Lue keskustelun säännöt.
Kaikki kuolee joskus, eikö ajatus masenna teita?
29.04.2013 |
Eli joskus kaikki palaa siihen mistä on tultu ikuiseksi ajaksi. Ei mitään uusintaa koskaan. Ihan sama miten ihanat lapset tai miten rikas on niin kaikki kuolee. Tuntuu itsestä jotenkin lohduttomalta. En 20v ikäisenä edes ajatellut tälläistä.. Elin vaan vaikka elämäni oli epätasapainotontakin paikoin. Nyt 36v ikäisenä nämä asiat masentavat. Osittain varmaan siksi kun pelkään milloin suvun vanhin kuolee. :( hänkin pelkää varmaan kuolemaa. On jo 96v. Olen sen tajunnut että ei elämä kenellekään ole mukavaa. Kaikki pelkää kuolemaa ja sitä miten se tapahtuu. Kaikkien muistojen ja läheisten menettämistä.
En tiedä johtuuko pelko osittain siitäkin että mies ei oikein halua toteuttaa unelmiani, esim. Uutta lasta tai uutta taloprojektia. Silti minun pitäisi hänen unelmiinsa suostua. En tiedä onko pelon ja masennuksen kanssa vaan opittava elämään?
Kommentit (64)
Olen haudannut parhaan ystäväni kun olimme 12-vuotiaita, poikani kun olin 26-vuotias, mieheni kun olin 34-vuotias ja lapsenlapseni hänen ollessaan vuoden ikäinen.
Kuolema ei itsessään masenna minua. Omaa kuolemaa odotan kaiholla, en todellakaan pelolla. Vanhan ihmisen kuolema on oikein ja armollista. Sen sijaan pelkään kyllä joutuvani kohtaamaan "väärän järjestyksen" kuolemia. Lasten ja lastenlasten hautaaminen on väärin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Me elämme tällä hetkellä historian turvallisinta ja väkivallattominta aikaa. Tosin TV, radio, internet ja muut tiedotuskanavat tuovat väkivallan olohuoneisiimme, jolloin maailma näyttää turvattomammalta kuin se todellisuudessa on.
Tilastojen mukaan ihmisiä kuolee väkivaltaisesti yhä harvemmin. Keskiajalla murhattiin noin 40 kertaa enemmän kuin nyt. Maailmassa kuolee väkivaltaisesti noin 8 ihmistä 100 000:sta ja Euroopassa noin 1 samasta määrästä ihmisiä.
Pahin väkivallan tapahtuma oli Kiinassa An Lushanin kapina 700-luvulla, jossa sai surmansa noin 17 % silloisen maailman väkiluvusta.
Tsingis-kaani sai aikaan yksinään noin 10 % vähennyksen silloisen maailman väkeen ja DNA-tutkimuksen myötä on havaittu, että hänen ryöstö- ja raiskausretkiensä seurauksena Keski-Aasian alueella elävistä miehistä jopa kahdeksan prosenttia on hänelle kaukaista sukua.
Meidän aikamme tapahtumat kuten II Maailmansota hävitti 2.2 % maailman väestöstä. Stalinin hirmuteot 0.8 % ja Irakin sota 0,000021 % maailman ihmisistä.
Hieman kaukaisemman historian suurimpia hävityksiä oli Amerikan intiaanien hävittäminen (1400-1800-luku), joka kosketti noin 20 miljoonaa intiaania, eli heidän tappamisensa pienensi väkilukua 3.7 %.
Atlantin yli tapahtuneessa orjakaupassa kuoli 18 miljoonaa Afrikkalaista 1400-1800-luvulla.
Evoluutio tekee ihmisestä koko ajan yhä säyseämmän, sillä empatia kehittyy meissä koko ajan parempaan suuntaan. Väkivalta ja raakuudet tuomitaan maailmanlaajuisesti ja miljoonat ihmiset osoittavat mieltä ihmisoikeuksien puolesta, väkivaltaa vastaan.
Niin lähellä kuin 1700-luvulla Suomessa rikolliset surmattiin suunnattoman kärsimyksen kautta. Tuomittu rikollinen sidottiin kärrynpyörään ja hänen jokainen luunsa murskattiin vasaralla hänen eläessään ja koko kylä saattoi olla hurraamassa tälle toiminnalle. Sitten murskattu ja silvottu ruumis jätettiin päiviksi näytteille kylän keskelle varoitukseksi muille. Näin siis Suomessa vain muutama sata vuotta sitten.
Samaan aikaan Englannissa tuomittu hirtettiin hitaasti ja samalla kun hän yhä eli, hänen sisäelimensä poistettiin yksi kerrallaan ja hänet paloiteltiin kansalaisten hurratessa ympärillä.
Enää tällaista kauheutta ei pystytä harrastamaan ja ihmisen evoluutio on vienyt meiltä kyvyn nauttia toisten kärsimyksestä, vaikka hän olisi rikollinen. Emme haluaisi lapsemme näkevän tuollaista edes vanhoista valokuvista, vaikka silloin perheet lasten kera lähtivät katsomaan esitystä, jonka valtio järjesti rikollisen tuomioksi.
Sivistyksen mekanismit ovat tuoneet meille järjen, empatian ja itsehillinnän ja ne ominaisuudet vahvistuvat ihmisessä evoluution myötä.
[quote author="Vierailija" time="29.04.2013 klo 11:57"]
[quote author="Vierailija" time="29.04.2013 klo 10:53"]
[quote author="Vierailija" time="29.04.2013 klo 10:50"]
Ei. Olen ollut ennenkin joku tai tulen olemaan uudelleenkin! Ettekö te ikinä huomaa itsessänne piirteitä, että olen varmaan entisessä elämässä ollut jotakin ihan muuta?!
[/quote]
Kuinka paljon Suomessa on buddhalaisia? Ilmeisesti aika paljon, kun näihin "edellisestä elämästä" puhuviin törmää niin usein. Tosin osa heistä on mielestään kristittyjä, eli maailmankatsomukset ovat herttaisesti sekaisin.
[/quote]
Varmaan useimmat meistä joilla on jonkinlainen uskomus jälleensyntymään, ei olla buddhalaisia, kristittyjä tai mitään muitakaan uskovaisia. Minä ainakaan en kannata tai tunnusta mitään uskontoa, minulla on vain joitakin irrallisia, vaistomaisia käsityksiä liittyen hengellisiin asioihin. Yksi niistä on tunne siitä että olen elänyt ennenkin eri ruumiissa, ja että tulen elämään tämän elämän jälkeenkin.
[/quote]
Samoin! Ei minullakaan ole mitään tarvetta saada luokittelua tai nimeä omalle tavalleni uskoa ja ajatella.
Ei masenna. Lapsen kuolema masensi aikanaan mutta sitten aloin väkisin kääntämään ajatteluani siihen että vaikka lapseni kuoli niin minulla on elämää vielä ja miksi sen heittää hukkaan? Luin uuden ammatin ja teen asioita joista pidän, joista perheeni pitää ja selvitetään riidat kun jotain tulee eteen eikä jätetä asioita kesken.
Jos ennen mottoni oli: Huomenna on uusi päivä niin nykyisin se on että elä jätä huomiselle minkä voit tehdä tänään! Huomista ei ehkä ole, tai sekin voi olla sairauden väsyttämä.
Elämä on nyt. Kuolema tulee kaikille, ei siltä kukaan välty ja millainen on ollut elämä jos kuolisit tänään? Elämä ei ole enää minulle itsestäänselvyys, otan kaiken elämän lahjana. Kaikkea ei tietenkään saa ja on hyvä tavoitella asioita joihin ylttää mutta elämä voi olla hyvää ja onnellista. Siihen voi myös itse vaikuttaa.
Esimerkiksi juuri lapseni kuolema herättää ihmisissä suuria kysymyksiä: on ihan suoraan ihmetelty miksi en ole seonnut tai on sanottu että itse toimisi toisin. Minulla on vielä yksi lapsi enkä osaa tämänkään kokeneena sanoa miten toimisin jos lapseni kuolisi tulevaisuudessa.
Mummonikin on menettänyt kaksi lastaan. Ja elää yhä. Elämä vaan on ja se loppuu joskus. Arki on mitä teet: voit tehdä hyväntekeväisyyttä tai avata ovia muille tai vaan odottaa milloin kuolet mutta se voi olla että kuolemaa voi odottaa kauankin, kymmeniä vuosia ehkä? Eikö se tee ihmisestä jo hullua?
Minusta jokaisen elämä on arvokas. Pitää pyrkiä hyvään ja kun elämä loppuu niin se aika on saatettu käyttää muuhunkin kuin kuoleman odotteluun. Läsnäoloon läheisien kanssa vaikka?
Enemmän minua masentaisi, jos kukaan ei kuolisi koskaan. Eleltäisiin vaan ikuisesti. Mitä ihmeen tarkoitusta koko elämällä siinä tapauksessa edes olisi? Nyt on tarkoituksenmukaista tavoitella omia unelmiaan ja elää jokainen päivä hyvin, koska on tiedossa, että elämä on rajallinen ja voi päättyä koska tahansa. Niin se vaan on, eikä siinä ole mitään masentavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Keho kuolee ja keho on vain vaatteet.
Ei masenna. On hienoa olla osa sukupolvien ketjua, pitkää jatkumoa historian alkuhämäristä kohti tuntematonta tulevaisuutta. Koostun atomeista jotka ovat syntyneet muinaisten tähtien räjähdyksissä, kuka tietää minne ne vielä päätyvät?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä masentaa. Tuntuu että teki mitä vaan niin se on aivan turhaa kun kuitenkin kuolo korjaa.
[quote author="Vierailija" time="29.04.2013 klo 12:19"]
Ei masenna. On hienoa olla osa sukupolvien ketjua, pitkää jatkumoa historian alkuhämäristä kohti tuntematonta tulevaisuutta. Koostun atomeista jotka ovat syntyneet muinaisten tähtien räjähdyksissä, kuka tietää minne ne vielä päätyvät?
[/quote]
Juuri näin! Tästä atomiksi katoamisesta (tai katoamattomuudesta!) on itse asiassa jopa Raamatussa kerrottu mutta siitä harvemmin kirkossa saarnataan...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No yleensä jos tarpeeksi vanhaksi elää niin toivoo jo että saisi jo poistua tyyliin tää on jo niin nähty.
Ei kuolemaa kannata liikaa murehtia tekee itsensä vain hulluksi.
Tietysti kannattaa päättää mihin uskoo. Itse ajattelen että kun kuolee se on sitten siinä ja vaan lakkaa olemasta. Ei ole taivasta tai helvettiä.
Mun teini 14v on ahdistunut kuolemasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joskus ajattelen kuolemaa suoranaisesti kauhulla. Että sitten ihan oikeasti on ei-mitään. Ei edes huonoja päiviä. Ei vaan ole mitään, loputonta tyhjyyttä, ei edes tajuntaa. Vähän niinkuin ap.
Mutta enimmäkseen tieto siitä, kaiken määräaikaisuudesta, saa minut vain nauttimaan elämästä enemmän. En murehdi niin paljon turhista kuin nuorempana: mitä väliä sillä onko painoni pari kiloa enemmän vai vähemmän, samalla tavalla koko kroppa tulee sitä horsmaa joskus pukkaamaan. Mitä väliä on saavutuksillani työrintamalla jos minua ei muista 150 vuoden päästä kukaan kuitenkaan? Tärkeintä on tehdä elämästä oman näköisensä ja sellaisen että siitä nauttii, siinä hetkessä missä milloinkin on. Sen jälkeen kun lapsuudessa opetettiin että vaatimattomuus kaunistaa, kärsimys jalostaa ja tyhjännauramisesta saa selkäänsä ja elämästä nauttiminen on syntiä, ja pitkään uskoin noihin periaatteisiin, on helpottavaa heittää ne romukoppaan ja todeta että elämä on tehty elämistä varten.
Tietenkin saatan pelätä vanhana kuolemaa paljon enemmän kuin nyt kolmikymppisenä. Mutta toivon että sitten kun on aika kuolla, nukahdan vain rauhallisesti tajuamatta edes että nukahdan viimeisen kerran. Koska olen joskus elämäni aikana ollut niin väsynyt, loppu ja ahtaalla että niinä hetkinä olisi tuntunut aika samantekevältä vaikka olisin kuollut. Olisin päässyt kärsimyksistäni eikä kuolleena varmaan enää sitten hirveästi mieti että "voi ei nyt mua ei ole ja en voi tehdä sitä ja tätä ja telkkarista tulis vaikka mitä mutten pysty katsomaan ja on ikävä lapsia ym."
Jos olen ennen kuolemaani vaikeasti sairas, niin varmaankin kuolema tulee helpotuksena. Sitten kun on elänyt pitkän elämän ja oma oleminen on kivuliasta, ja kun omat lapset pärjäävät jo ilman äitiä ja heillä on kaikki hyvin, niin sitten olen varmaan ihan valmis lähtemään. Toivottavasti.
Juuri nyt rakastan elämää niin paljon etten kyllä malttaisi luopua siitä. Toivottavasti se sitten sadan vuoden korvilla alkaa jo kyllästyttää, koska selvähän se ettei silloin enää ole pitkälti jäljellä.
Mä en pelkää kuolemaa, mutta ennenaikaista kuolemaa kyllä, koska en ole saavuttanut tavoitteitani. Koska nuorempana myös sairastelin pitkään ja olin monta vuotta vähän kuin vanhus jaksamatta tehdä mitään, niin voisin kuvitella, että kun sellaista eloa on takana pitkään joskus 90- vuotiaana, eikä paremmasta voi haaveilla ja kaverit ja sukulaiset on kuolleet jne niin varmaan kuolema on helpotus. Minusta olisi reiluinta, että kaikki saisivat itse päättää milloin kuolevat, ei täällä kuitenkaan kukaan jaksaisi pitkään olla vanhuuden vaivojen kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla oli kaksi hyvin iäkästä isovanhempaa. Toivon että osaisin suhtautua kuolemaan samalla tavalla kuin he sitten kun aika on. Toinen totesi pari päivää ennen kuolemaansa, ollessaan pahasti sairaana, jotenkin vähän kyllästyneesti että "kyllä ihminen saa kuolla jos ite haluaa". Muut olivat niin huolissaan ja murheellisia, mutta hän oli päättänyt että nyt piisaa. Ja kuoli siis ihan luonnollisen kuoleman, mutta oli jotenkin tosi turhautunut siihen että muut halusivat väen vängällä pitää kiinni. Ei häntä pelottanut, enemmänkin häntä varmaan tympi se että aina kun yritti viikatemies viedä niin joku perkele tuli ja elvytti, viimeisiään vetelevän ihmisen.
Toinen odotteli pari elämänsä viimeistä vuotta kuolemaa lähinnä jotenkin rauhallisesti kaivaten. Että kaikki on tehty ja nähty ja nyt sitä vaan sitten odotetaan. Mielestäni se ei ollut masennusta, siinä oli enemmänkin sellaista luonnollista suhtautumista kuolemaan, että jos se aika tulee niin valmista on. Että päivät menee ihan leppoisasti mutta vähän jo kyllästyttää. Hän ei enää odottanut ihmeempiä elämältä, oli mielestään elänyt hyvän tarpeeksi pitkän elämän eikä pelännyt yhtään.
Sulla on liikaa tunteja vuorokaudessa...
Ei masenna. Olen onnellinen ettei täällä tarvitse olla iänkaiken. Ja kuolema tasaa tilit kaikkien kohdalla, se on lohduttavaa.
Minua ei masenna yhtään kuolema. Kun ihminen vanhenee ja raihnaistuu, alkaa luonnostaan valmistautua kuolemaan, ja se voi olla suuri helpotus. Itsekin olen ollut sairaalassa tosi huonossa kunnossa, ja silloin ajattelin, että kuolema voisi tulla, ei haittaisi yhtään. Se on ihan luonnollista, eläinkin vetäytyy kovasti sairastaessaan itseensä.
Mittasuhteet tuntuvat vähän erilaisilta, kun esim tekee sukututkimusta, ja useamman sukupolven elämä kiuttautuu muutamalla rivillä kirkonkirjoissa. Sen tajuaa, miten ohimenevä asia elämä on.
Kaikki luonnossa syntyy, kasvaa, lisääntyy, kuolee ja palaa luonnon kiertokulkuun, niin ihmiset kuin eläimet ja kasvitkin. That's it.
Ei masenna. Minun elämääni on huonontanut pahansuopa sadistinen hirviö, joka pyrkii pahaan ja nauttii siitä. Toivon pääseväni hyötymään kaikkien ihmisten väistämättömästä kuolemasta siten, että kuolema korjaisi hänet paljon ennen minua. Maailma olisi ah niin paljon parempi paikka.
RaAMATUN MUKAAn kaikki ei välttämättä kuolekaan. Osa muuttaa muotoaan silmänräpäykksessä ylöstempauksen yhteydessä. Ja niitä kuolemiakin on useita, jos kohta syntymiäkin; hengellistä, henkistä ja fyysistä. Tärkeintä on olla kuolematta hengellisesti.
No ei minua oma kuolema nyt niin masenna, mutta se, että maapallolla ja ihmiskunnalla ei oikein tunnu olevan valoisaa tulevaisuutta edessään, kyllä painaa ja raskaasti.
Oma kuolema on aika vähäistä siihen verrattuna, että elinolot täällä ovat muutaman vuosikymmenen tai vuosisadan päästä niin huonot, että ihmiset kuolevat nälkään, tauteihin, juomavedestä käytäviin sotiin, saasteisiin, ilmaston lämpenemisestä johtuviin luonnonmullistuksiin...