Lue keskustelun säännöt.
Muita koulukiusattuja, joiden pää hajosi vasta aikuisiällä?
04.07.2020 |
Mulle kävi näin. Luulin päässeeni yli peruskoulun koulukiusaamisesta, joka päättyi ysiluokkaan (eli yli 15 vuotta sitten). Lukio ja amk meni vauhdilla ja olin jotenkin yltiöpositiivinen. Pärjäsin koulussa ja olin suosittu.
Kuitenkin valmistumisen jälkeen, siinä 25 ikävuoden kieppeillä aloin pikkuhiljaa jotenkin vajota. Tuli olo, että olen ihan ihmisarvoton p*ska ja masennuin. Lannistuneisuus sai aikaan sen, että amk:n jälkeen en päässyt mihinkään töihin (mun olotila näkyi varmasti päällepäin) ja jouduin kortistoon vuosiksi. Lopulta kolmikymppisenä yritin itsaria. Osastolla mä tajusin mistä kaikki johtuu ja nyt terapiassa kaikenlaisia hirveitä muistoja nousee pelottavan vahvoina pintaan.
Onko täällä muita jotka ovat kokeneet saman? Johtuuko hyvin mennyt nuoruus todellakin siitä, että olen alitajuisesti yrittänyt vain selviytyä ja blokata traumat?
Kommentit (28)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä Suomi on sairas yhteiskunta. Kaikki ovat joko oikein hyvän itsetunnon omaavia kiusaajia tai sitten kiusaajien tuhoamia, estyneitä ihmisraunioita. Mistä tämä johtuu?
Tänäänkin kaupungilla hölkätessäni erään poikaporukan ohi, takaa alkoi yhtäkkiä kuulua "Hei l**ki h***a jaksaa jaksaa".
Löytyisikö potasta kaivamalla vielä lisää syitä nykyiseen olotilaasi?
En usko, että trauma tuli vain kouluajalta. Se oli aikaisemmin, koulu sekä myöhempi riittämättömyyden tunne vain muistuttivat siitä.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä Suomi on sairas yhteiskunta. Kaikki ovat joko oikein hyvän itsetunnon omaavia kiusaajia tai sitten kiusaajien tuhoamia, estyneitä ihmisraunioita. Mistä tämä johtuu?
Tänäänkin kaupungilla hölkätessäni erään poikaporukan ohi, takaa alkoi yhtäkkiä kuulua "Hei l**ki h***a jaksaa jaksaa".
Suurin osa taitaa kuitenkin olla siltä väliltä. Ei kiusaaajia eikä kiusattuja. Ei hölmöistä poikaporukoista kannata välittää, nehän aukoo päätään kaikille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kuulosta ihan hirmu ihmeelliseltä. Itselläni oli kyllä oireita jo lapsena, mutta välissä oli kirkas kausi.
Minua kiusattiin käytännössä koko ala-aste ja olin suurimman osan siitä yksinäinen. Sairastuin joskus viidennellä masennukseen. Hoito ei ollut kovin kummoista, ehkä 30 psykologikäyntiä tukikeskusteluja puolentoista vuoden aikana ja se että ei tarvinnut mennä sinne kouluun enää. Jälkimmäinen varmaan tehosi paljon paremmin, stressitekijä poistettiin, mutta se on kuin palomiehet kantaisivat jonkun ulos palavasta rakennuksesta ja jättäisivät sitten nojalleen paloauton rengasta vasten toipumaan spontaanisti. (Tosin hoitavan tahon puolustukseksi mainittakoon, että reagoin silloin koko kiusaamisen esilleottamiseen todella emotionaalisesti, kun sitä joskus yrittivät. En silloin kyennyt keskustelemaan asiasta. Jälkikäteen luulen kyllä, että sitä olisi pitänyt yrittää vaikkapa bentsojen kanssa, mutta eihän lapsille mitään haluta määrätä... paitsi tietysti kovia huumeita ADHD:n hoitoon.)
Sitten menin yläasteelle, jossa sain kavereita eikä minua juurikaan kiusattu. Se oli varsin hyvää aikaa, vaikkakin melko raskasta. Näen siitä yhä edelleen positiivisia unia aina silloin tällöin. Silloin oli myös uskoa tulevaisuuteen ja kunnianhimoa, joten suuntasin lukioon.
Lukio menikin sitten taas penkin alle. Sosiaaliset taidot loppuivat kesken luokattomassa lukiossa. Eihän siellä kukaan enää tullut sanomaan mitään päin naamaa saati käyttänyt fyysistä väkivaltaa. Mutta se alkoi kyllä masentaa joskus kakkosen keväällä, kun tajusin, että olen taas yksin. Tilailin myös vanhoja potilaskertomuksia kutsuntojen ennakkoterveystarkastusta varten, ja niistä lukemalla tajusin, miksi olen taas yksin. Se laski mielialaa jonkin verran, mutta jatkoin sitkeästi eteenpäin. Abivuoden joulukuussa minulle myös selvisi, että minulle naureskellaan puoliavoimesti selän takana. Olin sen kyllä jotenkin vaistonnut, olin epävarma vastaamaan tunnilla mihinkään opettajan kysymykseen, mutta se ei päässyt tietoisuuteen ennen kuin joku huomautti siitä ja kiinnitin asiaan huomiota vastatessani seuraavan kerran. Silloin putosin taas täydellisesti masennuksen syövereihin ja lukuloma menikin lähinnä sängyssä maaten yo-kokeisiin valmistautumisen sijaan. Valmistuin kyllä ihan hyvillä arvosanoilla, koska olen aina ollut hyvä koulussa, kirjoitukset meni E-tasoa.
Korkeakouluun hain vanhempien painostuksesta, mutta ne opinnot jäi kesken melkein heti kättelyssä. Esim. jollekin kurssille en vain pystynyt enää menemään, kun nukuin vahingossa luennon yli. Toinen jäi kesken, kun tehtävät alkoivat vaikeutua eikä niitä saanutkaan enää palautettua viimeisenä iltana luentomateriaalia silmäilemällä. Miksi käydä vuosia vaativaa koulua ilman mitään varmuutta tulevaisuudesta? Työelämä olisi kuitenkin yhtä kidutusta.
Siinä meni sitten useampi vuosi tekemättä mitään sosiaaliturvan varassa roikkuessa. Käsitykseni rahasta kuitenkin muuttui, duunariammatillakin pystyisi elämään leveämmin kuin sosiaaliturvalla eikä kannata verrata siihen, mitä joku saa tekemättä mitään, vaan kannattaa ennemmin miettiä, miten maksimoida oma taloudellinen hyvinvointi. Hain sitten lyhyehköön ammatilliseen koulutukseen, josta valmistuinkin, kun siellä oli melko hyvä yhteishenki ja vaatimustaso sitä, että tulee paikalle ja tekee mitä käsketään. Ei tarvinnut tehdä aivotyötä, nähdä vaivaa. Alan työelämä ei sitten kuitenkaan itselleni sopinut, vaikka olin toisin kuvitellut, elämäni ainoa työsuhde kesti kuukauden verran.
Nyt olen jälleen työttömänä sosiaaliturvan varassa, toista vuotta jo. Kolmekymppiä lähestyy uhkaavasti, yläasteaikaiset luokkakaverit alkavat olla maistereita ja nousujohteisella uralla. Minä en. Eikä se taida tästä enää tämän paremmaksi muuttuakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla ei ole varsinaisesti pää hajonnut ikinä, mutta motivaatio taisi mennä peruskoulussa. Olin aina ns kouluviisas ja menestyin hyvin opinnoissa vielä yliopistossakin, mutta en vaan ikinä viitsinyt tehdä mitään kunnolla loppuun kun eri aloja kokeillessani minulle jotenkin selvisi se, että samojen ääliöiden kanssa joutuu kaikissa ihmistyöpaikoissa kärsimään. Yrittäjänä olen sitten toiminut, kun tässä saa itse valita seuransa. Tunnen muitakin itseni kaltaisia, joilla todennäköisesti olisi ollut paljon enemmän annettavaa ns. yhteiseksi hyväksi, mutta joilta on vaan puuttunut motivaatio koulukokemusten takia. Usko ihmisiin ei palaudu välttämättä koskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Palstan vakkarinarsisti zinc kitisee tässäkin ketjussa. Älkää kuunnelko sitä, haluaa vaan trollata ja tuntea olevansa nokkela tyyppi.
No en kokenut yksittäistä isoa hajoamista, mutta onhan se yllättävän paljon vaivannut aikuisiälläkin. Mua kiusattiin intensiivisesti 7.-9. luokat, muuten sain olla rauhassa. Yläaste kuitenkin oli täyttä helvettiä kun samalle luokalle sattui eräs sadisti, joka sai mielihyvää aiheuttaessaan tuskaa heikommille. Hän myönsi avoimesti nauttivansa kiusaamisesta ja on nyt edennyt hyvään asemaan liikemaailmassa. Että näin.. no, ei siitä sen enempää.
Mutta vaikka lukio meni ok, niin yllättävän paljon kiusaamisen vaikutukset ovat näkyneet jatko-opinnoissa ja työelämässä. Olen huomannut aina olettavani etteivät uudet tuttavuudet kuitenkaan tykkää musta, ja olen aivan yliherkkä kaikille pienimmillekin signaaleille siitä, että mua inhottaisiin. Jos vaikka jotkut kokoontuivat jossain kertomatta mulle, olin aivan varma siitä, että he inhoavat mua. Tai jos duunissakin joku oli hiukan tyly mulle oman kiireensä vuoksi, niin saatoin reagoida (pääni sisällä) todella voimakkaasti siihen.
En usko tämän menevän koskaan ohi, vaan olen varmaan aina todella epäluuloinen kaikkea kohtaan. Kai siitä kiusaamisesta jäi päälle jokin pelko siitä, että ihmiset kuitenkin pettävät ja jättävät. Eli hiukan negatiivisesta kulmasta tulee lähestyttyä kaikkia ihmissuhteita. Uusiin ihmisiin tutustuminen on vieläkin vaikeaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiusasin 6. luokalla luokan pienintä tyttöä koska se oli niin_saatanan_tyhmän näköinen ja yritti olla joku opettajan lellikki.
Tekisin saman uudestaan.
Koko av-palsta on täynnä ”koulukiusattuja” oululaisia hoitsuja :)))))))))
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kiusasin 6. luokalla luokan pienintä tyttöä koska se oli niin_saatanan_tyhmän näköinen ja yritti olla joku opettajan lellikki.
Tekisin saman uudestaan.
Pääseekö sieltä Niuvanniemen sairaalastakin tänne kirjoittelemaan, psyko?
Vierailija kirjoitti:
Palstan vakkarinarsisti zinc kitisee tässäkin ketjussa. Älkää kuunnelko sitä, haluaa vaan trollata ja tuntea olevansa nokkela tyyppi.
Sinähän se siinä vingut tyhjää. Mun kommentit oli pelkkää asiaa.
Zinc
Vierailija kirjoitti:
Kiusasin 6. luokalla luokan pienintä tyttöä koska se oli niin_saatanan_tyhmän näköinen ja yritti olla joku opettajan lellikki.
Tekisin saman uudestaan.
Tästä voi tehdä monta diagnoosia. Onko oikein tehdä niitä, en tiedä.
Minulla pää hajosi sitten, kun ei tarvinnut enää koko ajan tsempata ja pystyi rauhoittumaan. Eli juuri kun valmistuin, pääsin hyvään työpaikkaan ja jäi rahaa ja vapaa-aikaa.
No koskakohan mulle tulee se lopullinen burnout. Kiusaaminen jatkui työelämässä aina jonkun taholta ja nyt olen yli 30. Olen työtön. Kaikkea häikkää ollut mt kanssa.
Vierailija kirjoitti:
No en kokenut yksittäistä isoa hajoamista, mutta onhan se yllättävän paljon vaivannut aikuisiälläkin. Mua kiusattiin intensiivisesti 7.-9. luokat, muuten sain olla rauhassa. Yläaste kuitenkin oli täyttä helvettiä kun samalle luokalle sattui eräs sadisti, joka sai mielihyvää aiheuttaessaan tuskaa heikommille. Hän myönsi avoimesti nauttivansa kiusaamisesta ja on nyt edennyt hyvään asemaan liikemaailmassa. Että näin.. no, ei siitä sen enempää.
Mutta vaikka lukio meni ok, niin yllättävän paljon kiusaamisen vaikutukset ovat näkyneet jatko-opinnoissa ja työelämässä. Olen huomannut aina olettavani etteivät uudet tuttavuudet kuitenkaan tykkää musta, ja olen aivan yliherkkä kaikille pienimmillekin signaaleille siitä, että mua inhottaisiin. Jos vaikka jotkut kokoontuivat jossain kertomatta mulle, olin aivan varma siitä, että he inhoavat mua. Tai jos duunissakin joku oli hiukan tyly mulle oman kiireensä vuoksi, niin saatoin reagoida (pääni sisällä) todella voimakkaasti siihen.
En usko tämän menevän koskaan ohi, vaan olen varmaan aina todella epäluuloinen kaikkea kohtaan. Kai siitä kiusaamisesta jäi päälle jokin pelko siitä, että ihmiset kuitenkin pettävät ja jättävät. Eli hiukan negatiivisesta kulmasta tulee lähestyttyä kaikkia ihmissuhteita. Uusiin ihmisiin tutustuminen on vieläkin vaikeaa.
Kuin mun kirjoittama. Mua kiusattiin rankasti 7-8 lk ja seurauksena epäluuloinen ja estynyt persoonallisuushäiriö. Työelämään en ole päässyt 30-vuotiaanakaan kiinni vaikka olen tietojenkäsittelyn FM.
Voiko tuota nyt häiriöksi luokitella, mielestäni terve reaktio.
On vissiin aika yleistä. Epäilen, että isäni purkaa lapsuutensa traumoja mielettömään työntekoon. Kun tulee töistä kotiin niin lähtee heti raivaamaan metsää tai alkaa siivota asuntoa. Miehenä ei tietenkään suostu puhumaan ja terapia on heikkojen hommaa. Tuo työnteko pilasi myös oman lapsuuteni sillä tuntui että isä ei rakastanut minua, vaan työtä.