Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Alan olla loppu! 6kk vauva
08.05.2013 |
Tiedän, että on vissiin jotain kasvuun ja kehitykseen liittyvää, mutta silti!! Ekat kuukaudet vauva nukkui kaikki unensa päivällä sylissä ja muutenkin vietti paljon aikaa joko rinnalla tai sitten vain sylissä. Kitisi paljon, jos laittoi lattialle, sitteriin, sänkyyn.. Lopulta oppi nukkumaan päiväunet vaunuissa ja nukkuikin jopa 3-4h. Mutta nyt taas.. Ei nuku kuin korkeintaan tunnin. Koko ajan, kun on valveilla täytyy viihdyttää, ei suostu olemaan itsekseen. Hirveä huuto jo siitä, jos käännän selkäni saatikka sitten jos poistun huoneesta. Joskus itkee sitäkin, kun käännän pääni pois.
Kun jaksan seurustella vauvan kanssa, on todella iloinen, rauhallinen ja helppo tapaus. Mutta, kun väsyy itse tähän ainaiseen naaman vääntelyyn ja leikittämiseen. Varsinkin, kun nyt ei nuku enää päivisin kuin lyhyitä pätkiä ja en saa yhtään omaa aikaa. Vinkkejä, miten jaksaisin, kun oikeasti välillä tuntuu, että kävelen just tällä sekunnilla tuosta ovesta ulos.
Kommentit (64)
Osaan onneksi suodattaa täällä kommentteja, vaikka jotkut kyllä hieman silti kirpaiseekin ja tekisi mieli sanoa muutama valittu sana.
Olen tosiaan sellaisessa tilanteessa, että minulla ei ole yhtään äitikaveria ja oikeastaan muutkin "kaverit" käänsivät selkänsä, kun raskauduin. En ole koskaan osannut olla naisten kanssa, joten kaveripiirini on muodostunut miehistä. He eivät ole oikein osanneet enää suhtautua siihen, että minusta tuli äiti, joten emme enää näe. Mies toki pitää heihin yhteyttä. Oon varmaan hieman rajoittunut yksilö, mutta koen uusien suhteiden solmimisen liian työläänä. Siitä voin vain syyttää itseäni. :) Tulen kyllä naistenkin kanssa hyvin toimeen, mutta en halua heitä liian lähelle. Hmm.. vaikea selittää. Ajatus siitä, että istun jossain kahvipöydässä naisten kanssa vertaillen vauvan kakkojen väriä, saa mut puistattelemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mullakin on 6kk vauva, eikä hänkään tosiaan halua yhtään olla yksin. Otan aina viltille viereen tai sitten sitteriin. Hyviä konsteja ovat kantoreppu, josta lapsi seurailee maailmaa, vaikka paikka vaihtuu. Uloskin voi näillä kauniilla, lämpimillä keleillä viedä viltin ja istuskella pihalla lapsen kanssa vaikka kahvikupponen kädessä, jos itikoita ei ole liikaa. Tulee heti itse paremmalle mielelle. Suosittelen myös perhekerhoja, sillä niissä on vauvalle seuraa toisista lapsista. Viihtyy niissä lattialla muiden lasten puuhia seuraten ja sen jälkeen nukkuu kuin tukki. Noin iso vauva vähentää nukkumistaan radikaalisti, kannattaa viedä nukkumaan vain muutaman kerran päivän aikana ja muuten väsyttää aktiivisella tekemisellä. Muista, että vauvat ovat erilaisia ja vuoden iässä helpottaa paljon!
Anteeksi nyt vain mutta onkohan ollut vähän epärealistisia odotuksia äitiydestä. Jotkut vauvat ovat tuollaisia, monet vielä paljon pahempia. Saat kuitenkin nukuttua öisin ja pääset esim. kaupungille neljän seinän sisältä. Vai ajattelitko hörppiä lattea ja lakkailla kynsiä sillä aikaa kun vauveli köllii lattialla tyytyväisenä? No, jotkut köllii, toiset ei. En minkäkään olisi HALUNNUT ottaa lapsia mukaan vessaan, mutta jos yksi huutaa aina kuin syötävä joka tapauksessa, ja vielä enemmän kun toinen on törkännyt sitä sormella silmään, niin ei siinä paljon vaihtoehtoja ole.
Meillä oli vähän samanlaista. Pikkuvauva-aikana omani oli todellakin viihdytettävä, eikä jaksanut olla juurikaan yksin. Nyt kun konttaa ja melkein jo kävelee, puuhailee hyvin mielellään yksikseen sen aikaa, että saan vaikkapa juuri ne kahvit juotua ja ruuan laitettua. Kyllä se helpottaa, usko pois! Meillä helpotti oikeastaan saman tien, kun lapsi hoksasi miten ryömitään. Konttaamisenkin voit hänelle sitten ajallaan opettaa näyttämällä itse mallia, jos ei meinaa itsekseen oppia ja turhautuu siihen.
Ehkä minulla on ollut epärealistinen kuva äitiydestä, koska olin ajatellut, että vauva pystyy olemaan hetken niin, että viihdyttää itseään. Tuntuu tuo oma aika olevan punainen vaate täällä kaikille. Pyysin jo olemaan tarttumatta siihen eli ei, en halua juoda lattea ja lakkailla kynsiäni. Mutta haluaisin päivässä olla edes sen 5-10 min. viihdyttämättä lasta, jolloin hän olisi hetken itsekseen lattialla ja voisin edes kääntää pääni hänestä pois.
Jos vauva sattuu joskus nukkumaan 3h putkeen, niin olen 100 kertaa väsyneempi aamulla kuin jos hän heräisi tunnin välein, mitä on tehnytkin aikalailla ekat 5kk. Kaupungille voin tosiaan mennä vaikka joka päivä. Jippii!
Kunpa vauva oppisi pian liikkeelle, jos tilanne hieman helpottaisi. Tuota eroahdistusta pelkään kyllä, kun nytkin on tällaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="09.05.2013 klo 07:54"]
Meillä oli vähän samanlaista. Pikkuvauva-aikana omani oli todellakin viihdytettävä, eikä jaksanut olla juurikaan yksin. Nyt kun konttaa ja melkein jo kävelee, puuhailee hyvin mielellään yksikseen sen aikaa, että saan vaikkapa juuri ne kahvit juotua ja ruuan laitettua. Kyllä se helpottaa, usko pois! Meillä helpotti oikeastaan saman tien, kun lapsi hoksasi miten ryömitään. Konttaamisenkin voit hänelle sitten ajallaan opettaa näyttämällä itse mallia, jos ei meinaa itsekseen oppia ja turhautuu siihen.
[/quote]
Meillä ei ole vielä helpottanut vaikka vauva 11kk konttaa ja melkein kävelee..Roikkuu minussa ihan koko ajan. En voi tiskata, tehdä ruokaa tms. kun toinen roikkuu lahkeessa ja itkee. Hiljenee syliin ottaessa tai jos menen lattialle touhuamaan hänen kanssaan. Kahvin juomisesta on turha haaveilla jos ollaan kahdestaan kotona ja hän on hereillä.
[quote author="Vierailija" time="08.05.2013 klo 14:55"]
Siis hä. Ap on itse saanut aikaan kierteen, jossa varmasti on osittain kyse vauvan luonteesta mutta enimmäkseen tottumuksesta. Sen tottumuskierteen voi katkaista. Onks tässä ap kyse ensimmäisestä lapsesta? Ja mä en nyt todellakaan tarkota mitään pahaa, mutta toi yks viesti missä ehdotetaan että antaa huutaa ei oikeasti ole mitenkään paha, sitä voi pikkuhiljaa harjoitella.
[/quote]
Höpön höpön. Meillä lapset ovat aina olleet sylissä ja aina lähellä. Jos eivät minun sylissäni, sitten miehen. Siitä huolimatta esikoinen oli sitä tyyppiä, ettei halunnut nukkua kyljessä kiinni, eikä nytkään 4-vuotiaana suostu nukkumaan IKINÄ vieressä, vaikka joskus esim. kipeänä olisi helpompaa... Sen sijaan kuopus taas on sitä tyyppiä, että taisi olla lähes 1,5 vuotias, ennen kuin suostui olemaan mummonkaan sylissä, vaikka näki joka viikko muutaman kerran. Muutenkin on ripustautuvampaa tyyppiä.
Mitäpä siinä, mulla oli kuopus vauva-aikana aina mukana. Kun menin vessaan, ovi auki ja sitteri siinä jaloissa. Kun menin suihkuun, vauva sitterissä mukana tai peiton päällä pötköttämässä. Muistan sanoneeni äidilleni, että tämä vauva kasvaa varmaan fyysisesti minuun kiinni, kun on koko ajan sylissä. Nukahtikin parhaiten rinnan päälle.
Mun metodini on vastata vauvan tarpeisiin. Eihän se vauva mitään tahallaan tee, vaan kokee tarvetta johonkin asiaan ilman sen kummempia pohdintoja. Joten niihin tarpeisiin pitää vastata. Uskon, että se tekee lapselle turvallisuuden tunteen ja antaa parhaat valmiudet kehittyä ja kasvaa, kun ei mene aika turhaan hätäilyyn ja itkemiseen.
Nyt lapseni ovat 4- ja 2-vuotiaat tomerat lapset. Aloittivat hoidon syksyllä juuri, kun nuorempi täytti 2-vuotta, eivätkä kertaakaan ole itkeneet hoitoon jäämistä ja sopeutuivat ihan tajuttoman hyvin. Uskon, että sopeutuivat, koska perusluottamus vanhempiin on niin vahva. Tietävät, että äiti ja isi tulevat ja hakevat, ihan varmasti. Ja jos hätä tulisi, tulevat vaikka kesken päivän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="09.05.2013 klo 08:34"]
[quote author="Vierailija" time="08.05.2013 klo 14:55"]
Siis hä. Ap on itse saanut aikaan kierteen, jossa varmasti on osittain kyse vauvan luonteesta mutta enimmäkseen tottumuksesta. Sen tottumuskierteen voi katkaista. Onks tässä ap kyse ensimmäisestä lapsesta? Ja mä en nyt todellakaan tarkota mitään pahaa, mutta toi yks viesti missä ehdotetaan että antaa huutaa ei oikeasti ole mitenkään paha, sitä voi pikkuhiljaa harjoitella.
[/quote]
Höpön höpön. Meillä lapset ovat aina olleet sylissä ja aina lähellä. Jos eivät minun sylissäni, sitten miehen. Siitä huolimatta esikoinen oli sitä tyyppiä, ettei halunnut nukkua kyljessä kiinni, eikä nytkään 4-vuotiaana suostu nukkumaan IKINÄ vieressä, vaikka joskus esim. kipeänä olisi helpompaa... Sen sijaan kuopus taas on sitä tyyppiä, että taisi olla lähes 1,5 vuotias, ennen kuin suostui olemaan mummonkaan sylissä, vaikka näki joka viikko muutaman kerran. Muutenkin on ripustautuvampaa tyyppiä.
Mitäpä siinä, mulla oli kuopus vauva-aikana aina mukana. Kun menin vessaan, ovi auki ja sitteri siinä jaloissa. Kun menin suihkuun, vauva sitterissä mukana tai peiton päällä pötköttämässä. Muistan sanoneeni äidilleni, että tämä vauva kasvaa varmaan fyysisesti minuun kiinni, kun on koko ajan sylissä. Nukahtikin parhaiten rinnan päälle.
Mun metodini on vastata vauvan tarpeisiin. Eihän se vauva mitään tahallaan tee, vaan kokee tarvetta johonkin asiaan ilman sen kummempia pohdintoja. Joten niihin tarpeisiin pitää vastata. Uskon, että se tekee lapselle turvallisuuden tunteen ja antaa parhaat valmiudet kehittyä ja kasvaa, kun ei mene aika turhaan hätäilyyn ja itkemiseen.
Nyt lapseni ovat 4- ja 2-vuotiaat tomerat lapset. Aloittivat hoidon syksyllä juuri, kun nuorempi täytti 2-vuotta, eivätkä kertaakaan ole itkeneet hoitoon jäämistä ja sopeutuivat ihan tajuttoman hyvin. Uskon, että sopeutuivat, koska perusluottamus vanhempiin on niin vahva. Tietävät, että äiti ja isi tulevat ja hakevat, ihan varmasti. Ja jos hätä tulisi, tulevat vaikka kesken päivän.
[/quote]
Vai että höpön pöpön ja MINUN lapseni ja MINUN metodini MINUN tomerat lapseni :-D
Taidat olla melko nuori. Katsos kun MIKÄÄN ei´ole mustavalkoista.
Lainaa A.Wahlgrenin Lapsikirja. Siinä kerrotaan miten minkäkin ikäisten lasten kanssa toimitaan. Siitä saa paljon ajateltavaa, ja siinä on paljon sellaista tietoa mitä ei mistään muualta saa, ja auttaa teitä molempia, 0-15v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo A.Walgren ei tainnut olla mikään unelmaäiti itse, ehkä niitä löytyy parempiakin auktoriteetteja asiaan..
Meillä oli samanlainen viihdytettävä vauva, joka nukkui huonosti yönsä ja oli muutenkin helposti kitisevä. Heräili öisin usein eikä viihtynyt muuta kuin liikkuvissa vaunuissa. Kaupoissa käynti oli hirvitys ja niissä käytiinkin pikaisesti vain ostamassa purkki maitoa samalla kun vauva karjui koko ostosreissun. Joten todella osaan kuvitlla että rankka on tuo vauvavaihe!
Meillä lapsi on nyt jo 5-vuotias ja temperamentti onkin juuri tuollainen kuin joku tuolla edellä kuvasi. Erittäin sosiaalinen lapsi, voimakas tahtoinen ja helposti ärsyyntyvä. Myös asitiyliherkkyyksiä löytyy, jotka varmasti osaltaan vaikuttivat vauvavaiheen kitinöihin. No nukkumaan meillä alettiin öitä vasta yli 3-vuotiaana, eikä poika edelleenkään viihdy kuin hetken ihan itsekseen. Mutta näin jälkeenpäinkin katsottuna uhmaiät ja korvatulehduskierteet ovat olleet helpompia vaiheita kuin vauva-aika. Uni kun on ihmiselle perustarve ja jos sitä ei saa tarpeeksi on vaikea jaksaa kitisevän/karjuvan vauvan kanssa. Että sympiatiat AP:lle!
Jännityksellä odotan kesävauvan syntymistä ja sitä millaisella temperamentilla hänet on varustettu... Sisarusten suuri ikäero on pakon sanelema juttu, omat voimavarat ei olisi riittäneet muuhun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En kannata mitään huudatusta, mutta jatkuvat naamanväännöt ja pöö-leikit ovat vähän överiä mielestäni. Minäkin totuttaisin vauvaa pikku hiljaa siihen, että äiti on kyllä lähellä eikä ole mitään hätää, vaikka äiti kuorii tämän porkkanan loppuun. Sitten sylitellään taas.
Kuulostaa työläältä kyllä, omani viihtyi leikkimatolla ihmetellen pitkiäkin aikoja ja pomppukeinussa istumaan opittuaan samaten. Pidin niissä kun piti saada tehtyä jotain kotihommia. Muuten kyllä viihtyi tissillä sitäkin tiiviimmin...
Usko tai älä niin tuo vaihe helpottaa pian, puolen vuoden päästä on jo ihan uusi vaihe ja ravaamista pikku tuholaisen perässä ;) tsemppiä ja voimia!
[quote author="Vierailija" time="09.05.2013 klo 08:43"]
Meillä oli samanlainen viihdytettävä vauva, joka nukkui huonosti yönsä ja oli muutenkin helposti kitisevä. Heräili öisin usein eikä viihtynyt muuta kuin liikkuvissa vaunuissa. Kaupoissa käynti oli hirvitys ja niissä käytiinkin pikaisesti vain ostamassa purkki maitoa samalla kun vauva karjui koko ostosreissun. Joten todella osaan kuvitlla että rankka on tuo vauvavaihe!
Meillä lapsi on nyt jo 5-vuotias ja temperamentti onkin juuri tuollainen kuin joku tuolla edellä kuvasi. Erittäin sosiaalinen lapsi, voimakas tahtoinen ja helposti ärsyyntyvä. Myös asitiyliherkkyyksiä löytyy, jotka varmasti osaltaan vaikuttivat vauvavaiheen kitinöihin. No nukkumaan meillä alettiin öitä vasta yli 3-vuotiaana, eikä poika edelleenkään viihdy kuin hetken ihan itsekseen. Mutta näin jälkeenpäinkin katsottuna uhmaiät ja korvatulehduskierteet ovat olleet helpompia vaiheita kuin vauva-aika. Uni kun on ihmiselle perustarve ja jos sitä ei saa tarpeeksi on vaikea jaksaa kitisevän/karjuvan vauvan kanssa. Että sympiatiat AP:lle!
Jännityksellä odotan kesävauvan syntymistä ja sitä millaisella temperamentilla hänet on varustettu... Sisarusten suuri ikäero on pakon sanelema juttu, omat voimavarat ei olisi riittäneet muuhun.
[/quote]
Hurjaa että sä koet että sun pitää selitellä/pyytää anteeksi lasten ikäeroa. Mitä vikaa tuossa ikäerossa on? Sehän on täysin normaali.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Harmi, että olet vauvasi opettanut noille tavoille... Tekee elämästä paljon vaikeampaa kuin sen tarvitsisi olla.
Älä ainakaan hötkyile joka kerta, jos vauvasi itkee. Vauvasi ei kuole itkuun. Jos siis menet keittämään kahvia, käymään vessassa, hakemassa postin tai peräti luet lehteä, niin anna vauvasi itkeä hetki. Voi jopa olla, että rauhoittuu ihan itsekseen...
Sitä olen hieman pelännyt, että olen "opettanut" vauvalle tämän. Ennen raskautta olin jo varma, että tulen mokaamaan.. Mutta toisaalta taas mietin, miksi vauva kokee itsensä niin turvattomaksi, että itkee, jos lähden johonkin. Olen aina huolehtinut, että vauva on kylläinen, puhdas, on saanut olla sylissä, on haliteltu ja pusuteltu. Olenko sitten tehnyt näitä liikaa? Niin ja se on kyllä totta, että en kestä kuunnella vauvan itkua, joten reagoin siihen nopeaa. Joka paikassa toitotetaan, että itkulla on aina syynsä, joten tottakai vastaan siihen. Onko vauva sitten niin fiksu, että käyttää tätä hyväkseen ja miksi edes tekisi niin?
[quote author="Vierailija" time="09.05.2013 klo 08:39"]
[quote author="Vierailija" time="09.05.2013 klo 08:34"]
[quote author="Vierailija" time="08.05.2013 klo 14:55"]
Siis hä. Ap on itse saanut aikaan kierteen, jossa varmasti on osittain kyse vauvan luonteesta mutta enimmäkseen tottumuksesta. Sen tottumuskierteen voi katkaista. Onks tässä ap kyse ensimmäisestä lapsesta? Ja mä en nyt todellakaan tarkota mitään pahaa, mutta toi yks viesti missä ehdotetaan että antaa huutaa ei oikeasti ole mitenkään paha, sitä voi pikkuhiljaa harjoitella.
[/quote]
Höpön höpön. Meillä lapset ovat aina olleet sylissä ja aina lähellä. Jos eivät minun sylissäni, sitten miehen. Siitä huolimatta esikoinen oli sitä tyyppiä, ettei halunnut nukkua kyljessä kiinni, eikä nytkään 4-vuotiaana suostu nukkumaan IKINÄ vieressä, vaikka joskus esim. kipeänä olisi helpompaa... Sen sijaan kuopus taas on sitä tyyppiä, että taisi olla lähes 1,5 vuotias, ennen kuin suostui olemaan mummonkaan sylissä, vaikka näki joka viikko muutaman kerran. Muutenkin on ripustautuvampaa tyyppiä.
Mitäpä siinä, mulla oli kuopus vauva-aikana aina mukana. Kun menin vessaan, ovi auki ja sitteri siinä jaloissa. Kun menin suihkuun, vauva sitterissä mukana tai peiton päällä pötköttämässä. Muistan sanoneeni äidilleni, että tämä vauva kasvaa varmaan fyysisesti minuun kiinni, kun on koko ajan sylissä. Nukahtikin parhaiten rinnan päälle.
Mun metodini on vastata vauvan tarpeisiin. Eihän se vauva mitään tahallaan tee, vaan kokee tarvetta johonkin asiaan ilman sen kummempia pohdintoja. Joten niihin tarpeisiin pitää vastata. Uskon, että se tekee lapselle turvallisuuden tunteen ja antaa parhaat valmiudet kehittyä ja kasvaa, kun ei mene aika turhaan hätäilyyn ja itkemiseen.
Nyt lapseni ovat 4- ja 2-vuotiaat tomerat lapset. Aloittivat hoidon syksyllä juuri, kun nuorempi täytti 2-vuotta, eivätkä kertaakaan ole itkeneet hoitoon jäämistä ja sopeutuivat ihan tajuttoman hyvin. Uskon, että sopeutuivat, koska perusluottamus vanhempiin on niin vahva. Tietävät, että äiti ja isi tulevat ja hakevat, ihan varmasti. Ja jos hätä tulisi, tulevat vaikka kesken päivän.
[/quote]
Vai että höpön pöpön ja MINUN lapseni ja MINUN metodini MINUN tomerat lapseni :-D
Taidat olla melko nuori. Katsos kun MIKÄÄN ei´ole mustavalkoista.
[/quote]
Mikään ei ole mustavalkoista, mutta sun vastauksesta edelliseen voisi kuvitella, että sä olet se nuori. Olen samaa mieltä edellisen kanssa, ja itse asiassa musta kirjoitus oli ihana. Kuulosti ihanalta, terveeltä äidiltä! Täällä on ihmevastauksia nauvoina pienen vauvan äidille! Hei haloo, vauva on puolivuotias!!! Koettakaa nyt helvetissä jaksaa vähän enemmän ymmärtää niitä vauvojanne ja vaatikaa niiltä vauvojen iseiltä enemmän vastuun ottamista. Säälittää ne vauvat, kun lukee näiden äitien vastauksia vauvojen huudattamisesta ym. Ja kuitenkin, miten noipeasti se vauva-aika on lopullisesti mennytkään.
T. viiden jo aikuisen äiti
Kantoliina tai meitai jos liina tuntuu hankalalta ja vauva selkään.
[quote author="Vierailija" time="09.05.2013 klo 08:39"]
[quote author="Vierailija" time="09.05.2013 klo 08:34"]
[quote author="Vierailija" time="08.05.2013 klo 14:55"]
Siis hä. Ap on itse saanut aikaan kierteen, jossa varmasti on osittain kyse vauvan luonteesta mutta enimmäkseen tottumuksesta. Sen tottumuskierteen voi katkaista. Onks tässä ap kyse ensimmäisestä lapsesta? Ja mä en nyt todellakaan tarkota mitään pahaa, mutta toi yks viesti missä ehdotetaan että antaa huutaa ei oikeasti ole mitenkään paha, sitä voi pikkuhiljaa harjoitella.
[/quote]
Höpön höpön. Meillä lapset ovat aina olleet sylissä ja aina lähellä. Jos eivät minun sylissäni, sitten miehen. Siitä huolimatta esikoinen oli sitä tyyppiä, ettei halunnut nukkua kyljessä kiinni, eikä nytkään 4-vuotiaana suostu nukkumaan IKINÄ vieressä, vaikka joskus esim. kipeänä olisi helpompaa... Sen sijaan kuopus taas on sitä tyyppiä, että taisi olla lähes 1,5 vuotias, ennen kuin suostui olemaan mummonkaan sylissä, vaikka näki joka viikko muutaman kerran. Muutenkin on ripustautuvampaa tyyppiä.
Mitäpä siinä, mulla oli kuopus vauva-aikana aina mukana. Kun menin vessaan, ovi auki ja sitteri siinä jaloissa. Kun menin suihkuun, vauva sitterissä mukana tai peiton päällä pötköttämässä. Muistan sanoneeni äidilleni, että tämä vauva kasvaa varmaan fyysisesti minuun kiinni, kun on koko ajan sylissä. Nukahtikin parhaiten rinnan päälle.
Mun metodini on vastata vauvan tarpeisiin. Eihän se vauva mitään tahallaan tee, vaan kokee tarvetta johonkin asiaan ilman sen kummempia pohdintoja. Joten niihin tarpeisiin pitää vastata. Uskon, että se tekee lapselle turvallisuuden tunteen ja antaa parhaat valmiudet kehittyä ja kasvaa, kun ei mene aika turhaan hätäilyyn ja itkemiseen.
Nyt lapseni ovat 4- ja 2-vuotiaat tomerat lapset. Aloittivat hoidon syksyllä juuri, kun nuorempi täytti 2-vuotta, eivätkä kertaakaan ole itkeneet hoitoon jäämistä ja sopeutuivat ihan tajuttoman hyvin. Uskon, että sopeutuivat, koska perusluottamus vanhempiin on niin vahva. Tietävät, että äiti ja isi tulevat ja hakevat, ihan varmasti. Ja jos hätä tulisi, tulevat vaikka kesken päivän.
[/quote]
Vai että höpön pöpön ja MINUN lapseni ja MINUN metodini MINUN tomerat lapseni :-D
Taidat olla melko nuori. Katsos kun MIKÄÄN ei´ole mustavalkoista.
[/quote]
Joo, tosi nuori. Täytin neljäkymmentä, ja nimenomaan tiedän, että mikään ei ole mustavalkoista. Pikkulapsiaika on ohikiitävä hetki, eikä se ole omasta elämästä kauheasti pois, jos muutaman vuoden elää lasten ehdoilla. Omia touhotuksia on ehtinyt tehdä, ja ehtii myöhemminkin.
[quote author="Vierailija" time="09.05.2013 klo 09:37"]
[quote author="Vierailija" time="09.05.2013 klo 08:39"]
[quote author="Vierailija" time="09.05.2013 klo 08:34"]
[quote author="Vierailija" time="08.05.2013 klo 14:55"]
Siis hä. Ap on itse saanut aikaan kierteen, jossa varmasti on osittain kyse vauvan luonteesta mutta enimmäkseen tottumuksesta. Sen tottumuskierteen voi katkaista. Onks tässä ap kyse ensimmäisestä lapsesta? Ja mä en nyt todellakaan tarkota mitään pahaa, mutta toi yks viesti missä ehdotetaan että antaa huutaa ei oikeasti ole mitenkään paha, sitä voi pikkuhiljaa harjoitella.
[/quote]
Höpön höpön. Meillä lapset ovat aina olleet sylissä ja aina lähellä. Jos eivät minun sylissäni, sitten miehen. Siitä huolimatta esikoinen oli sitä tyyppiä, ettei halunnut nukkua kyljessä kiinni, eikä nytkään 4-vuotiaana suostu nukkumaan IKINÄ vieressä, vaikka joskus esim. kipeänä olisi helpompaa... Sen sijaan kuopus taas on sitä tyyppiä, että taisi olla lähes 1,5 vuotias, ennen kuin suostui olemaan mummonkaan sylissä, vaikka näki joka viikko muutaman kerran. Muutenkin on ripustautuvampaa tyyppiä.
Mitäpä siinä, mulla oli kuopus vauva-aikana aina mukana. Kun menin vessaan, ovi auki ja sitteri siinä jaloissa. Kun menin suihkuun, vauva sitterissä mukana tai peiton päällä pötköttämässä. Muistan sanoneeni äidilleni, että tämä vauva kasvaa varmaan fyysisesti minuun kiinni, kun on koko ajan sylissä. Nukahtikin parhaiten rinnan päälle.
Mun metodini on vastata vauvan tarpeisiin. Eihän se vauva mitään tahallaan tee, vaan kokee tarvetta johonkin asiaan ilman sen kummempia pohdintoja. Joten niihin tarpeisiin pitää vastata. Uskon, että se tekee lapselle turvallisuuden tunteen ja antaa parhaat valmiudet kehittyä ja kasvaa, kun ei mene aika turhaan hätäilyyn ja itkemiseen.
Nyt lapseni ovat 4- ja 2-vuotiaat tomerat lapset. Aloittivat hoidon syksyllä juuri, kun nuorempi täytti 2-vuotta, eivätkä kertaakaan ole itkeneet hoitoon jäämistä ja sopeutuivat ihan tajuttoman hyvin. Uskon, että sopeutuivat, koska perusluottamus vanhempiin on niin vahva. Tietävät, että äiti ja isi tulevat ja hakevat, ihan varmasti. Ja jos hätä tulisi, tulevat vaikka kesken päivän.
[/quote]
Vai että höpön pöpön ja MINUN lapseni ja MINUN metodini MINUN tomerat lapseni :-D
Taidat olla melko nuori. Katsos kun MIKÄÄN ei´ole mustavalkoista.
[/quote]
Mikään ei ole mustavalkoista, mutta sun vastauksesta edelliseen voisi kuvitella, että sä olet se nuori. Olen samaa mieltä edellisen kanssa, ja itse asiassa musta kirjoitus oli ihana. Kuulosti ihanalta, terveeltä äidiltä! Täällä on ihmevastauksia nauvoina pienen vauvan äidille! Hei haloo, vauva on puolivuotias!!! Koettakaa nyt helvetissä jaksaa vähän enemmän ymmärtää niitä vauvojanne ja vaatikaa niiltä vauvojen iseiltä enemmän vastuun ottamista. Säälittää ne vauvat, kun lukee näiden äitien vastauksia vauvojen huudattamisesta ym. Ja kuitenkin, miten noipeasti se vauva-aika on lopullisesti mennytkään.
T. viiden jo aikuisen äiti
[/quote]
Kiitos sinulle! Terveisin tuo "mustavalkoinen" nelikymppinen äiti. Eli oikein arvasit, en ole nuori, mutta ilmeisesti rasittavan lapsilähtöinen :)
Alue: Aihe vapaa
Tästä keskustelusta kyllä huomaa, miten iso tabu jaksaminen lapsiperheissä on. Syyllistämisen määrä on ihan uskomaton vaikka saman asian parissa painiskelee varmasti jokainen lapsiperhe muodossa tai toisessa. Vauvan hoito vaan on rankkaa, kyllä sen saa ihan myöntää! Et ole huono vanhempi, jos yrität keksiä miten jaksaisit paremmin, vaan nimenomaan HYVÄ sellainen!
Alan yhä enemmän arvostaa sitä että neuvolassa kiinnitetään edes vähän huomiota voimavaroihin ja vanhempien jaksamiseen, vaikka ennen lapsen syntymää pidinkin niitä lomakkeita vähän hoopoina. Naurettavalta tuntuu äidin syyttäminen muutaman kk ikäisen lapsen "opettamisesta" siihen tai tähän... taas besserwisserit aktiiviisina neuvomassa.
Voimia ap:lle! Oma vauva on vielä niin paljon pienempi etten osaa antaa hyviä vinkkejä, mutta luulen että sinulle olisi kullan arvoista löytää äitikavereita joiden kanssa arjen koettelevia hetkiä voi puida. Yllättävienkin ihmisten kanssa voi löytää yhteistä lasten kautta ja kunnon avautuminen puhdistaa ilmaa. Kannattaa ihan itse aktiivisesti ja rohkeasti ottaa yhteyttä tuttuihin tai vähemmänkin tuttuihin mammoihin, monella voi olla sama tarve. Vertaistukea saa vähän täältäkin mutta joukossa on myös melkoisen masentavaa matskua. Yritä poimia vain hyvät neuvot joukosta ja jätä typerät kommentit omaan arvoonsa.