Kuuluvatko pettymykset parisuhteeseen?

up

Jonkinasteisia pettymyksiä parisuhteessa on kai aina. Tai en ainakaan itse tunne ketään, joilla ei jotain skismoja olisi.

Niinkauan kun ollaan plussan puolella, suhde on mielestäni säilyttämisen arvoinen. Oma parisuhteeni päättyi siinä vaiheessa, kun tajusin mieheni huonojen puolien alkavan tosissaan nakertamaan itsetuntoani.

No olen todella yllättynyt että et ole koskaan kuullut että parisuhteessa voisi tulla myös tuollaisia tunteita! Minä ainakin olin kuullut mutten ehkä uskonut että meillä sellaisia tulisi. No onhan niitä tullut. Mutta nyt teillä alkaakin se tahdon tie. Tunteet tulevat ja menevät mutta tahto (rakastaa) on ja pysyy. On eri asia olla rakastunut kuin pitää rakastamisen tahto. On hienoa että olette keskustelleet rehellisesti ja suorasti asioista. Se on mielestäni todella tärkeää, siinä oppii itsestä ja toisesta ja siinä oppii kunnioittamaan puolisoa. Pettymysten tullessa täytyy vaan hyväksyä puoliso ja myös itsensä sellaisena kuin on. Tuskin on henkilöitä jotka tuntisivat toisensa ennenkuin elävät elämän eri vaiheita. Meillä on yhteistä taivalta 8 vuotta ja voin sanoa että se on ihanaa todeta että edelleen rakastamme toisiamme. Emme kumpikaan ole täydellisiä, molemmissa on vikoja, molemmissa on ollut yllätyksiä tai arki on osoittautunut erilaiseksi kuin kuvitteli. Mutta lasten ja työelämän erilaisten haasteiden kautta olemme hioutuneet ja rakkaus syvenee. Elämämme on tällähetkellä lasten ja töiden vuoksi hyvin kiireistä ja stressaavaa ja liian harvoin on aikaa olla kaksin. Mutta me puhumme aina asiat suoraan ja kerromme mielipiteet avoimesti, myös toiveita toista kohtaan. Ristiriitoja tulee mutta keskustelu ja anteeksi antaminen auttaa. Avoimuus, rehellisyys ja luottamus sekä sen rakastamisen tahdon säilyttäminen on avain onneen. Ja ah, vieläkin on ihanaa kun on hetki kiireetöntä aikaa kaksin! ♥

Ps. Mielestäni nykyään liiaan monet eroavat kun suhteeseen tulee arki. Se on liian huono syy. Siitä se suhde vasta lähtisi nousukiitoon!!

ois mukava kuulla lisää täsät aiheesta! kertokaa miten teillä muilla menee ja kauanko ootte olleet yhessä, onko lapsia, onko tahtoa tarvittu...?

ei hyvään...

Minäkin olen hiukan ihmeissäni, jos ap ei ole koskaan kuullut siitä, että parisuhteeseen, kuten kaikkiin tasavertaisiin, intensiivisiin parisuhteisiin, kuuluu myös pettymyksiä. Ilman pettymyksiä suhde ei kehity. Ihminen muuttu ajan myötä, ja juuri kun on oppinut tuntemaan toisensa ja itsensä, ollaankin taas muutoksen edessä.

Ompas sinisilmästä. Itse olen kolmatta vuotta onnellisesti naimisissa ja 7 vuotta yhdessä. Eipä tuo mihekekkään samanlainen enää ole kun ensihuumassa, mutta kukapa olisi täydellinen? Minäkin olen kovasti muuttunut, mutta tärkeimmät pysyy. Rakastamme toisiamme ja viihdymme yhdessä paremmin kun hyvin. Ensihuuman mentyä ohitse sen vasta kunnolla huomaa toimiiko suhde vikoineen päivineen!

Me olemme olleet yhdessä kohta 31 vuotta, naimisissa 23, lapsia on kolme. Vastaus otsikkosi kysymykseen - kyllä parisuhteeseen kuuluu myös pettymykset ihan kuin kaikkeen muuhun elämään. Me hiomme toistemme särmiä ja löydämme toisistamme ärsyttäviä asioita. sSiitä huolimatta sen ei tarvitse tarkoittaa suhteen loppua. Mieheni isovanhemmat olivat naimisissa 60 vuotta. Kun kysyin kerran mummulta, oliko koskaan tehnyt mieli erota, hän vastasi, että ei, mutta tappaa kyllä monta kertaa. Olen pitänyt tätä ysikymppisen vanhanrouvan kommenttia siitä pitäen ohjenuorana elämässä. Emme lähteneet tähän liittoon sillä perusteella, että kunhan nyt katsotaan, lähtiskö tää tästä sujumaan, vaan että ollaan valmiit näkemään vaivaa sen eteen. Vastoinkäymisiä on ollut ja niistä on selvitty. Kumpikaan meistä ei ole täydellinen. Muuttaa voi vain itseään.

Voi hyvänen aika, menittekö niin pian naimisiin että todellinen minä jäi näkemättä??

Elämä on sarja pettymyksiä ja oikeasti mielihyvä ja onnellisuus syntyy siitä miten hyvin niitä pystyy käsittelemään ja kääntämään positiivisiksi asioiksi elämässä. Tai ottaa ja alussa sen asenteen että tekee parhaansa itsensä ja puolison ja perheen eteen ja elää sen mukaan...

Yksi toivoo poikaa, ei saa lapsia lainkaan tai saa "pelkkiä" tyttöjä; toinen haluaa asua 20v:nä 700k€ omakotitalossa mutta todellisuudessa saa sen vasta 40v:nä; kolmas haluaa opiskella arkkitehdiksi mutta päätyy opiskeluhaluttomuuden takia kaupan kassalle; mies on komea ja atleettinen 30v:nä mutta nyt 47v:nä hieman ylipainoinen, kalju ja piereskelee....

Silti elämä on ihanaa. Eihän sitä itsekään ole täydellinen - ei omissa eikä puolison  silmissä mutta silti toinen rakastaa ja hyväksyy kaikki ne ärsyttävätkin piirteet. Se juuri on sitä rakkautta ja kumppanuutta.... että tekee onnea siitä mitä on. Ehkä teidän on nyt kasvettava aikuisiksi ja siirryttävä "alkuhuumasta" rakastavaan kumppanuuteen. On meinaan aika paljon parempaa....

17v yhdessä, 4 lasta

Kiitos vastauksistanne, ilmeisesti olen sitten ollut pimennossa siitä mikä on parisuhteen todellisuus. Emme siis ole naimisissa ja olemme nuoriakin vielä, enkä minä ole vakavasti seurustellut koskaan ennen. Teoriassa kyllä tiesin että alkuhuuma menee ohi, mutta sitä en ollut tullut edes ajatelleeksi että suhteeseen kuuluu myös ihan oikeita pettymyksen tunteita. Onneksi mies sentään ottaa nämä asiat vähemmän vakavasti kuin minä!

Ap

Olen ollut miehen kanssa yhdessä nyt 12 vuotta, ja vasta viime aikoina olen alkanut päästä vähän jyvälle siitä, mistä parisuhteessa oikein on kyse.  Meidän kohdalla nimenomaan siitä, että kun arki on kuin asfalttia, johon kohtalo hieroo poskea oikein urakalla, niin siitä noustaan heti kun voidaan eikä tehdä asiasta sen suurempaa numeroa. Otetaan vastaan ne kumppanin tuottamat pettymykset, mietitään ovatko ne sen verran suuria että niiden vuoksi elämä olisi jotenkin pilalla, todetaan että eivät ole, ja elämä jatkuu. Tämä aina uudestaan ja uudestaan. Välillä katsotaan peiliin ja todetaan, että enpä taida olla itse yhtään sen parempi kumppani. Joskus minulla oli asenne, että yritän päästä puolisona ja ihmisenä aina johonkin parempaan pisteeseen, nyt en vaan enää jaksa vaivautua. ;) 

Elämä hitsaa yhteen ajan myötä sen verran tehokkaasti, ettei sillä enää ole niin hirveästi merkitystä, ollaanko yhdessä taivaallisen onnellisia tai täydennetäänkö toisiamme. Sitä alkaa miettiä, että miksi alunperinkään jotekin kuvitteli sen ihanuuden olevan niin tärkeä arvo, kun tässä on niin paljon muutakin puuhaa kuin köllötellä pilvilinnoissa. Minä rakastan miestäni, en niinkään sen vuoksi mitä hän on, vaan siitä huolimatta. Ja sama toisin päin. Se riittää aivan hyvin hyvään elämään. :)

Eihän kukaan ihminen ole täydellinen, eikä mikään ihmissuhde ole täydellinen. Se miksi puolet ihmisistä eroaa parisuhteestaan, ja toinen puoli ei, on varmasti aika pitkälle siitä kiinni, että miten käsittelee itse sen asian jo alunperin, että pettymyksiä tulee, niin elämässä yleensä kuin myös puolison suhteen. Seurusteluhan on juuri sitä, että otetaan selvää minkälainen se tuleva puoliso on, mutta sekin pitää käsittää että kaikki ihmiset muuttuvat kokoajan, ei kukaan ole vanhana samanlainen kuin nuorena, sitä on se kypsyminen kun tulee elämänkokemusta.

up

Suosittelen parisuhdekirjallisuuteen tutustumista. Alkuun sitä rakkauden huumassa näkee toisesta vaan ne hyvät puolet , muutaman vuoden kuluttua alkaa nähdä todellisen ihmisen.Teillä on hyvä parisuhde, kun pystytte keskustelemaan asiasta.

Eihän sitä kannata jäädä sellaiseen parisuhteeseen, missä joutuu oikeasti pettymään toiseen. Kannattaa varmastikin ennemmin elää yksin. Nämä pettymisten elämisen kanssa puhujat varmaan tarkoittavat sen tasoisia pettymyksiä, kuin että toinen puristaa hammastahnaa väärästä päästä.

Seurustelu on hyvä juuri sen takia, että tutustuu toisen aitoon minään. Mutta ei pidä unohtaa, että ihminen myös ajan kanssa muuttuu, myös sinä. Itse olin 20 vuotta suhteessa, ja erosin nelikymppisenä. Pettymyksiä oli matkan varrella paljon, molemmilla. Mutta erosimme vasta, kun totesimme, että olimme molemmat muuttuneet niin paljon, ettei meillä enää ollutkaan mitään yhteistä. Eli ei, parisuhde ei ole tasainen onnen polku. Teilä tuntuu olevan hyvä, keskusteleva suhde. Pitäkää siitä kiinni ja kunnioittakaa toisianne ja suhtautukaa toisiinne uteliaasti:)

Me oltiin avomiehen kanssa kavereita noin puoli vuotta ennenkuin aloimme seurustelemaan. Juttelimme todella paljon syvällisistä aiheista ja toiselle pystyi soittamaan vaikka keskellä yötä jos siltä tuntui. Seksiäkin meillä oli ei me pelkkiä kavereita perinteisessä mielessä oltu:D Mutta kun lopulta aloimme olemaan yhdessä, oli helppoa tutustua toiseen syvemmin kun tunsi toisen jo osittain. Nyt reilu 4 vuotta yhdessä ja väkisinkin riitoja ja erimielisyyksiä tulee. Välillä pettyy toiseen mutta ne eivät ole isoja asioita ja mies on paras kaverini:)

Mä olin pettynyt miesvalintaani jo alkuvaiheessa, mutta kun en parempaakaan saanut. Niin pakko oli vain ajatella, että jos jonkun haluan, niin tää on kuitenkin paras kenet saan. Miehessä ei sinänsä ole kauheaa vikaa, ei vain ole romanttisia tunteita häntä kohtaan. Olen niin pettynyt siihen, että jonkun (itseni) elämä vain menee näin.

Vierailija kirjoitti:

Me oltiin avomiehen kanssa kavereita noin puoli vuotta ennenkuin aloimme seurustelemaan. Juttelimme todella paljon syvällisistä aiheista ja toiselle pystyi soittamaan vaikka keskellä yötä jos siltä tuntui. Seksiäkin meillä oli ei me pelkkiä kavereita perinteisessä mielessä oltu:D Mutta kun lopulta aloimme olemaan yhdessä, oli helppoa tutustua toiseen syvemmin kun tunsi toisen jo osittain. Nyt reilu 4 vuotta yhdessä ja väkisinkin riitoja ja erimielisyyksiä tulee. Välillä pettyy toiseen mutta ne eivät ole isoja asioita ja mies on paras kaverini:)

Itse en pystynyt seksiin, koska seksi oli mielestäni liian hävettävää ja väärin niin en voinut hurmata miehiä sen avulla. Teidänkin suhde olisi minulle ollut siis mahdoton, koska miehesi ei ehkä olisi kestänyt sinua ilman seksiä vaikka ette seurustelleet. Mies ajattelee siinä vaiheessa että haluaa sinunlaisesi naisen.

Jos mies ei osaa lukea naisen ajatuksia niin ei kannata jatkaa. Etsi uusi, prinssi valkea. You are worth it.