Miksi lihoit?

Huomaamatta kulutus jäi alle syönnin, kun arkiliikunta jäi pois työmatkan lyhennettyä ja kun töissäkään ei tule liikuntaa yhtään. Salilla käynti ja lenkkeily ei riittänyt, vaan olisi pitänyt jättään napostelut viikonloppuisin pois. Lisäksi mies alkoi tehdä ruuat kun häneltä työpaikan vahdoksen myötä jäi reissutyö pois ja niiden koostumus on hiilari- ja kaloripitoisempi kuin itseni tekemien. Nyt olen koettanut pienentää annoksia ja jättänyt kaiken napostelun pois. Paino ei nouse, mutta ei se oikein laskekaan. Valitettavasti mulla on sellainen jalkavamma, että voin ainoastaan kävellä, en kovin kovaa, ja tehdä rajoitetusti salitreenejä. Uimassa käyn joskus, mutta mun iholle ei oikein se sovi. Pitää vielä vähentää syömisiä ja tehdä enemmän jumppaa lattialla. Paino nousi huomaamatta vuosien aikana, ei hetkessä. Niin ja ikää tuli kanssa, eli kyllä se on totta, että ikävuosien myötä pitää vähentää syömistä.

Synnytykset, raskausajat. Ja sen jälkeen tupakanpolton lopettaminen.

Vierailija kirjoitti:

Synnytykset, raskausajat. Ja sen jälkeen tupakanpolton lopettaminen.

Nouseeko paino jotenkin synnytyksessä??

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Synnytykset, raskausajat. Ja sen jälkeen tupakanpolton lopettaminen.

Nouseeko paino jotenkin synnytyksessä??

Jokausesta lapsesta on tullut 20 kg lisää. Raskausaikana.

Stressi. Väsymys. Huonosti nukkuminen. Siihen makean syöminen, lähinnä suklaan... nopeaa energiaa ja hyvä maku.

Nyt lomalla jätin suklaan viimein pois. Kun on muuten rento olo, niin pystyn olemaan järkevällä ruokavaliolla. Syön monipuolisesti. Lasken kalorit ja proteiinit... että saan niitä tarpeeksi. Liikun... pyöräilen, kävelen, välillä hölkkään, teen lihaskuntoa, venyttelen.

Paino ei paljon ole laskenut kolmessa viikossa, mutta hieman kiinteytynyt keho.

Yritän sitä pitkäkestoista, ettänoln 200-300g viikko, ehkä kuukaudessa se kilo ja kesän lopussa kaksi kiloa. Jos elämäntavat jatkuvat näin parempina, niin ensi vuonna kuntoni on parempi ja on kevyempi hölköttää.

Teen ihan rauhassa ja välillä syön hyvää.

Yritän pitää kokonaisenergian järkevänä.

Huomaan, että mulle ei sovi nälkädieetti.

Aina kun olen elämäni aikana hetkellisesti lihonut niin ne tilanteet ovat liittyneet jonkinlaiseen isompaan muutokseen elämässä. Hetkellisesti elämänhallinta kadonnut.

Yleinen elämänhallinta ja painonhallinta liikkuvat käsikädessä. Pahasti pullukoilla on yleensä moni muukin asia sekaisin kuin paino.

Kaksi raskautta +20kg ja +12kg. Kortisonihoito isoilla annoksilla +10kg. Kaikki olen kyllä laihduttanut pois.

Varmaan himo sipseihin on pahin syyllinen. Ja toinen on nuo kahvipullat ja jäätelö. Tiedän kyllä, mutta se ajatus, että voin mä nyt vähän tai yhden.

Vierailija kirjoitti:

Olin emotionaalisesti herkkä, si-pulmista kärsivä lapsi, joka eli vähän vuorovaikutukseltaan vinoutuneessa perheessä (tunnekylmä valkokaulusjuoppoisä ja hermoheikko ahdistunut äiti) jossa kurjuutta kompensoitiin sokerilla. Sai ruuasta suhteettoman paljon mielihyvää ja aloin hyödyntää sitä arkisen stressin vastavoimana jo leikki-iässä. Jo alakouluiästä muistan sen turvallisuudentunteen kun edessä oli iso kakkupala ja tiesi että kohta on hetken aikaa vähän helpompi olo.

11-vuotiaana aloin laihduttaa, 13-vuotiaana metodit oli jo luokkaa kaalikeittokuuri, joten nälänsäätely ja ruokasuhde meni lopullisesti sekaisin. Tunsin olevani "hallinnassa" joko silloin kun sain syömällä säädellä tunteitani tai kitukuurilla tunsin onnistumista. Myöhemmässä nuoruusiässä sairastuin ahdistuneisuushäiriöön, lääkäri tuumasi että terapiaa minä tarvitsisin mutta ei sitä nyt ole tarjolla niin otapa nämä mieliala- ja nukahtamislääkkeet. Niistä ei ollut apua, syöminen helpotti enemmän. Toki aina välissä laihdutin, sitten taas loppui voimat ja homma räjähti käsiin.

Opiskelujen loppusuoralla aloin voida paremmin, päätin että tällaisena en halua olla äiti. Laihduin liki 50 kg ja aloin liikkua säännöllisesti, hyvältä tuntuva liikunta alkoi kilojen pudotessa toimia stressinpurkajana. Onnistuin! Joskin hankin liian tiukalla laihdutuksella itselleni kilpirauhasen vajaatoiminnan.

Tulin raskaaksi. Raskausaikana olen ollut onnellisimmillani ikinä ja suhteeni ruokaan on ollut terve, normaali ja rento. Paino nousi hyvin vähän. Synnytyksen jälkeen kuukausi, kaksi meni hyvin. Sitten se että vauva nukkui päivisin vain sylissä ja heräili öisinkin 45 välein, yksinäisyyden tunne, lapsen terveyteen liittyvät huolet, muiden rentoutumiskeinojen puute (ei voinut tai jaksanut lähteä tanssitunnille jne.) -> liikasyöminen palasi kuvioihin. Vauvavuoden jälkeen laihdutin kerääntyneet 13 kg ja päätin että ei enää koskaan. Kaksi vuotta myöhemmin toisen lapsen synnyttyä putosin taas, olin kuin zombi, itkin neuvolassa kerrasta toiseen jaksamisen puutetta, sitä miten herkästi hermostun lapsiin, miten keinoton olo minulla oli. Kun hermot meinasi palaa 3-vuotiaan kanssa, kävin salaa sullomassa suuhun pari suklaapalaa ja jaksoin taas 10 minuuttia olla ihminen. Pääsin juttelemaan psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa kolmen kuukauden viiveellä yhden kerran, hän kertoi minulle että minulla ei ole ongelmaa ja että voisin vaikka laihduttaa tällaisella hölynpöly-nettikuurilla joka toimi hänelle.

Paino nousi, tuli uniapnea ja henkisesti raskas kokopäivätyö. Arkiliikunta lasten kanssa katosi. Kun rentoudun ruokaorgioilla, jaksan olla riittävän hyvä äiti, työntekijä ja puoliso. Jos vaihdan donitsin ruisleipään, olen kireä ja levoton - toki osaan muuta feikata aina hetken, mutta en osaa tehdä sitä mitä se ikinä onkaan että kireä ja levoton olo vaihtuisi muuksi ilman ruokaa, eikä sitä loputtomiin jaksa, se uuvuttaa. Lisäksi lasten synnyttyä palasi migreeni, joka reagoi hyvin herkästi stressiin - eli kun en rajoita syömistä, kohtauksia ei ole juuri koskaan, mutta jos syön tavalla joka ei rentouta minua (kuitenkin riittävästi ja säännöllisesti), saan popsia kohtauslääkkeitä pahimmillaan useana päivänä viikossa, ja sit on unelias, pahoinvoiva olo.

Olen tässä matkan varrella laihtunut useita kertoja yli 20 kg, hakenut toistuvasti apua terveydenhuollosta ja vielä vain olen lihava. Luovuttanut en ole, kyllä mun elämä joskus vielä on niin kypsää ja seesteistä että onnistun. Olen lihonut siksi että syön enemmän kuin kulutan, mutta se ei ole niin yksinkertaista olla syömättä. Esim. vauvavuosina jos en olisi syönyt, olisin ehkä juonut, narkannut tai päätynyt pieksemään lapseni. Siinä kehyksessä olen tyytyväinen valintaani.

Kiitos kun jaoit tämän. Asiat ei tosiaan ole niin yksinkertaisia että vaihtaa keksit porkkanaan ja siinä se. Toivottavasti löydät kaipaamasi rauhan tai pääset sinne terapiaan!

Ei jummarra kysymystä. En liho söin mitä tahansa.

Hormonaalinen ehkäisy + huono ruokavalio laukaisi kierteen. Hormonaalisen ehkäisyn lopettaminen hidasti lihomista huomattavasti, mutta siinä kohtaa oli jo liikkumattomuuskin ongelma. Liikuntaharrastukset oli jääneet, kun hormonaalisen ehkäisyn myötä musta tuli vuosiksi väsynyt ja jatkuvasti itkun partaalla (ellei itkemässä) oleva sohvaperuna, jonka ainut lohtu oli ruoka.

Vierailija kirjoitti:

En ole lihonut, mutta voin silti vastata kaikkien puolesta: kun syö enemmän kuin kuluttaa, lihoo. So simple.

Tämäkin nerokas ja omahyväinen kommentti on pakko esittää, vaikka ei edes kysytty.

Hoitamattomat mt ongelmat. Terapia ja lääkitys, sen seurauksena pakkomielle ruokaan hävisi

Me lihottiin molemmat suhteemme alkuaikoina, kun tuli käytyä totuttua enemmän ravintoloissa, herkuteltiin, maisteltiin viinejä, molempien harrastukset jäi vähän vähemmälle jne. Nyt 3 vuoden jälkeen ollaan kumpikin laihduttu siihen alkupainoon :D

Itsetunto murskana vanhempien käyttämän henkisen väkivallan takia. En uskonut, että minusta on mihinkään, joten en harrastamut liikuntaa tai urheilua. Olin kaveriton, yksin ja turvauduin nettiin. Syömiselle ei pistetty rajoja. Herkkuja iso kasa joka viikko jne.

Vasta kotoa muutettua, masennus "riudutti" normaalipainoon, jota opettelen nyt pitämään yllä. Onnistunut jo kaksi vuotta, joten uskoisin, että muutos on pysyvä. Nyt vanhemmat nitisee "alipainosta" ja tsemppaavat syömään. Heille en koskaan kelpaa, mutta en osaa päästää heistä irti, koska ovat ainoa perheeni😒

Olin aina se pullukka lapsi, en ole koskaan lapsena kärsinyt huonosta ruokahalusta esim pikkusisko söi yhdrn leivän aamulla ja pärjäsi sillä koko päivän ja koska söi niin huonosti oli vatsakipuja ja sairaalassa koko ajan ja myös tosi laihana teinimäkin. Itsellä jo murrosiässä tuli selluliittia koska minulla on päärynä mallinen vartalo ja vihasin teininä niitä paksuja reisiä ja sit 17 iski syömishäiriö ja noin 8 vuotta siitä kärsin. Koko ajan jojoilu, tiukat dieetit, pakkoliikunta. 3 raskautta takana ja joka raskaus lihoin tasan 25kg vaikka söisin normaalisti, muistan jopa luovuin leivästä ja söin riisikakut niin silti. Kahdesta ensimmäsestä raskaudesta pystyin laihtumaan ne 25 kg, mutta tämä kolmas ei, vauva ei nukkunut yhtään, lisäksi tuli korvatulehduksia koko ajan ja mä olin niin ylikuormittunut että väsytti ihan hirveästi ja se paino vain pysähtyi olin synnytyksen jälkeen 77kg ja ensimmäsesä kuukaudessa se tippui 74kg ja pysähtyi eikä liikkunut enään mihinkään

Nyt 2, 5 vuoden jälkeen olen edelleen 74kg, joskus pystyn ottaa itsestä niskasta kiinni ja laihdut 4 kg mut sit se motivaatio kuolee. Ja mä vihaan olla näin läski, kun en ole tottunut tähän painoon enkä halua koska sit mä en koskaan laihdu. Haluan tällä hetkellä olla 60kg ja olisi noin 13kg sitä voisin 3 kk laihtua, mutta kun ei ole motivaatiota ollenkaan (((

- uusi parisuhde: mies oli (ja on edelleen) ylipainoinen, ruokailutavat tarttuivat

- iltapainoitteinen syöminen: aamulla ei tehnyt mieli aamupalaa, töissä jonkinnäköinen lounas, illalla karmea nälkä --> tyhjensin jääkaapin

- työttömyys: lohdutin itseäni jäätelöllä, suklaalla, sipseillä jne.

Olen laihtunut jo kymmenisen kiloa, olisi vielä toiset kymmenen jäljellä. Tällä hetkellä stressaan erinäisiä asioita ja nukun huonosti, joten paino ei ole juurikaan laskenut pariin kuukauteen. Eipä ole kyllä noussutkaan.

Muutaman vuoden sisällä sairastelin todella paljon enkä osannut riittävästi sopeuttaa syömisiäni vähentyneeseen liikuntaan. En ollut ennen joutunut koskaan katsomaan, mitä suuhuni pistän. Sillä tavalla paino hIipi normaalipainon yläpäähän. Vyötärö tosin ei ollut riskirajoilla silloinkaan. Sitten yksi käyttämistäni lääkkeistä vei ruokahalun aluksi tyystin ja vei ne kilotkin. Olen jo lopettanut sen, mutta paino on pysynyt alhaalla. Nyt olen aika terve ja peruskuntokin ihan kuosissa. No, siinä se.

Söin liikaa ja vääränlaisesti, paljon valkoista pastaa, leipää yms. Kasviksia en juuri ollenkaan. Söin sipsejä ja Hese-ruokaa ihan tolkuttomasti. Kuvittelin että oli ihana hemmotella itseään roskaruualla ja viinillä. Sain kilot karistettua ja olen nyt samassa painossa kuin 10 vuotta sitten, normaalipainoinen. Tässä välissä kuitenkin paino hiipi ylöspäin myös mieheni kuoleman jälkeen. Ei vaan kiinnostanut liikkua ja söin mitä söin. Mutta nyt asiat on taas paremmin ja nekin liikakilot on poissa. OIen kyllä keskivartalolihavuuteen taipuvainen, saa kyllä pitää varansa ettei paino ala nousta.

Alamäkeni alkoi työuupumuksesta. Ensin väheni harrastusliikkuminen ja sitten töistä jäätyäni pois jäi kaikki liikunta ja makasin vain sängyssä. Perusaktiivisuudella on todellakin väliä.

Edelleen on päiviä, että en liiku sänkystä kuin vessaan. Vanhemman sairastuminen ja kuolema myös lisäsi stressihormonitasojani ja nyt ne ovat viimein laskeneet, kun yhtäkkiä taas mahdun paremmin vaatteisiini, toki omaa lihasmassaa liikkumattomuus vie.