Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Muita koulukiusattuja, joiden pää hajosi vasta aikuisiällä?
04.07.2020 |
Mulle kävi näin. Luulin päässeeni yli peruskoulun koulukiusaamisesta, joka päättyi ysiluokkaan (eli yli 15 vuotta sitten). Lukio ja amk meni vauhdilla ja olin jotenkin yltiöpositiivinen. Pärjäsin koulussa ja olin suosittu.
Kuitenkin valmistumisen jälkeen, siinä 25 ikävuoden kieppeillä aloin pikkuhiljaa jotenkin vajota. Tuli olo, että olen ihan ihmisarvoton p*ska ja masennuin. Lannistuneisuus sai aikaan sen, että amk:n jälkeen en päässyt mihinkään töihin (mun olotila näkyi varmasti päällepäin) ja jouduin kortistoon vuosiksi. Lopulta kolmikymppisenä yritin itsaria. Osastolla mä tajusin mistä kaikki johtuu ja nyt terapiassa kaikenlaisia hirveitä muistoja nousee pelottavan vahvoina pintaan.
Onko täällä muita jotka ovat kokeneet saman? Johtuuko hyvin mennyt nuoruus todellakin siitä, että olen alitajuisesti yrittänyt vain selviytyä ja blokata traumat?
Kommentit (28)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No en kokenut yksittäistä isoa hajoamista, mutta onhan se yllättävän paljon vaivannut aikuisiälläkin. Mua kiusattiin intensiivisesti 7.-9. luokat, muuten sain olla rauhassa. Yläaste kuitenkin oli täyttä helvettiä kun samalle luokalle sattui eräs sadisti, joka sai mielihyvää aiheuttaessaan tuskaa heikommille. Hän myönsi avoimesti nauttivansa kiusaamisesta ja on nyt edennyt hyvään asemaan liikemaailmassa. Että näin.. no, ei siitä sen enempää.
Mutta vaikka lukio meni ok, niin yllättävän paljon kiusaamisen vaikutukset ovat näkyneet jatko-opinnoissa ja työelämässä. Olen huomannut aina olettavani etteivät uudet tuttavuudet kuitenkaan tykkää musta, ja olen aivan yliherkkä kaikille pienimmillekin signaaleille siitä, että mua inhottaisiin. Jos vaikka jotkut kokoontuivat jossain kertomatta mulle, olin aivan varma siitä, että he inhoavat mua. Tai jos duunissakin joku oli hiukan tyly mulle oman kiireensä vuoksi, niin saatoin reagoida (pääni sisällä) todella voimakkaasti siihen.
En usko tämän menevän koskaan ohi, vaan olen varmaan aina todella epäluuloinen kaikkea kohtaan. Kai siitä kiusaamisesta jäi päälle jokin pelko siitä, että ihmiset kuitenkin pettävät ja jättävät. Eli hiukan negatiivisesta kulmasta tulee lähestyttyä kaikkia ihmissuhteita. Uusiin ihmisiin tutustuminen on vieläkin vaikeaa.
Kuin mun kirjoittama. Mua kiusattiin rankasti 7-8 lk ja seurauksena epäluuloinen ja estynyt persoonallisuushäiriö. Työelämään en ole päässyt 30-vuotiaanakaan kiinni vaikka olen tietojenkäsittelyn FM.
Voiko tuota nyt häiriöksi luokitella, mielestäni terve reaktio.
Tätä se nykyään on. Jos satut omaamaan empatiaa ja koet kiusaamisen vääränä, olet persoonallisuushäiriöinen. Jos olet häikäilemätön linssilude, olet "hyvä tyyppi" jolla on ehyt ja vahva persoona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No en kokenut yksittäistä isoa hajoamista, mutta onhan se yllättävän paljon vaivannut aikuisiälläkin. Mua kiusattiin intensiivisesti 7.-9. luokat, muuten sain olla rauhassa. Yläaste kuitenkin oli täyttä helvettiä kun samalle luokalle sattui eräs sadisti, joka sai mielihyvää aiheuttaessaan tuskaa heikommille. Hän myönsi avoimesti nauttivansa kiusaamisesta ja on nyt edennyt hyvään asemaan liikemaailmassa. Että näin.. no, ei siitä sen enempää.
Mutta vaikka lukio meni ok, niin yllättävän paljon kiusaamisen vaikutukset ovat näkyneet jatko-opinnoissa ja työelämässä. Olen huomannut aina olettavani etteivät uudet tuttavuudet kuitenkaan tykkää musta, ja olen aivan yliherkkä kaikille pienimmillekin signaaleille siitä, että mua inhottaisiin. Jos vaikka jotkut kokoontuivat jossain kertomatta mulle, olin aivan varma siitä, että he inhoavat mua. Tai jos duunissakin joku oli hiukan tyly mulle oman kiireensä vuoksi, niin saatoin reagoida (pääni sisällä) todella voimakkaasti siihen.
En usko tämän menevän koskaan ohi, vaan olen varmaan aina todella epäluuloinen kaikkea kohtaan. Kai siitä kiusaamisesta jäi päälle jokin pelko siitä, että ihmiset kuitenkin pettävät ja jättävät. Eli hiukan negatiivisesta kulmasta tulee lähestyttyä kaikkia ihmissuhteita. Uusiin ihmisiin tutustuminen on vieläkin vaikeaa.
Kuin mun kirjoittama. Mua kiusattiin rankasti 7-8 lk ja seurauksena epäluuloinen ja estynyt persoonallisuushäiriö. Työelämään en ole päässyt 30-vuotiaanakaan kiinni vaikka olen tietojenkäsittelyn FM.
Voiko tuota nyt häiriöksi luokitella, mielestäni terve reaktio.
Olin tosi hämmästynyt luettuani tuosta 'persoonallisuushäiriöstä'. Se on reaktio joihinkin kokemuksiin. Miten persoonallisuushäiriö määritellään, luulin sen olevan pysyvä ominaisuus jota ei yleensä voi parantaa? Epäluuloisuus ja estyneisyys voivat parantua hyvässä ympäristössä.
Samahan se oli minullakin. Koulut rämmin läpi ja kun sai hengähtää ja katsoa elämää niin huomasi, että mitään ei ole. Ikinä ei ole saanut hymyillä tai olla onnellinen. Kaikki iskut ja sanat haavoittavat ja tulevat uniin. Kaikki ihmiset tuntuvat epäluotettavilta ja olen vainoharhainen. En pysty elämään ihmisten kanssa. Yksin pärjään ja yksin jään...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No en kokenut yksittäistä isoa hajoamista, mutta onhan se yllättävän paljon vaivannut aikuisiälläkin. Mua kiusattiin intensiivisesti 7.-9. luokat, muuten sain olla rauhassa. Yläaste kuitenkin oli täyttä helvettiä kun samalle luokalle sattui eräs sadisti, joka sai mielihyvää aiheuttaessaan tuskaa heikommille. Hän myönsi avoimesti nauttivansa kiusaamisesta ja on nyt edennyt hyvään asemaan liikemaailmassa. Että näin.. no, ei siitä sen enempää.
Mutta vaikka lukio meni ok, niin yllättävän paljon kiusaamisen vaikutukset ovat näkyneet jatko-opinnoissa ja työelämässä. Olen huomannut aina olettavani etteivät uudet tuttavuudet kuitenkaan tykkää musta, ja olen aivan yliherkkä kaikille pienimmillekin signaaleille siitä, että mua inhottaisiin. Jos vaikka jotkut kokoontuivat jossain kertomatta mulle, olin aivan varma siitä, että he inhoavat mua. Tai jos duunissakin joku oli hiukan tyly mulle oman kiireensä vuoksi, niin saatoin reagoida (pääni sisällä) todella voimakkaasti siihen.
En usko tämän menevän koskaan ohi, vaan olen varmaan aina todella epäluuloinen kaikkea kohtaan. Kai siitä kiusaamisesta jäi päälle jokin pelko siitä, että ihmiset kuitenkin pettävät ja jättävät. Eli hiukan negatiivisesta kulmasta tulee lähestyttyä kaikkia ihmissuhteita. Uusiin ihmisiin tutustuminen on vieläkin vaikeaa.
Kuin mun kirjoittama. Mua kiusattiin rankasti 7-8 lk ja seurauksena epäluuloinen ja estynyt persoonallisuushäiriö. Työelämään en ole päässyt 30-vuotiaanakaan kiinni vaikka olen tietojenkäsittelyn FM.
Voiko tuota nyt häiriöksi luokitella, mielestäni terve reaktio.
Olin tosi hämmästynyt luettuani tuosta 'persoonallisuushäiriöstä'. Se on reaktio joihinkin kokemuksiin. Miten persoonallisuushäiriö määritellään, luulin sen olevan pysyvä ominaisuus jota ei yleensä voi parantaa? Epäluuloisuus ja estyneisyys voivat parantua hyvässä ympäristössä.
Minut psykiatri tuomitsi etten tule ikinä paranemaan, mutta terapiasta voi olla hyötyä. En ole kuitenkaan kokenut sitä hyödylliseksi. Kyllä se on niin että kiusaaminen (=henkinen väkivalta) tuhoaa ihmisen lopullisesti varsinkin jos sitä tapahtuu toistuvasti nuoruusiässä.
Nro 22
Itse olin kiusattu aina yläkoulusta lukion loppuun saakka. Paljon puhuttiin pahaa ja kommentoitiin kaikkea ikävää. Olin myös nuo vuodet lähes yksin ilman yhtään kaveria. Myöhemmin tämä kaikki vielä paheni ja senkin vuoksi muutin muualla. Tosin en ole vieläkään päässyt kaikesta täysin eroon ja tuntuu kuin se "nimi" mikä on heidän toimestaan minulle annettu seuraisi minua ja vieläkin saan joskus kuulla pilkkaa tästä kaikesta. Lukion kävin loppuun asenteella, että kestän sen jotenkin. Toisaalta voin huonosti ja itkin paljon. Myöhemmin ajattelin, että opiskelen ja pärjään elämässä kuitenkin. No, ei kaikki mennytkään niin ja en ole päässyt opiskelemaan ja välillä mietin miten siellä edes kestäisin. Sosiaaliset tilanteet ahdistavat ja elämässä ei tavallaan ole mitään suuntaa. Koen etten meinaa enää pärjätä ja tuskin koskaan töihin kunnolla pääsen. Ammattia minulle ei ole vieläkään. Olen edelleen myös todella yksinäinen ja en toisaalta luota ihmisiin. Silloin kaikki tuntui ehkä jotenkin helpommalta kestää kuin nyt kun jotenkin tajuaa sen kaiken, ettei tästä meinaa tulla enää mitään. Toisaalta varmaan oma persoonakin ja muutkin asiat vaikuttavat, mutta kyllä kiusaamisella on ollut suuri vaikutus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sen verran lapsuus meni vituralleen et aikuisiällä puhkesi epävakaapersoonallisuus häiriö. Silti olen työelämässä.
Vierailija kirjoitti:
Palstan vakkarinarsisti zinc kitisee tässäkin ketjussa. Älkää kuunnelko sitä, haluaa vaan trollata ja tuntea olevansa nokkela tyyppi.
Ilmoittakaa palstakiusaajan viestit asiattomiksi ja pyytäkää että bannaavat sen.
Alue: Aihe vapaa
Ihan tavallista, että lapsuuden traumaattiset asiat tulevat tietoisuuteen vasta myöhemmin aikuisiällä. Suosittelen terapiaa, niin voi alkaa käsitellä asioita ja päästää niistä hiljalleen irti.