Lue keskustelun säännöt.
Kaikki kuolee joskus, eikö ajatus masenna teita?
29.04.2013 |
Eli joskus kaikki palaa siihen mistä on tultu ikuiseksi ajaksi. Ei mitään uusintaa koskaan. Ihan sama miten ihanat lapset tai miten rikas on niin kaikki kuolee. Tuntuu itsestä jotenkin lohduttomalta. En 20v ikäisenä edes ajatellut tälläistä.. Elin vaan vaikka elämäni oli epätasapainotontakin paikoin. Nyt 36v ikäisenä nämä asiat masentavat. Osittain varmaan siksi kun pelkään milloin suvun vanhin kuolee. :( hänkin pelkää varmaan kuolemaa. On jo 96v. Olen sen tajunnut että ei elämä kenellekään ole mukavaa. Kaikki pelkää kuolemaa ja sitä miten se tapahtuu. Kaikkien muistojen ja läheisten menettämistä.
En tiedä johtuuko pelko osittain siitäkin että mies ei oikein halua toteuttaa unelmiani, esim. Uutta lasta tai uutta taloprojektia. Silti minun pitäisi hänen unelmiinsa suostua. En tiedä onko pelon ja masennuksen kanssa vaan opittava elämään?
Kommentit (64)
Entäs ne jotka ylöstemmataan täältä jossain vaiheessa? Nehän ei kuole, muuttuvat vain
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En minä ainakaan halua elää ikuisesti. Toivottavasti kuolen ennen kuin olen 80. Nyt 44.
Enemmän ahdistaa ajatus siitä että jos vaikka eläisikin ikuisesti ... ihan kamala ajatus ...
Ei ahdista yhtään. Niin kauan kuin pystyy murehtimaan on elossa.
Ei masenna. Uskon Jumalaan ja Paratiisiin joten odotan palavasti menemistä oikeaan kotiini.
-muslimi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Enemmän kuin kuolema, ahdistaa ajatus siitä, että joudun olemaan koko elämäni yksin.
Paprikasipsit poltti mun huulet rikki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Enemmän kuin kuolema, minua kauhistuttaa vanhuus. Mitä ajattelen silloin? Ajattelenko koko ajan menneitä, nuoruutta, miestäni, jota ei ehkä enää ole? Muistelenko nykyistä ihanaa koiraani, jota ei enää sitten vuosikymmeniin ole ollut?
Muistan joskus kauan sitten, kun eräs sukulaisnainen, noin seitsemänkymppinen, joka oli jäänyt leskeksi nelikymppisenä, tapasi aina sanoa, kun joku vanha ihminen kuoli, että " se kans pääsi jo pois".
Ihmettelin silloin hänen sanomistaan, mutta nyt ymmärrän jo hyvin.
Monesti kun katson lapsiani tulee surunkyyneleet silmiin kun ajattelen, että jonain päivänä en enää ole heidän keskuudessaan, saa halata ja pussata heitä, nähdä heidän vanhenevan, nähdä lapsenlapsien kasvavan jne.
Tuttavaperheen äiti kuoli ilman varoitusta nukkuessaan vain reilu kolmikymppisenä ja häntä jäi kolme pientä lasta kaipaamaan, niin surullista. Usein mietin nukkumaan mennessä, että mitä jos minäkään en enää aamulla herää.
Eläisin mielelläni ainakin 200-vuotiaaksi, ehkä sitten olisin jo nähnyt tarpeeksi elämää ja ehtinyt kokea kaiken mitä haluaisin. Ehkä olisi ollut parempi elää elämä velana, ei olisi niin paljon surtavan aihetta kun aika vihdoin koittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos varsinaista kuolemaa nyt sitten on.... Keho kyllä sinänsä kuolee. Kehon sisällä oleva tietoisuus ei ehkä kuole.
Vierailija kirjoitti:
Enemmän kuin kuolema, minua kauhistuttaa vanhuus. Mitä ajattelen silloin? Ajattelenko koko ajan menneitä, nuoruutta, miestäni, jota ei ehkä enää ole? Muistelenko nykyistä ihanaa koiraani, jota ei enää sitten vuosikymmeniin ole ollut?
Muistan joskus kauan sitten, kun eräs sukulaisnainen, noin seitsemänkymppinen, joka oli jäänyt leskeksi nelikymppisenä, tapasi aina sanoa, kun joku vanha ihminen kuoli, että " se kans pääsi jo pois".
Ihmettelin silloin hänen sanomistaan, mutta nyt ymmärrän jo hyvin.
Naisten vanhuus on vähän samallainen kuin miesten nuoruus. Et kelpaa kenellekkään ja olet yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
[quote author="Vierailija" time="29.04.2013 klo 10:50"]
Ei. Olen ollut ennenkin joku tai tulen olemaan uudelleenkin! Ettekö te ikinä huomaa itsessänne piirteitä, että olen varmaan entisessä elämässä ollut jotakin ihan muuta?!
Kuinka paljon Suomessa on buddhalaisia? Ilmeisesti aika paljon, kun näihin "edellisestä elämästä" puhuviin törmää niin usein. Tosin osa heistä on mielestään kristittyjä, eli maailmankatsomukset ovat herttaisesti sekaisin.
Eihän se nyt buddhalaiseksi tee jos edellisiä elämiään muistaa. Luonnollinen asia, jota selitetään mm. buddhalaisuuden ym. uskontojen avulla.
Buddhalaisuuden mukaan on tietty ykseys (tietoisuus) kaiken elollisen (ja jopa elottoman) välillä. Toisaalta myös kristinuskoa voi tulkita samaan tapaan tai jotkut ovat niin tulkinneet. Esim. käsite Kingdom of heaven voidaan tulkita samaksi ykseydeksi mihin viitataan buddhalaisuudessa tai hindulaisuudessa. Jeesuksen ja Buddhan opetuksissa voidaan tulkita olevan paljon samoja asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos ihmiset eläisivät ikuisesti ei uusia ihmisiä voisi syntyä, eli ei vauvoja ilman kuolemaa.
Ikuiseen, tai hyvin pitkään jatkuvaan elämään, liittyisi väistämätön, ennemmin tai myöhemmin tapahtuva tuhoutuminen jossakin hyvin tuhoisassa onnettomuudessa, räjähtämällä, poroksi palamalla tms. Vaikka ihminen voitaisiinkin palauttaa henkiin sellaisen jälkeen luomalla laboratoriossa uusi keho ja palauttamalla tietoisuus supertietokoneen muistista, voisi olla varma että ennemmin tai myöhemmin jotain hirveää tapahtuu itselle ja läheisille.
Jos ihmiset eläisivät ikuisesti ei uusia ihmisiä voisi syntyä, eli ei vauvoja ilman kuolemaa.
Ikuiseen, tai hyvin pitkään jatkuvaan elämään, liittyisi väistämätön, ennemmin tai myöhemmin tapahtuva tuhoutuminen jossakin hyvin tuhoisassa onnettomuudessa, räjähtämällä, poroksi palamalla tms. Vaikka ihminen voitaisiinkin palauttaa henkiin sellaisen jälkeen luomalla laboratoriossa uusi keho ja palauttamalla tietoisuus supertietokoneen muistista, voisi olla varma että ennemmin tai myöhemmin jotain hirveää tapahtuu itselle ja läheisille.
Pelkään. Jopa niinettä unohdan elää. Koko ajan ahdistaa huoli rakkaiden menettämisestä.
Pelkään yksinäistä loppuelämää enemmän (siltä joskus tuntuu, olen yksinäinen 45-vuotias nainen). Toki surettaa mm. omien lasteni suru. Uskon siihen, että rajan takana kohtaan rakkaita ihmisiä, olen kristitty.
Itselläni on itsetuhoisia ajatuksia, mutta pelkään silti kuolemaa. Haluaisin päästä tästä kaikesta paskasta eroon, mutta kuolema on niin lopullista... En ikinä pystyisi itsemurhaan vaika ajattelen sitä melkein päivittäin. Sekavaa ja ristiriitaista. Jos tietäisin kuoleman jälkeen olevan jotain, hyppäisin varmaan ensimmäiseltä sillalta alas.
Minusta taas ajatus on hyvin vapauttava. Ei niin että kaipaisin kuolemaa vaan että ajatus siitä että on vain tämä yksi elämä, jonka pituutta ei tiedä, vapauttaa nauttimaan näistä ihmisistä ja asioista joita minulla nyt on. Pienet jutut ei tunnu murehtimisen arvoisilta.
Masentaa. Tuo pitkä kuvaus on silti totta, toisaalta on hyvin vapaa olo. Sit taas välillä ahdistaa. Oma mummoni oli viimeiseen asti elämänjanoinen vaikka elämä sairauksien myötä kapeni kapenemistaan. Olen varmaan samanlainen, jos on huonot ahdistavat ajat menossa niin en todellakaan kuolemaa odota vaan toivon että pysyisin hengissä niin kauan että on taas kivaa, kuka sitä haluis huonoon lopettaa? Sit kun on kivaa niin haluisi tietysti jatkaa sitä kivaa...