Lue keskustelun säännöt.
Elämä väärän miehen kanssa
27.04.2013 |
Olen luultavasti parisuhteessa minulle väärän miehen kanssa. Mies on muiden silmissä aivan ihana ja minustakin loistomies, mutta hänessä on sellaisia ominaisuuksia joita juuri minä en oikeastaan voi sietää. Nämä ovat tulleet esiin vasta muutaman vuoden seurustelun jälkeen, muuten en olisi edes alkanut tähän suhteeseen. Nyt olen kitkuttanut tässä jo aika kauan, toivoen että jonain päivänä rakkaus mieheeni saisi minut hyväksymään hänet kokonaan.
Saatan joskus valvoa yöllä miettien, mitä tehdä. Meillä on yhteinen asunto, yhteinen laina ja kaikki muutenkin yhteistä, joten ero tuntuu ihan mahdottomalta ajatukselta. Mutta samalla kun oikein alan miettiä asiaa, alan tuntea yhä voimakkaampaa halveksuntaa miestäni kohtaan. Hän vain ei ole sellainen mies, jota minä voisin täysillä kunnioittaa. Perusasiat, kuten uskollisuus ja rehellisyys, ovat meillä kyllä kunnossa, mutta se ei ilmeisesti riitä kuitenkaan.
Mitäköhän sitä tekisi asialle. Muita samassa tilanteessa?
Kommentit (53)
[quote author="Vierailija" time="27.04.2013 klo 14:37"]
[quote author="Vierailija" time="27.04.2013 klo 14:02"]
Ainoastaan jos toinen on jotakin tehnyt sen suhteen hajoittamiseksi. Mutta tässä ei ole kyse siitä. Vaan siitä että AP sekoilee ja yrittää keksiä syitä miksi hän sekoilee.
Minun käy sääliksi hänen miestään. Kun lähdetään seurustelemaan niin siihen lähdetään eliniäksi. Ihmiset muuttuu mutta sitä se rakkaus on eli sitä toista rakastaa vaikka se muuttuu. Rakkaus on päätös ei tunne. Kaikki ihmiset jotka ovat oikeasti olleet kauan naimisissa sanovat samaa: toinen on kuin paras ystävä. Sitä se todellinen rakkaus on. Ei mitään helliä tunteita ja vetovoimaa.
Ero tekee siitä huonoksi että ei sellaiseen ihmiseen voi enää luottaa. Ihminen määritellään hänen luotettavuudellaan. Pitääkö hän sanansa? Jos hän lupaa rakastaa ja olla toisen kanssa niin hän on jos toinen tekee samoin. Jos hän tämän pettää niin miksi kukaan muukaan uskoisi hänen sanoihinsa missään muussakaan asiassa? Jos kerran pettää niin pettää aina
[/quote]
Kylläpä suollat höttöä näppikseltäsi. Naimisiin mennään sitten kun ajatellaan että tässä on ihminen jonka kanssa olen loppuelämäni. Seurustelusuhde on sitä varten että silloin tutkaillaan onko tässä ihminen jonka kanssa haluan olla loppuelämäni.
- 6 -
[/quote]
Kyllä sitä jo ennen seurustelua huomaa minkälainen toinen on. Moni rupeaa seurustelemaankin ihmisen kanssa jonka kanssa ei halua jakaa elämäänsä. Todella moni jopa menee naimisiin sellaisen kanssa.
Tämä palsta on hyvä esimerkki siitä miksi erotaan niin paljon. Koska käyttäydytään kuin lapset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="27.04.2013 klo 14:45"]
Aikanaan itse jatkoin suhdetta exään, kun ero olisi ollut hänelle niin vaikeaa. Päättäväisesti sitte ryhdyin uskomaan yhteiseen elämään. Ero tuli kuitenkin, vaikka ei ollut muuta syytä kuin se, ettei se vain tuntunut oikealta. Olen monesti miettinyt, että olisi pitänyt erota silloin kun sitä ensimmäisen kerran halusin, ennen yhteistä asuntolainaa ja avioliittoa.
Lopulta erosimme, koska mieheni ei halunnut lapsia. Mieluummin hän kuitenkin olisi vastentahtoisesti ennemmin hankkinut lapsia kuin eronnut. Minä taas en suostunut siihen. Hukkasin siinä liitossa sitten 10 vuotta ja jäin lapsettomaksi.
Löysin kuitenkin ihanan miehen itselleni, mutta lisääntymisen kannalta liian myöhään, koska mieheni oli jo hankkinut haluamansa lapset enkä halunnut "vahingossa" tulla raskaaksi eli petkuttaa. Biologisesti olisin kyllä ehtinyt.
Sinua ap neuvoisin vakavasti miettimään, mitä elämältäsi haluat. Oletteko miettineet parisuhdeterapiaa? Oletko kertonut miehellesi, ettet ole onnellinen? Rehellisyydestä kannattaisi aloittaa, eikä miettiä asiaa itsekseen ja hiljaa halveksia miestäsi. Et ole itsekään nyt ihan puhtaalla kaulalla suhteessanne, kun haudot noita tyytymättömyyden tunteita itsekesi.
[/quote]
Te ette puhuneet lapsista ennen avioliittoa?
Aika lapsellinen aloitus. Eihän ap pysty antamaan yhtään selkeää syytä, miksi kokee miehen olevan hänelle väärä. Epämääräistä nillitystä kunnioituksesta ja kipinöistä.
Osaatko ajatella yhtään miehen näkövinkkelistä? Jos jatkat "kitkuttamista" hänen kanssaan ja koet kuitenkin, että olette yhdessä rakentaneet "niin kivan kodin ja elämän", niin aikamoinen prinsessa olet.
Kyllä se mieskin vaistoaa sun halveksinnan, joten tee nyt aikuisen teko ja LÄHDE! Mieskin on sitten vapaa etsimään naisen, joka rakastaa, kunnioittaa, on ylpeä miehestään...
Suosittelen ap:lle, että päästä mies vapaaksi ja elä pari vuotta omillasi, ihan ilman avokkia tai edes seurustelukumppania. Olet selvästi sitä sorttia, että et osaa olla yksin. Opettele. Voin myös oppia uutta itsestäsi.
[quote author="Vierailija" time="27.04.2013 klo 16:19"]
[quote author="Vierailija" time="27.04.2013 klo 14:34"]
[quote author="Vierailija" time="27.04.2013 klo 14:26"]
Mikä sinua vahvimmin pitää suhteessa? Onko se ystävyys, välittäminen ja pelko siitä että teet pahan virheen jos päätät lähteä vai puhtaasti ulkoiset syyt? Esim. mitä muut ajattelee ja voi harmi, kun pitää kauniista kodista lähteä. Kuinka kauan olet pohtinut ajatuksiasi?
Mulla ne syyt oli puhtaasti ulkoisia. Rehellisesti sanottuna minua lopussa piti suhteessa vain se mitä muut ajattelee kun jätän hyvän ja luotettavan miehen. Tiesin ja tunnustin itselleni etten ole ollut onnellinen yli vuoteen, välittämisenkin viimeinen hiven oli loppunut jo puoli vuotta aiemmin. Siitä huolimatta yritin hampaat irvessä jatkaa koska pelkäsin niin paljon mitä muut ajattelee.
Aiemmassa viestissäni kerroin tehneeni päätöksen erosta kun huomasin kuinka minua etoi nähdä miestä. Jäi kertomatta että minua oikeasti fyysisesti oksetti olla samassa huoneessa, vielä pahemmalta tuntui päästää lähelle ja koskettamaan minua. En tiedä mistä nuo tunteet syntyivät sillä mies oli (ja on kai edelleenkin) hyvä mies. Luotettava, rehellinen... Me vain ollaan erilaisia samalla lailla kuin mitä sinäkin kerroit itsestäsi ja miehestäsi.
[/quote]
Aika paljon vaikuttavat ulkoiset syyt, eli en haluaisi olla kaikkien silmissä epäonnistuja :-( Perheeni pitää miehestäni kovasti, ja lisäksi olemme nähneet hirveästi vaivaa yhteisen kotimme ja elämämme eteen. Mutta vaikka välitän miehestä ja pidän häntä hyvänä tyyppinä, en kestä sitä tunnetta mikä tulee kun näen esim. ystäväpariskuntia joiden välillä selkeästi kipinöi, ja joiden välillä on yhteisymmärrys. Että nauretaan samoille asioille, ymmärretään mistä toinen puhuu jne. Sellaista meillä ei enää ole koskaan.
ap
[/quote]
Kipinä katoaa aina jokaisesta suhteesta. Se että edes kaipaat sitä tarkoittaa että et ole kypsä. Kunnon suhteessa on muut asiat paljon tärkeämpiä kuin joku kipinä.
[/quote]
En usko että ap tarkoitti intohimon kipinää (= alkuhuuma) vaan sellaista kipinää mikä suhtessa täytyy säilyä jotta se kestää vuosikymmeniä. Monesti sen toisenlaisen kipinän säilymiseen tarvitaan jotain muutakin yhteistä kuin koti ja lapset.
Minun ja mieheni "yhteinen" juttu on leffat. Ihan tavalliset Hollywood-leffat. Katsomme niitä paljon, useamman leffan kuukaudessa, juttelemme niistä. Mieheni ammatti on sama kuin isälläni ja ymmärrän mistä puhuu kun puhuu työstään. Ymmärrän väsymyksen mitä kokee raskaina sesonkiaikoina. Minusta on kiva kuunnella kertoilee juttuja työmaalta ja työkavereista. Mies taas nauttii siitä huomiosta mitä annan hänelle kun kuuntelen häntä ja vuorostaan kuuntelee minun työstä ja kavereista kertomia asioita. Heitellään puolin ja toisin läppää kaikesta, nauretaan yhdessä.
Yhdessä oltu 15 vuotta ja se "toinen kipinä" suhteesta edelleen löytyy. Alun kipinä, intohimo on tietysti laskenut jo vuosia sitten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="27.04.2013 klo 10:32"]
no kuule, et sä ikuisesti sen kanssa ole. kumpikin teistä kuolee lopulta ja siinä vaiheessa on täysin merkityksetöntä kenen kanssa on elämänsä viettänyt. maailmaa ei kiinnosta. tai saattaahan teistä jompikumpi jäädä vaikka jo huomenna auton alle.
olet kuitenkin loppupelissä aina yksin. kukaan ei pääse sulautumaan yhdeksi kanssasi, on vain sinun elämäsi erillään muiden elämästä. elä se miten elät.
[/quote]
Eipä taida olla kuule sama, kenenkä kanssa on elämänsä tuhrannut. Voin kertoa, et 10 vuottakin miehen kanssa joka yökötti, niin kalvaa hautaan asti.
Olet miehen kanssa koska teillä on yhteistä omaisuutta? Ei edes lapsia! Jos joudut edes miettimään asiaa "oletko väärän ihmisen kanssa", EROA.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="27.04.2013 klo 16:23"]
[quote author="Vierailija" time="27.04.2013 klo 14:45"]
Aikanaan itse jatkoin suhdetta exään, kun ero olisi ollut hänelle niin vaikeaa. Päättäväisesti sitte ryhdyin uskomaan yhteiseen elämään. Ero tuli kuitenkin, vaikka ei ollut muuta syytä kuin se, ettei se vain tuntunut oikealta. Olen monesti miettinyt, että olisi pitänyt erota silloin kun sitä ensimmäisen kerran halusin, ennen yhteistä asuntolainaa ja avioliittoa.
Lopulta erosimme, koska mieheni ei halunnut lapsia. Mieluummin hän kuitenkin olisi vastentahtoisesti ennemmin hankkinut lapsia kuin eronnut. Minä taas en suostunut siihen. Hukkasin siinä liitossa sitten 10 vuotta ja jäin lapsettomaksi.
Löysin kuitenkin ihanan miehen itselleni, mutta lisääntymisen kannalta liian myöhään, koska mieheni oli jo hankkinut haluamansa lapset enkä halunnut "vahingossa" tulla raskaaksi eli petkuttaa. Biologisesti olisin kyllä ehtinyt.
Sinua ap neuvoisin vakavasti miettimään, mitä elämältäsi haluat. Oletteko miettineet parisuhdeterapiaa? Oletko kertonut miehellesi, ettet ole onnellinen? Rehellisyydestä kannattaisi aloittaa, eikä miettiä asiaa itsekseen ja hiljaa halveksia miestäsi. Et ole itsekään nyt ihan puhtaalla kaulalla suhteessanne, kun haudot noita tyytymättömyyden tunteita itsekesi.
[/quote]
Te ette puhuneet lapsista ennen avioliittoa?
[/quote]
Puhuttiin kyllä ja siinä vaiheessa ex olis sitä mieltä, että tietenkin hankitaan lapsia. Hänen mielensä sitten muuttui ja taisi haluta olla se perheen ainoa lapsi :(
Siitä olen kuitenkin tyytyväinen, etten suostunut hänen tarjoukseensa "ostaa" minut jatkamaan liittoa hintana hänelle vastentahtoinen lasten hankinta. Silloin olisimme joutuneet olemaan tekemisissä ainakin sen 18 vuotta lapsen syntymästä, eikä avioliitto olisi siitä ainakaan parantunut. Nyt voin sanoa vain, että onneksi tuli erottua. Enkä vihaa exää tms., emme vain ole missään tekemisissä vaikka samalla paikkakunnalla asummekin.
[quote author="Vierailija" time="27.04.2013 klo 18:28"]
Aika lapsellinen aloitus. Eihän ap pysty antamaan yhtään selkeää syytä, miksi kokee miehen olevan hänelle väärä. Epämääräistä nillitystä kunnioituksesta ja kipinöistä.
Osaatko ajatella yhtään miehen näkövinkkelistä? Jos jatkat "kitkuttamista" hänen kanssaan ja koet kuitenkin, että olette yhdessä rakentaneet "niin kivan kodin ja elämän", niin aikamoinen prinsessa olet.
Kyllä se mieskin vaistoaa sun halveksinnan, joten tee nyt aikuisen teko ja LÄHDE! Mieskin on sitten vapaa etsimään naisen, joka rakastaa, kunnioittaa, on ylpeä miehestään...
[/quote]
Korjaan tätä käsitystä vähän: on minulla syitä siihen, miksi mies aiheuttaa nykyään niin negatiivisia tunteita. Ne vain ovat hänen ominaispiirteitään, eivätkä esim. huonoa käytöstä minua kohtaan, joten sympatiaa en tällä saisi vaikka hakisinkin. Yritän siis sanoa että minua nämä ominaisuudet sapettavat ihan hirveästi. Joku toinen saattaisi pitää niitä ihan yhdentekevinä juttuina.
Joku toinen sanoi että olen varmaan tyyppiä joka ei osaa olla yksin. Tämäkin on harvinaisen totta.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä tuhlaa enää enempää aikaa suhteeseen, johon et ole tyytyväinen. Meillä on vain tämä yksi elämä ja sinulla on oikeus olla onnellinen. Ymmärrät sen viimeistään sitten kun kohtaat sen oikean. Käytännön asiat järjestyvät kyllä, minkään lainojen tai velvollisuuden tunnon vuoksi ei todellakaan kannata tuhlata aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Väittäisin että yhteinen tulevaisuus on tuhoon tuomittu jos tunteesi miestäsi kohtaan ovat menneet jo halveksunnan puolelle. Oletan että halveksunnalla tarkoitat että sinua suurinpiirtein alkaa etomaan joka kerta kun näet tai ajattelet miestäsi. Toki voit kitkuttaa ja kitkuttaa suhteessa mutta kannattaako se.
Tämän voin kertoa ihan omasta kokemuksesta. Suhde exään oli ohi siinä vaiheessa kun tajusin että nähdessäni hänet mulla vaan etoi. En vihannut. Ärsytti viettää aikaa hänen kanssaan ja minä vain toivoin että kunpa mies älyäisi häipyä että minun ei tarvitsisi olla se pahis. Minä oikein toivoin että kunpa joku nainen tulisi ja iskisi sen, olisin vain huokaissut helpotuksesta.
Ikävä kyllä niin helpolla en päässyt vaan itse oli erosta kerrottava. Mies lähes sekosi, seuraili minua, istui autossa kerrostaloni edessä tuntikausia. Uhkaili itsemurhalla... Tajusin tehneeni aivan oikean päätöksen kun minussa ei tuntunut miltään vaikka exällä oli selkeästi paha olla.
No huh, aika vässykkä olet...
[quote author="Vierailija" time="27.04.2013 klo 14:34"]
[quote author="Vierailija" time="27.04.2013 klo 14:26"]
Mikä sinua vahvimmin pitää suhteessa? Onko se ystävyys, välittäminen ja pelko siitä että teet pahan virheen jos päätät lähteä vai puhtaasti ulkoiset syyt? Esim. mitä muut ajattelee ja voi harmi, kun pitää kauniista kodista lähteä. Kuinka kauan olet pohtinut ajatuksiasi?
Mulla ne syyt oli puhtaasti ulkoisia. Rehellisesti sanottuna minua lopussa piti suhteessa vain se mitä muut ajattelee kun jätän hyvän ja luotettavan miehen. Tiesin ja tunnustin itselleni etten ole ollut onnellinen yli vuoteen, välittämisenkin viimeinen hiven oli loppunut jo puoli vuotta aiemmin. Siitä huolimatta yritin hampaat irvessä jatkaa koska pelkäsin niin paljon mitä muut ajattelee.
Aiemmassa viestissäni kerroin tehneeni päätöksen erosta kun huomasin kuinka minua etoi nähdä miestä. Jäi kertomatta että minua oikeasti fyysisesti oksetti olla samassa huoneessa, vielä pahemmalta tuntui päästää lähelle ja koskettamaan minua. En tiedä mistä nuo tunteet syntyivät sillä mies oli (ja on kai edelleenkin) hyvä mies. Luotettava, rehellinen... Me vain ollaan erilaisia samalla lailla kuin mitä sinäkin kerroit itsestäsi ja miehestäsi.
[/quote]
Aika paljon vaikuttavat ulkoiset syyt, eli en haluaisi olla kaikkien silmissä epäonnistuja :-( Perheeni pitää miehestäni kovasti, ja lisäksi olemme nähneet hirveästi vaivaa yhteisen kotimme ja elämämme eteen. Mutta vaikka välitän miehestä ja pidän häntä hyvänä tyyppinä, en kestä sitä tunnetta mikä tulee kun näen esim. ystäväpariskuntia joiden välillä selkeästi kipinöi, ja joiden välillä on yhteisymmärrys. Että nauretaan samoille asioille, ymmärretään mistä toinen puhuu jne. Sellaista meillä ei enää ole koskaan.
ap
[/quote]
Kipinä katoaa aina jokaisesta suhteesta. Se että edes kaipaat sitä tarkoittaa että et ole kypsä. Kunnon suhteessa on muut asiat paljon tärkeämpiä kuin joku kipinä.