Miksi lihoit?

Masennuksen takia. En vaan jaksa enää välittää itsestä. Minulle tuntuu ihan käsittämättömältä että ihmiset viitsii ja jaksaa tehdä asioita ihan vaan itsensä takia. Nuorempana olin kyllä kova liikkumaan ja hoikka, mutta silloin en ollut vielä masentunut, joten se tapahtui jotenkin vaan luonnostaan. Oli ihan itsestäänselvää, että tottakai haluan pitää itsestäni huolta. Ei sitä tarvinnut silloin erikseen miettiä.

Nyt on kauhea ponnistus, että viitsii edes hampaat pestä.

Nelikymppisenä lihoin normaalipainon alarajalta keskivaiheille kun rakensimme 1. taloamme. Kannoin 1800 harkkoa ylämäkeen ja muutenkin olin raksalla monta tuntia viikossa. Haba oli niin tuhti että paidan hihat kiristi:)

Nyt 20v myöhemmin olin normaalipainon yläreunalla mutta pudotan parhaillaan keskivaiheelle takaisin. 5.6kg lähtenyt jo

Vierailija kirjoitti:

En ole lihonut, mutta voin silti vastata kaikkien puolesta: kun syö enemmän kuin kuluttaa, lihoo. So simple.

Jos et ole lihonut niin sulta ei kysytty.

Muutenkin kiireinen elämä ja sitten siihen seitsemän vuoden jakso  täynnä  kaikkia mahdollisia vastoinkäymisiä. 

Ahmimishäiriö.

Up

Tykkään ruuasta. Rakastan suklaata. Tässä iässä pelkkä vilkaisu jääkaappiin lihottaa.

Nyt 74kg/173 cm , 50kg noin 40 vuotta sitten ...no en ihan niin kevyt enää haluaisikaan olla, olisin ryppyinen kuin kilpikonnan kaula.

Länsimainen ruoka on lihottavaa ja myrkyllistä. Muuta ei ole kaupassa saatavilla, joten lihoin!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

3kk ilman jääkaappia ja keittiötä. Pakko oli hakea valmisruokaa yms. Olen aina painanut 51kg, mutta tämän takia paino nousi +5kg, mutta palautui keittiön saatuamme 51 kiloon.

N34v.

Olit siis suhteellisen iso vauva?

Ollut kätilöllä ihmettelimistä 😂

Lopetin kilpaurheilun, mutta ruoka oli valitettavasti yhtä hyvää kuin ennenkin.

Kolmivuoro päälle tuhosi mahdollisuuden säännölliseen elämän -ja ruokarytmiin. Yövuorot nukkumisten ajoituksen takia eritoten.

En osannut syödä tarpeeksi vähän, kun vaihdevuodet alkoivat.  Painoa tuli pikkuhiljaa lisää, joten en hoksannut siihen heti puuttua, kun en käynyt vaa'alla kovin ahkerasti, ja käytin joustavia vaatteita. Viime kesästä on paino pudonnut 8 kg, ja olen taas normaalipainoinen.

Mieskin on lihonut eikä ole lähtenyt minnekkään. Ihme miehiä muilla naisilla jos ne häipyy. 

Olin masentunut, alipainoinen ja syömishäiriöinen rimpula.

Sit tapasin mieheni joka auttoi mua rakastamaan itseäni, koetan pysyä tässä normaalissa hedelmällisyyden takia.

masennus, kilpirauhasen vajaatoiminta.

sitten jatkuva jojoilu ja laihduttaminen sotki aineenvaihdunnan ja enää ei tipu vaikka liikkuu ja syö vähän.

Masennus ja alkoholismi. Paska yhdistelmä.

Ei kiinnosta punnita ruokaa ja jos lihoo niin antaa lihoa. Karsin kaikki sellaiset ihmiset ympäriltä pois jotka eivät siedä lihomistani. 

Lopetin 7vuoden salaseksisuhteen kun se oli niin hajottavaa henkisesti.

Omaa miestä ei seksi kiinnosta, ei silloinkaan kun olin laiha.

Suhteen loppumisen jälkeen fyysisyyden kaipuu ja puute sai minut tuhoamaan itse oman vartaloni. Eihän se ketään enåä kiinnostanut (vaikka olisi varmasti kiinnostanut, mutta päänuppini ei pysynyt muutoksen mukana, olin yhå kiintynyt salasuhteeseeni. Eikä ollut voimaa erota enkå olisi jaksanut etsiä uutta fyysisesti toimivaa suhdetta)

Vierailija kirjoitti:

En ole lihonut, mutta voin silti vastata kaikkien puolesta: kun syö enemmän kuin kuluttaa, lihoo. So simple.

Voi myssyn tyhjyys. Ihan itsekö keksit, vai oletko jossain aiemmin moisen väitteen kenties nähnyt, ja ajattelit nyt mantran siitä itsellesi ottaa? "Juu, en ole lihonut, mutta olen mä sen verran moukka, että menenpäs nyt tuohonkin ketjuun rääppimään ja ja"....tulee mieleen mun naapuri, joka tonkii molokitkin, samalla kun tunkee itsensä joka ikiseen paikkaan ja keskusteluihin mitä pihalla tapahtuu. Tulis varmaan ovesta sisään, jos sen jättäis auki.

Olin 26 v asti alipainoinen. Painoin 45 kg (pituus 165 cm). 26-v aloin syömään masennuslääkkeitä yritettyäni itsem urhaa ja jouduttuani osastolle. Paino nousi kolmessa vuodessa 45 kg:sta 77 kiloon sillä ruokahalu oli pohjaton ja koko ajan oli nälkä, ihan sama kuinka paljon edes söin, en koskaan ollut täysin kylläinen. Nyt lopetin lääkkeet sillä sain tarpeekseni tästä turpoamisesta ja makkaroista. Tällä hetkellä painan 73 kg joten pitkä matka vielä edessä, haluan ainakin 20 kg vielä pois. Lääkkeisiin en koske enää ikinä.

Olin emotionaalisesti herkkä, si-pulmista kärsivä lapsi, joka eli vähän vuorovaikutukseltaan vinoutuneessa perheessä (tunnekylmä valkokaulusjuoppoisä ja hermoheikko ahdistunut äiti) jossa kurjuutta kompensoitiin sokerilla. Sai ruuasta suhteettoman paljon mielihyvää ja aloin hyödyntää sitä arkisen stressin vastavoimana jo leikki-iässä. Jo alakouluiästä muistan sen turvallisuudentunteen kun edessä oli iso kakkupala ja tiesi että kohta on hetken aikaa vähän helpompi olo.

11-vuotiaana aloin laihduttaa, 13-vuotiaana metodit oli jo luokkaa kaalikeittokuuri, joten nälänsäätely ja ruokasuhde meni lopullisesti sekaisin. Tunsin olevani "hallinnassa" joko silloin kun sain syömällä säädellä tunteitani tai kitukuurilla tunsin onnistumista. Myöhemmässä nuoruusiässä sairastuin ahdistuneisuushäiriöön, lääkäri tuumasi että terapiaa minä tarvitsisin mutta ei sitä nyt ole tarjolla niin otapa nämä mieliala- ja nukahtamislääkkeet. Niistä ei ollut apua, syöminen helpotti enemmän. Toki aina välissä laihdutin, sitten taas loppui voimat ja homma räjähti käsiin.

Opiskelujen loppusuoralla aloin voida paremmin, päätin että tällaisena en halua olla äiti. Laihduin liki 50 kg ja aloin liikkua säännöllisesti, hyvältä tuntuva liikunta alkoi kilojen pudotessa toimia stressinpurkajana. Onnistuin! Joskin hankin liian tiukalla laihdutuksella itselleni kilpirauhasen vajaatoiminnan.

Tulin raskaaksi. Raskausaikana olen ollut onnellisimmillani ikinä ja suhteeni ruokaan on ollut terve, normaali ja rento. Paino nousi hyvin vähän. Synnytyksen jälkeen kuukausi, kaksi meni hyvin. Sitten se että vauva nukkui päivisin vain sylissä ja heräili öisinkin 45 välein, yksinäisyyden tunne, lapsen terveyteen liittyvät huolet, muiden rentoutumiskeinojen puute (ei voinut tai jaksanut lähteä tanssitunnille jne.) -> liikasyöminen palasi kuvioihin. Vauvavuoden jälkeen laihdutin kerääntyneet 13 kg ja päätin että ei enää koskaan. Kaksi vuotta myöhemmin toisen lapsen synnyttyä putosin taas, olin kuin zombi, itkin neuvolassa kerrasta toiseen jaksamisen puutetta, sitä miten herkästi hermostun lapsiin, miten keinoton olo minulla oli. Kun hermot meinasi palaa 3-vuotiaan kanssa, kävin salaa sullomassa suuhun pari suklaapalaa ja jaksoin taas 10 minuuttia olla ihminen. Pääsin juttelemaan psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa kolmen kuukauden viiveellä yhden kerran, hän kertoi minulle että minulla ei ole ongelmaa ja että voisin vaikka laihduttaa tällaisella hölynpöly-nettikuurilla joka toimi hänelle.

Paino nousi, tuli uniapnea ja henkisesti raskas kokopäivätyö. Arkiliikunta lasten kanssa katosi. Kun rentoudun ruokaorgioilla, jaksan olla riittävän hyvä äiti, työntekijä ja puoliso. Jos vaihdan donitsin ruisleipään, olen kireä ja levoton - toki osaan muuta feikata aina hetken, mutta en osaa tehdä sitä mitä se ikinä onkaan että kireä ja levoton olo vaihtuisi muuksi ilman ruokaa, eikä sitä loputtomiin jaksa, se uuvuttaa. Lisäksi lasten synnyttyä palasi migreeni, joka reagoi hyvin herkästi stressiin - eli kun en rajoita syömistä, kohtauksia ei ole juuri koskaan, mutta jos syön tavalla joka ei rentouta minua (kuitenkin riittävästi ja säännöllisesti), saan popsia kohtauslääkkeitä pahimmillaan useana päivänä viikossa, ja sit on unelias, pahoinvoiva olo.

Olen tässä matkan varrella laihtunut useita kertoja yli 20 kg, hakenut toistuvasti apua terveydenhuollosta ja vielä vain olen lihava. Luovuttanut en ole, kyllä mun elämä joskus vielä on niin kypsää ja seesteistä että onnistun. Olen lihonut siksi että syön enemmän kuin kulutan, mutta se ei ole niin yksinkertaista olla syömättä. Esim. vauvavuosina jos en olisi syönyt, olisin ehkä juonut, narkannut tai päätynyt pieksemään lapseni. Siinä kehyksessä olen tyytyväinen valintaani.