskustelun säännöt.
Vertaistukea jännittämiseen! Kertokaa parhaat selviytymiskeinonne!
08.05.2013 |
Varmaan tältäkin palstalta löytyy jännittäjiä ja sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsiviä. Olisi ihanaa, jos voitaisiin tässä keskustelussa tsempata toisiamme, kertoa kokemuksia ja antaa vinkkejä. Rohkeasti kommentoimaan myös ne, jotka vain joskus jännittävät, aivan tietyissä tilanteissa! Miten selviätte? Mikä on paras keinonne hallita jännitystä? Miten pääsee irti jännitys- ja stressikierteestä? Miten jaksatte psyykata itsenne yhä uudelleen sellaiseen tilanteeseen, joka jännittää?
Itselläni jännitys käy ylivoimaiseksi uusissa parisuhteissa. Muuten minun ei ole vaikea olla ihmisten kanssa, mutta uuden seurustelusuhteen alkuvaihe on aina kauhean kuluttava ja energiaa vievä, koska jännitys karkaa käsistä ja paisuu ihan eri mittasuteisiin kuin mikään normaali "perhosia vatsasassa" -juttu. En ole edes mitenkään nuori enää, vaan aikuinen nainen, minkä vuoksi jännittäminen turhauttaa kahta enemmän: eikö jo tähän ikään mennessä olisi pitänyt kerääntyä itsevarmuutta ja kokemusta sen verran, että ne yhdessä pitäisivät jännityksen loitolla! Asia on nyt minulle ajankohtainen, sillä olen pitkähkön tauon jälkeen kohdannut ihanan ja mukavan ihmisen, jonka kanssa haluaisin lähentyä. Tiedän tunteen olevan molemminpuolinen. Myös alakouluikäinen tyttäreni on tavannut tämän uuden ihmisen kaksi kertaa ja sanonut häntä kivaksi ja hauskaksi (oma-aloitteisesti siis kommentoinut), eli senkin suhteen asioiden pitäisi olla kohdillaan. Mutta miten vaikeaa onkaan, kun jännitys uhkaa pilata kaiken.
Oireina ovat jatkuva huono olo, vilutus, satunnainen tärinä, kuvotus (oksennusrefleksi herkistyy), ruokahaluttomuus, hikoilu ja unettomuus. Tätä oloa ei tietysti aiheuta tämä ihminen sinänsä, vaan omat häneen liittyvät toiveeni, pelkoni, huolehtimiseni ja ylianalysointini. Tuntuu, että nyt, kun asia on vielä niin tuore, jännitys on koko ajan päällä, välillä lievempänä, välillä voimakkaampana. Olen päättänyt, että tämä ihminen on sellainen, että sitkeästi häntä tapaan ja hänen kanssaan vietän aikaa, vaikka ennen tapaamista pitäisikin sitten halailla vessanpönttöä. Tuntuu silti tosi kurjalta, että välillä, kun olen jännityksestä ja stressistä ihan voipunut, mietin, onko kukaan tai mikään tämän olon arvoinen. Edellisen parisuhteeni alussa oli aivan samoin, mutten lainkaan muistanut, että se oli ihan näin kamalaa, kun meillä kuitenkin ehti ex-mieheni kanssa olemaan monen vuoden avoliitto, johon lapsikin syntyi! Elämää on siis eletty, mutta vieläkin sekoilen tällaisista. En ymmärrä itseäni.
Onko linjoilla ketään, joka käyttäytyisi yhtä hassusti kuin minä? Tai ketään, joka jossain toisessa tilanteessa kokee yhtä voimakkaita jännitysoireita? Miten pysäytätte itsenne? Miten tsemppaatte?
Kommentit (36)
Vitonen jatkaa:
Minäkin "menen tilanteisiin" eli töihin. Olen ollut ihan somaattisen sairauden takia pari kertaa muutaman päivän sairaslomalla, ja töihin paluu on ollut entistä pahempaa. Ja sen loman ajan atressaan töihin menoa. Ja mikä hulluinta: en ole koskaan mielestäni ollut jännittäjä. Olen sosiaalinen, ihmiset pitävät minusta, juttelen vieraittenkin kanssa tarvittaessa, pystyn puhumaan kokouksissa vaikeuksitta. Mutta nyt on tilanne eri.
Aikaisemmassa työpaikassani olin ainoa alkuperäisjäsen. Muut olivat tulleet minun jälkeeni ja olin tavallaan esimiesasemassa. Porukka oli ihana, samanikäisiä ja samassa elämäntilanteessa kuin minä. Mitään jännitystä ei ollut. Nyt, kun vaihdoin (työpiste siirrettiin muualle, porukka hajautettiin), työ on erilaista, paljon suuremmassa mittakaavassa. Muut ovat hitsautuneet yhteen vuosien saatossa, ovat paljon nuorempia ja hyvin osaavia ja eri lailla koulutettuja, kuin minä. Aluksi tunsin olevani yhtä pätevä, mutta olin väärässä. Myönnän, että en osannut aluksi asioita kunnolla ja virheitä tehdessäni syytin ja syytän itseäni aivan kohtuuttomasti. Muut eivät varmasti ajattele niitä virheitä niin isoina, mutta minä kuvittelen, että kaikki ihmettelevät, miten voin olla niin tumpelo. Sitten, kun ajattelen mitä muut minusta ajattelevat, teen lisää tyhmiä virheitä.
Jännityksen takia en pysty omaksumaan annettuja ohjeita, vaan unohdan ne saman tien, enkä millään kehtaisi kysyä viittä kertaa uudestaan. Joskus on pakko, ja sitten muut ihmettelevät, että juurihan minä sanoin, miten teet. Inhoan itseäni ja tyhmyyttäni ja jännitys lisääntyy entisestään. Olen jossain vaiheessa sanonut yhdelle työkavereistani, että olen aivan paineessa, ja se helpotti hiukan. Mutta nyt olen ollut talossa jo niin kauan, että minun pitäisi osata. Suututtaa. Kuitenkin pystyn juttelemaan melko tavallisesti tauoilla ja silloin, kun työtehtävät eivät ole päällä.
Viimeksi eilen mietin, että pitäisiköhän hakea jotkut lääkkeet, mutta sillekään tielle en haluaisi lähteä. Tänään otin aamulla ja päivällä ihan perussärkylääkkeen ja se mielestäni rauhoitti jonkun verran. Mutta eiväthän nekään mitään joka päivän lääkkeitä ole. Juttelu jonkin psykologin kanssakin on käynyt mielessä. Osaan kyllä tsempata itseäni, että älä välitä, mutta kun ajatus alkaa kiertää ympyrää, se vaan kiertää. :(
Ainoa onni on se, että saan yöllä nukuttua ihan hyvin. Ja että minulla on ymmärtävä mies, joka sanoi voivansa elättää minut, jos jouden jäämään pois työelämästä. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="08.05.2013 klo 19:23"]Ap numerolle 10. Tänne on tullut jo niin paljon ihania vastauksia. Tuntuu, että sekin auttaa. Ja 10, kun luin viestisi, melkein liikutuin, kun oli jotenkin niin hyvä huomata, että kaltaisiani on enkä ole outo ja ihan yksin tällainen parisuhteenaloitusjännittäjä. Tunnistan niin täysin kertomuksesi siitä, ettei seurustelu alkuvaiheessa ole kivaa. Ei olekaan! Vaan melkein kamalaa. Siis niin kuormittavaa, että meinaa jo luopua koko ajatuksesta tyyliin: "Oli niin paljon helpompaa ennen tätä - miksi edes ryhdyin tällaiseen?" Olet todella rohkea, kun olet lähtenyt tietoisesti kamppailemaan tuon kokousjännityksen kanssa ja selviytynyt voittajaksi. Saanko kysyä, miten ihmeessä teit sen? Mikä oli se niitti, että päätit hirveästä olosta ja jännityksestä huolimatta tunkea itsesi kaiken maailman kokouksiin?[/quote]
no se, että lähdin mukaan noihin kokouksiin johtui ihan vaan jonkinlaisesta kunnianhimosta töissä, halusin oppia enemmän, saada lisää mielenkiintoa työhön, saada parempaa palkkaa jne. En ole mitenkään mielettömän kunnianhimoinen, mutta kuitenkin opiskellut vuosikausia, en tahtonut jäädä vain rutiinitöiden tekijäksi.
Ja toki se auttoi, että olen lukenut asiata paljon, yliopistolla kävin jännittäjille tarkoitetun esiintymiskurssin jne, ja kaikissa näissä terotettiin sitä, että on ihan ok jännittää, siinä ei ole mitään hävettävää, ja että jännitys kyllä ajan myötä pienenee tai häviää kokonaan, yleensä vain uudet tilanteet ovat sellaisia, jotka jännittää. Halusin uskoa tähän, ja se on kyllä minun kohdallani toiminut.
En kuitenkaan ole päässyt eroon jännityksestä, nykyään on vaan paljon vähemmän tilanteita, joita jännitän. Yksi sellainen on mm. puhelimessa puhuminen, ja siitä en ole päässyt eroon, koska en ole oikein halunnut yrittää. Hoidan kaikki asiat sähköpostilla tai tekstiviesteillä, joten ei ole ollut pakkoa päästä jännityksestä eroon, eikä tarpeeksi motiivia yrittää. Joskus sitten...
11, mitä nuo läsnäoloharjoitukset ovat?
Juu ja sitä riittävän iän karttumista odotellessa... t. 34-vuotias ap. :)
Tunnistin tuon että jännitysreaktio on välitys ja voimakas. Kun se tulee, niin tulee. En saa sitä enää siinä vaiheessa hillittyä. Toisaalta iän myötä olen oppinut hyväksymään itseni ja huomannut että jännittäviä tilanteita tulee entistä vähemmän, mutta silti niitä tulee.
Minun jännittämiseni liittyy kahvikuppineuroosiin ja esiintymiseen. Valitettavasti isäni kärsi myös pahasta kahvikuppineuroosista ja todella toivon että lapseni eivät tule siitä kärsimään. Taitaa vaiva siis kulkea suvussa.
Kahvikuppineuroosia auttaa etten juo kahvia, enkä teetä muiden ihmisten seurassa. Juon siis kylässä ihan mehua tai vettä, joka on astetta helpompaa koska saan käyttää lasia. Ongelmia tuottaa silti juhlissa kuohuviinilasit, sekä kermanekkojen ojentaminen ja kahvin kaataminen. Olen taitava etsimään pöydässä sen reunapaikan, etten joudu ojentelemaan muille mitään ja muutenkin vaikean syömisen ja juomisen ottamisessa ajoituksen mestari. Mieheni kaataa meillä aina kahvit vieraille.
Esiintymisen teen töissä mieluiten neuvotteluhuoneissa ja istuen. Jos voin vaikuttaa asioiden esittelyyn ja läpikäyntiin, niin teen sen mielummin useammalle pienelle porukalle kuin yhdelle isolle. Lisäksi mielelläni aloitan esitykseni niin että olen itse paikallani, kun muut tulevat sinne. Inhoan kesken kaiken toisten silmien edestä kulkemista esiintymään. Töissä joskus nuorena jopa jännitin palaverien pitämistä, mutta se asia on jo minulle aika rutiinia. Eli kyllä se kokemus ainakin tuossa auttaa.
Joskus tuntuu että helpompia kausia ja joskus taas vaikeampia. En ole saanut selville mistä se johtuu. Tietenkin jännitystä on enemmän vieraampien ihmisten kanssa ja epämukavuusalueella ollessa. Jännitysoire minulla on tärinä ja ilmeissä, sekä olemuksessa näkyy levottomuus. Yritän helpottaa sitä puhumalla ja erityisesti kontakti muiden ihmisten kanssa helpottaa. Tykkään tutustua uusiin ihmisiin, mutta lähinnä vapaa-aikana. Otan helposti kontaktia ja juttelen vieraillekin ihmisille omasta aloitteestani. Joskus tuntuu että en vain osaa olla muiden "katseiden alla" ja erityisesti vaivaannun jäyhässä ja hiljaisessa seurassa. Lapset ja koirat, sekä kaikki elämä ympärillä helpottavat tätä.
Harjoitukset, tai oikeastaan harjoitus, on sitä miltä se kuulostaakin, läsnäolon harjoittamista. Harjoittelet läsnäoloa hetkessä. Se vaatii työtä, mutta kun löydät läsnäolon, ei sinulle yksinkertaisesti VOI tulla niin paljon pelkoa esiin. Kuulostaako uskomattomalta? Se on mahdollista ja ihmeellistä. Olet ruumiissasi rauhassa. :)
Harjoittele meditaatiota ja itsesi tarkkailemista. Tunnereaktioidesi, ajatustesi... Saatat myöhemmin huomata että sinulla on voimaa valita mitä reaktioita haluat.
Jos olet jo 34-v olet varmaan paljon kärsinyt ongelmasta jo paljon. Mulla se on ollut niin paha (en olisi voinut kuvitellakaan esim. seurustelevani nuorempana) että ehkä sen takia oon joutunut siitä jo osittain luopumaan.
-11
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiinnostaa tietää, että saiko aloittaja suhteen alkamaan jännityksestä huolimatta? Itsellä on ihan vastaava ongelma, juuri kuin minun suusta tuo ensimmäinen kirjoitus. Olet myös saman ikäinen kuin minä. Itseä on jännittäneet eniten ne suhteet, joista ei ole kuitenkaan tullut mitään. Jos halu on ollut tarpeeksi suuri saada suhde onnistumaan niin silloin olen pystynyt jatkamaan olostani huolimatta. Olen samaa mieltä siinä, että jos ei kelpaa sellaisena kuin on niin saa sellainen kumppani olla. Joudun aina miettimään suhteen alussa, että kerronko tästä jännittämisestä toiselle vai en. Useimmiten toinen ei ymmärrä sen vakavuutta, että todellakin olen ihan paniikissa, enkä pysty syömään juurikaan mitään (edes yksin ollessa), herään aamulla mahakipuun, oksennus tulee aamulla todella helposti jos yritän psyykata itseni syömään. Kaippa mää psyykkaan itseni helposti myös oksentamaan. Sitten se kehä on valmis. Oksentaminen on niin pelottavaa, että pelkään sen vuoksi syödä. Ensin pelkään syödä sen vuoksi, että jännittää ja seuraavaksi pelkään syödä sen vuoksi että oksennan. Itsellä on lapsuudesta ainakin yksi muisto, missä mua jännitti mennä kouluun (ala-asteella) olin jotenkin masentunut, kun ei ollut mukavia kavereita ja olin jotenkin ilmaa siellä. Sitten yks päivä koulussa oksensin keskellä tuntia, juoksin käytävälle ja oksensin lavuaariin, muistaakseni puolet luokasta seuras perässä kyyläämään vierestä. Usein olen myös oksentanut poikaystävien nähden, tavallaan toivoinkin, että pääsen sen takia eroon siitä ihmisestä ja saan olla rauhassa. :) Hullua mutta totta. "Mulla on niin paha olla, että voisitko jättää mut rauhaan". On helpompaa olla yksin. Jotenkin en ole kokenut saavani oikeanlaista ymmärrystä, välittämistä ja tukea noilta miehiltä... Itse olen todella empaattinen ja ymmärtäväinen ihminen ja tunnun vetäväni puoleen aina sellaisia miehiä, jotka ovat heikompia kuin minä tai sitten liian kovia, jotka eivät ymmärrä herkkyyttäni. Ehkä vaadin liikaa. Kerran olen ollut pari vuoden avoliitossa, pystyin siihen koska tunsin, että pystyin kertomaan toiselle heti alussa, että minkälaisia vaikeuksia mulla on syömisen kanssa ja toinen ei painostanut yhtään minkään suhteen. Valitettavasti suhde sitten kuitenkin päättyi hänen aloitteestaan, mistä tietenkin jäi epäonnistumisen tunne ja se ettei kuitenkaan kelvannut. Vaikka olin tässäkin suhteessa tavallaan kuitenkin se vahvempi ja tuin toista hänen ongelmissaan todella paljon. :/ En tiedä onko mulla vääristynyt käsitys rakkaudesta, kun haluisin että toinen hyväksyy mut tämmösenä ja oikeasti ymmärtää mua. Miksen minä saisi joskus olla se heikompi?
Viitoselle. Ota töihin vihko ja kirjoita kaikki pyydetyt tehtävät, vaikealta tuntuvat asiat ylös ja ennen kaikkea kysy aina neuvoa, kun et osaa. Pikku hiljaa vihkostasi löytyy vastaukset useampiin ongelmiin. Mitä paremmin osaat työsi, sen mukavampaa ja rennompaa se on. Itse varauduin äitiyslomalle jäädessäni siihen ettei asiat unohdu ja keräain materiaalia töihin paluuta varten. Nyt vaihdan firmaa ja mieltä rauhoittaa kummasti, että voin kertailla asioita ennen töihin paluuta. Tsemppiä hirveesti!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulle auttoi se, että lopetin ajattelemisen, että olisin jotenkin niin tärkeä, että toimintani kiinnostaisi muita.
Minulle tuli aidosti olo, että tässä maailmassa on niin paljon tärkeämpiäkin asioita kuin minun jännitrtämiseni. Ajattelin, että en ole tälle ihmiskunnalle mitenkään tärkeä ihminen. Ajattelin, että epäonnistumiseni vaikkapa esitelmän pidossa on täysin mitätön juttu maailman epäonnistumisten sarjassa.
Loppui pelot.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua kiinnostaa mistä ihmisten jännittäminen alkaa. Itse aloin pelkäämään traumaattisen tapahtuman jälkeen. Ymmärrän kyllä mikä siinä laukaisi ihmispelon.
[quote author="Vierailija" time="09.05.2013 klo 00:00"]
Minua kiinnostaa mistä ihmisten jännittäminen alkaa. Itse aloin pelkäämään traumaattisen tapahtuman jälkeen. Ymmärrän kyllä mikä siinä laukaisi ihmispelon.
[/quote]
Minulla sama juttu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="08.05.2013 klo 21:34"]
Harjoitukset, tai oikeastaan harjoitus, on sitä miltä se kuulostaakin, läsnäolon harjoittamista. Harjoittelet läsnäoloa hetkessä. Se vaatii työtä, mutta kun löydät läsnäolon, ei sinulle yksinkertaisesti VOI tulla niin paljon pelkoa esiin. Kuulostaako uskomattomalta? Se on mahdollista ja ihmeellistä. Olet ruumiissasi rauhassa. :)
Harjoittele meditaatiota ja itsesi tarkkailemista. Tunnereaktioidesi, ajatustesi... Saatat myöhemmin huomata että sinulla on voimaa valita mitä reaktioita haluat.
Jos olet jo 34-v olet varmaan paljon kärsinyt ongelmasta jo paljon. Mulla se on ollut niin paha (en olisi voinut kuvitellakaan esim. seurustelevani nuorempana) että ehkä sen takia oon joutunut siitä jo osittain luopumaan.
-11
[/quote]
Niin. Minun jännittämiseni pääsi varmaan välillä ikään kuin uinumaan, kun kuitenkin parikymppisestä kolmekymppiseksi oli tuo yksi pitkä suhde, jota en tietysti jännittänyt kuin siinä alkuvaiheessa. Välillä kyllä huomasin esim. töissä vieraisiin ryhmätilanteisiin joutuessani tutun, inhottavan tunteen palaavan, mutta se ei silti ollut läheskään yhtä paha kuin hirveä, lamauttava ja voimakkaita fyysisiä oireita tuottava jännitys siinä nimenomaisessa erityistilanteessa, kun on tapaillut seurustelumielessä kiinnostavaa henkilöä vasta vähän aikaa ja kuitenkin lataa siihen orastavaan suhteeseen kovin paljon omia toiveitaan mutta myös pelkojaan. Pahin jännitykseni pysyi siis piilossa aika kauan, mutta nyt uuden suhteen ollessa ajankohtainen se on palannut.
Miten tuota läsnäoloa käytännössä harjoitellaan? Miten keskittyä hetkeen? Onko jotain mantraa tai ajatusleikkiä jota olet tarkoitukseen käyttänyt? Olen oikeasti kiinnostunut, sillä kaikki vähänkin toimivat konstit ovat minulle kullan arvoisia. ap
[quote author="Vierailija" time="09.05.2013 klo 00:02"]
[quote author="Vierailija" time="09.05.2013 klo 00:00"]
Minua kiinnostaa mistä ihmisten jännittäminen alkaa. Itse aloin pelkäämään traumaattisen tapahtuman jälkeen. Ymmärrän kyllä mikä siinä laukaisi ihmispelon.
[/quote]
Minulla sama juttu.
[/quote]
Minäkin haluaisin tietää! Jos tietäisin osaisin varmaan myös auttaa itseäni... Varmaan syy on jollain tavalla itsetunnossa, joka jollain tietyllä alueella on heikko. Mutta haluaisin kyllä päästä selville siitä, mikä tämän heikkouden aiheuttaa. Vai onko vain niin, että kaikki jännittävät tietyissä tilanteissa mutta toisten ihmisten kehot ja mielet vain reagoivat toisia voimakkaammin? ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="08.05.2013 klo 19:34"]
Vitonen jatkaa:
Minäkin "menen tilanteisiin" eli töihin. Olen ollut ihan somaattisen sairauden takia pari kertaa muutaman päivän sairaslomalla, ja töihin paluu on ollut entistä pahempaa. Ja sen loman ajan atressaan töihin menoa. Ja mikä hulluinta: en ole koskaan mielestäni ollut jännittäjä. Olen sosiaalinen, ihmiset pitävät minusta, juttelen vieraittenkin kanssa tarvittaessa, pystyn puhumaan kokouksissa vaikeuksitta. Mutta nyt on tilanne eri.
Aikaisemmassa työpaikassani olin ainoa alkuperäisjäsen. Muut olivat tulleet minun jälkeeni ja olin tavallaan esimiesasemassa. Porukka oli ihana, samanikäisiä ja samassa elämäntilanteessa kuin minä. Mitään jännitystä ei ollut. Nyt, kun vaihdoin (työpiste siirrettiin muualle, porukka hajautettiin), työ on erilaista, paljon suuremmassa mittakaavassa. Muut ovat hitsautuneet yhteen vuosien saatossa, ovat paljon nuorempia ja hyvin osaavia ja eri lailla koulutettuja, kuin minä. Aluksi tunsin olevani yhtä pätevä, mutta olin väärässä. Myönnän, että en osannut aluksi asioita kunnolla ja virheitä tehdessäni syytin ja syytän itseäni aivan kohtuuttomasti. Muut eivät varmasti ajattele niitä virheitä niin isoina, mutta minä kuvittelen, että kaikki ihmettelevät, miten voin olla niin tumpelo. Sitten, kun ajattelen mitä muut minusta ajattelevat, teen lisää tyhmiä virheitä.
Jännityksen takia en pysty omaksumaan annettuja ohjeita, vaan unohdan ne saman tien, enkä millään kehtaisi kysyä viittä kertaa uudestaan. Joskus on pakko, ja sitten muut ihmettelevät, että juurihan minä sanoin, miten teet. Inhoan itseäni ja tyhmyyttäni ja jännitys lisääntyy entisestään. Olen jossain vaiheessa sanonut yhdelle työkavereistani, että olen aivan paineessa, ja se helpotti hiukan. Mutta nyt olen ollut talossa jo niin kauan, että minun pitäisi osata. Suututtaa. Kuitenkin pystyn juttelemaan melko tavallisesti tauoilla ja silloin, kun työtehtävät eivät ole päällä.
Viimeksi eilen mietin, että pitäisiköhän hakea jotkut lääkkeet, mutta sillekään tielle en haluaisi lähteä. Tänään otin aamulla ja päivällä ihan perussärkylääkkeen ja se mielestäni rauhoitti jonkun verran. Mutta eiväthän nekään mitään joka päivän lääkkeitä ole. Juttelu jonkin psykologin kanssakin on käynyt mielessä. Osaan kyllä tsempata itseäni, että älä välitä, mutta kun ajatus alkaa kiertää ympyrää, se vaan kiertää. :(
Ainoa onni on se, että saan yöllä nukuttua ihan hyvin. Ja että minulla on ymmärtävä mies, joka sanoi voivansa elättää minut, jos jouden jäämään pois työelämästä. :)
[/quote]
Minusta kuulostaa siltä, että olet nyt päätynyt sellaiseen kehään, että ammattiapu ja jokin lääkitys voisivat ehkä katkaista sen ja luoda sitten lähtökohdat tervehtymiselle. En siis tiedä, kun en ole asiantuntija. Mutta kertomasi perusteella tilanne on jatkunut niin pitkään, ettei voi oikein edes olettaa, että aivan yksin itse itsesi sieltä nostaisit. Loppuvat ne ihmisen keinot ja voimat johonkin. Jos olisin sinä, ottaisin yhteyttä työterveyteen ja siitä sitten eteenpäin. Voimia ja jaksamista! Ihailen sitkeyttäsi.
Se mihin kiinnittää huomiota, se lisääntyy. On ihan sama sanotko itsellesi "älä jännitä" vai "jännitä", keho ei tunnista älä-sanaa, eli jännität aina vain enemmän. Mitä enemmän kulutat energiaa jännittämisen jännittämisen sen enemmän jännität. Eli hyväksy se että jännität. Hyväksy kaikki fyysiset oireet, aina kun niitä tulee niin tarkkaile niitä ja anna niiden olla- ne poituvat omia aikojaan. Jos olisin sinä kertoisin tälle ihmiselle ongelmastani. Se saattaisi lähentää teitä huimasti ja toisaalta jos ei lähennä, mitä teet ihmissuhteessa jossa sua ei hyväksytä kaikkine puolinesi, myös jännittämisen kanssa? Menisin kyllä myös terapiaan, koska noin voimakkaat oireet kerovat siitä että kannat sisälläsi valtavia pelkoja tms, jotka juontavat ehkä jo lapsuudestasi. Ja se on ihan turhaa energianhukkaa. Siis hyväksy se että olet jännittäjä, anna tuntemusten olla- ne voivat itse asiassa kertoa sulle paljonkin itsestäsi- ja jonakin päivänä huomaat ymmärtäväsi itseäsi ihan eri lailla. Moni ihminen pelkää toisen jännitystä koska hän näkee siinä oman kielletyn jännityksensä. Mut ihminen joka on sinut itsensä kanssa ymmärtää että meissä on kaikenlaisia puolia, ja ihminen joka ei uskalla olla heikko, jännittynyt, kontrollin menettänyt ei ole vielä edes alkanut kasvaa.
---eli lisäisin että minulla on siis iän karttuminen (olen 29) myös lieventänyt ongelmaa mutta aktiivisista keinoista läsnäoloharjoitukset. -11