En uskoudu kenellekään

Tunnistan kyllä fiiliksen, kun lapsena/nuorena oli tärkeää olla bestis jonkun kanssa, ja jakaa sellaista mitä muut eivät tiedä. Tätä tarvetta minulla ei ole ollut vuosikymmeniin. 

Ap

En minäkään. Olisi kyllä monenlaista yllättävää kertomista. Tuskin kukaan uskoisikaan todeksi. Ei ole mitään tarvetta avautua kenellekään.

Minäkään en kerro kenellekään mitään. Paitsi vauvapalstalle.

Oletko miettinyt että joku elää ihan tavallisesti ja silti joku muu tekee jotain, mikä järkyttää elämää. Olisit sitten vaan puhumatta ystäville? Salaisuuksia ei ole pakko kertoa, mutta jos puhe on pelkkää small talkia, ei ole kyse ystävyydestä.

En minäkään. En kerro edes miehelle tunteistani. Kirjoitan paljon päiväkirjaani jos pitää purkaa pahaa oloa. 

Jaa, ole sitten puhumatta. Minä kerron ystävälleni kaiken. Jos minulla ei olisi ketään kenelle uskoutua niin olisin varmaan tullut hulluksi. Hyvä että on ystävä johon luottaa.

On ihan oma valintasi mitä puhut ja kenelle, tai olet puhumatta. Kokemuksesta tiedän että jos tunteistaan ei puhu, niin siitä ei hyvää seuraa.

Minä olen avoin, mutta en luonnollisesti kerro kaikkia asioita ympäriinsä tai edes ystävilleni, vaan valikoiden. Ei ystävyys tarkoita sitä, että heille pitäisi kalkattaa ihan kaikki vaikka seksielämästään, vaan pitää osata suodattaa ja varsinkin kuunnella.

Ystäväni ovat myös erilaisia ja yhden kanssa voi jutella helposti yhdestä asiasta, toisen ystävän kanssa toisesta asiasta, mutta ei sekaisin. Ja kun asiasta on jo jutellut toisen kanssa, niin siitä ei ole tarvis jutella enää muiden kanssa. En pelkää, että minun kertomat asiat lähtisivät ystäviltäni eteenpäin, sillä ystäväni ovat oikeita ystäviäni, joihin luotan täydellisesti.

Olen avoimuudellani kuitenkin löytänyt nämä todelliset ystäväni. On upeaa, kun on ystäviä ja on upeaa olla ystävä.

Vierailija kirjoitti:

On ihan oma valintasi mitä puhut ja kenelle, tai olet puhumatta. Kokemuksesta tiedän että jos tunteistaan ei puhu, niin siitä ei hyvää seuraa.

Näin se on ja täällä palstalla sen huomaa usein.

Mulla ei ole ketään kelle puhua. Ei lapsuudenperhettä, ei ystäviä. Vanhempani ovat elossa mutta eivät välitä ollenkaan lapsistaan. Välillä meinaa pää hajota kun ei ole ketään kenen kanssa puhua tai keskustella asioista.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen avoin, mutta en luonnollisesti kerro kaikkia asioita ympäriinsä tai edes ystävilleni, vaan valikoiden. Ei ystävyys tarkoita sitä, että heille pitäisi kalkattaa ihan kaikki vaikka seksielämästään, vaan pitää osata suodattaa ja varsinkin kuunnella.

Ystäväni ovat myös erilaisia ja yhden kanssa voi jutella helposti yhdestä asiasta, toisen ystävän kanssa toisesta asiasta, mutta ei sekaisin. Ja kun asiasta on jo jutellut toisen kanssa, niin siitä ei ole tarvis jutella enää muiden kanssa. En pelkää, että minun kertomat asiat lähtisivät ystäviltäni eteenpäin, sillä ystäväni ovat oikeita ystäviäni, joihin luotan täydellisesti.

Olen avoimuudellani kuitenkin löytänyt nämä todelliset ystäväni. On upeaa, kun on ystäviä ja on upeaa olla ystävä.

Sama täällä. Ystävät joille voi puhua ja jotka myös kuuntelevat ovat kultaakin kalliimpia. En luopuisi heistä mistään hinnasta. He ovat kannatelleet minua sekä ilon että surun läpi, ja minä heitä.

En minäkään puhu asioistani kenellekään. Minullakaan ei ole salaisuuksia tai mitään luurankoja, mutta en vain ole kiinnostunut muitten asioista, enkä tunne tarvetta kertoa omiani. Lapsena ja teininä oli se paras kaveri, jonka kanssa kerroimme asioita, mutta sittemmin en ole tuntenut tarvetta uskoutua kenellekään. En nyt tiedä sitten, mitä "ei tästä hyvää seuraa" pitäisi olla tulossa.