Ei koulukiusaaminen ole mikään "uusi keksintö"!

Mistä ihmeestä luulet, että joku meistä luulisi koulukiusaamisen olevan jokin uusi keksintö???

Missä sä olet majaillut kaikki nämä vuodet?

Nykyisin koulukiusaamiseksi käsitetään paljon laajempi juttu kuin ennen. Jos joku vaikka vahingossa yhden kerran astuu lattialla lojuvan repun hihnan päälle, se on heti kiusaamista.

Kyllä, koulukiusaaminen käsitetään nykyisin laajemmalla tavalla. Omina kouluaikoinani kiusaamista oli toisen lyöminen niin, että veri lensi. Sen sijaan toisen halventaminen monta vuotta ja kaikkinainen syrjään jättäminen, rumat sanat ja eleet, systemaattinen nenänviertä pitkin katsominen oli ihan normaalia nokkimisjärjestyksen luomista, jota havaitessaan aikuiset löysivät kiinnostavaa katsottavaa vastakkaiselta suunnalta.

mun koulu-uralla 60- ja 70-luvuilla en kiusaamista koskaan havainnut. paitsi opettajien puolelta, ne oli todella inhottavia joillekin oppilaille.

silloin ei myöskään huudeltu opettajille tai nimitelty niitä. oli kuri ja järjestys ja hyvä niin.

Komppaan nelosta.

Kiusaamista oli alaluokillani tosi paljon. Erityisesti komppaan  tuota kommenttia, että "dissattiin" tavalla tai toisella joitakuita. Toistuvasti. Joku haisi tai oli vääränlaiset vaatteet.

Sitten oli niitä jotain hyväntekeväisyys "lappusia". En vieläkään tiedä, mistä niitä sai tai kuka niitä jakoi. Jollain opettajan antamalla lapulla sai ostaa kengät, toisella lapulla sai ostaa talvitakin yms. Ja näitä lappusia piti anoa jollain lailla etukäteen. Enempää en muista. Paitsi sen, että luokanope kovaan ääneen kuulutti, että anomuksista on nyt päätetty. Ja sen jälkeen ope luetteli koko luokan edessä, että kuka saa ja minkä maksulapun ja näiden oppilaiden piti ne laput mennä hakemaan koko luokan edessä. Muistan vieläkin, kuinka minua nolotti heidän puolestaan.

Sama kuvio toistui kesäleireissä. Vain "köyhät" pääsivät ilmaisille kesäleireille, hakemuksesta. Ne leiripaikat oli jaossa tietenkin keväällä. Ja luokanope aina kovaan ääneen kuulutti joka kevät nämä onnettomat, jotka olivat saaneet ilmaisen leiripaikan. Piti hakea se ilmainen leirillepääsylappu koko luokan edessä.

Voi hyvänen aika. Olen syntynyt -64

Nykypäivänä hoetaan tuota koulukiusaamista niin joka paikassa, että koululaiset oikeasti ihan itse tulkitsevat minkä tahansa koulukiusaamiseksi. Jos porukassa heitetään läppää ja naureskellaan ihan tasa-arvoisesti, joku tulee jälkikäteen opettajalle poraamaan, että se ja se sanoi niin ja niin. Sitten siinä saa taas olla selvittämässä, kun kyseinen sanoja on aivan huuli pyöreänä että häh, mitä ihmettä, herja lensi puolelta toiselle ja kaikilla oli hauskaa eikä ketään todellakaan kiusattu. Tai sitten joku on ruokalassa ottanut vaikka vähän erilaisen muotoisen perunan ja vierustoveria naurattaa, kun perunalla on nenä. Ja taas porataan opettajalle. Näitä tulee ihan viikoittain.

Äidin pikku Eemelit voisivat kasvattaa vähän paksumman nahan ja lakata tulkitsemasta kaikkea mahdollista juuri heihin kohdistuvaksi kiusaamiseksi.

Kiusaaminen oli ennen niin hyväksyttyä ja luonnollinen osa aikusitenkin elämää, ettei ihme ettei sitä lasten kohdalla edes tunnistettu. Jonkun osa nyt vaan oli olla huonompi kuin muiden, ja siihen piti kasvaa.

Minä kasvoin melko pienessä yhteisössä, jossa oli yksi ainoa, hyvin hierarkinen työntantaja. Mitä aikuiset ensin harrastivat omassa yhteisössään, matkivat lapset keskenään. Tiesimme tarkkaan kuka on lääkärin lapsi ja kuka talonmiehen lapsi, ja  tiesimme muista perheistä paljon asioita, jotka kuuluisivat tervedenhuollon vaitiolovelvollisuuden piiriin. Aikuiset siis kiusasivat toisiaankin kurkkimalla terveystietoja arkistoista ja juoruamalla niistä (ja siis ihan todistetusti). Ei kiusaamista tunnistettu, ja asenne oli että jos et kerran kestä niin muuta pois. Moni muuttikin. Itseäni kiusattiin muutama vuosi, ei kutsuttu mihinkään, nimiteltiin ja uhkailtiin jne. Se oli kaikkien mielestä ihan ok. Paitsi minun mielestäni.

Kirjailijan oppivuodet 

Olin koulukiusattu kolmen vuoden ajan. Brutaalisti, päivittäin, armotta kiusattu.

En syytä enää ketään, en edes sitä nuorukaista, joka johti kiusaajien jengiä. Syyt leviävät aina niin laajalle. Minulla oli kiivas luonne ja kärkäs kieli. Olin epämuodikas, silmälasipäinen, epätyttömäinen. Pojalla oli vaikea murrosikä, yliannos mieshormoneja ja ehkä jonkinlaisia oppimisvaikeuksia.

Minä inhosin hänen alfaurosmaista, äänekästä, epä-älyllistä ylivaltaansa ja hänen hähättäviä aseenkantajiaan. Hän löysi apureineen minusta sopivan kohteen vihalleen kaikkea kohtaan. Opettajat katsoivat ohi. Koulujärjestelmä oli juuri muuttunut oppikoulusta peruskouluksi ja eli suurta murrostaan. Vanhempani olivat niin keskittyneitä omaan elämäänsä, etteivät koskaan kysyneet, mitä minulle kuuluu.
 
Yläastevuoteni olivat keskitysleiriä, jota johti loputtoman kekseliäs nuori komendantti.

Lyhyt inventaario seurauksista. Pysyvä epäluottamus omia ikätovereita ja ihmisyhteisöjä kohtaan. Varmuus siitä että minua ei pelasta kukaan; että kukaan ei missään tilanteessa tule avukseni. Syvä varmuus siitä että olen erilainen, ruma ja naurettava. Panssaroitunut puolustusasenne. Surumieli. Kapseloitu, kohteeton viha. Mutta myös tietoisuus siitä, että minulla on jotain, mitä kukaan ei voi ottaa minulta pois. Ajatukseni ja mielikuvitukseni.

Jos ei olisi ollut kirjoja, en olisi selvinnyt. Lukemisesta ja tarinoista tuli se kultainen lanka, jota seuraamalla pääsin ulos pimeästä labyrintista. Tarinat valoivat minut täyteen uskoa siitä, että jossain on hyvyyden pöytä, jonka ääreen minäkin saan istua.

Minusta tuli kirjailija. Ehkä kiusattuna olemisen vuodet valmistivat minua tähän: ehkä niiden vuoksi kestän työni pohjattoman yksinäisyyden hetket ja kritiikin sivallukset. Koska tiedän että minulla on jotain jaettavaa, vaikka olen monin tavoin turvaton ja yhteisön ulkopuolella.

Kirjailijana minä haluan kutsua lukijani vanhan pöydän ääreen. Löysin sen kauan sitten, kun nääntyneenä tulin pimeästä aukiolle, jonka puissa tuikkivat ikivanhat lyhdyt. Levitän pöydälle tarinoiden liinan ja katan sen kuluneilla, käsien ja huulien hiomilla astioilla. Istuudun odottamaan, ja he tulevat, yksi kerrallaan, lukijani.

En kysy, mitä he ovat kokeneet. He saavat istua niin kauan kuin tahtovat, ennen kuin jatkavat matkaansa. Toivon että he saavat mukaansa varmuuden siitä, että näitä hiljaisia levähdyspaikkoja on maailma täynnä.

Tarinoissa on ihmisen syvin ja selittämättömin lohtu.

Teksti: Sirpa Kähkönen

Kolumni lainattu Suomen Mielentervysseuran julkaisusta

Eihän se olekaan mikään uusi juttu, se on ollut vuosikymmenet arkipäivää ja se on jatkunut ja jatkuu koulun jälkeen työpaikkakiusaamisena ja nettikeskusteluissa toisten räävittömänä halveksuntana ja haukkumisena. Se on arkipäivää, johon osallistuvat niin ne konkreettiset osallistujat kuin se suuri harmaa massa mahdollistajana, siis me kaikki, ainakin melkein. Ei vain ole riittävästi ihmisiä, jotka riittävän paljon haluaisivat kitkeä sen pois, haluaisivat muuttaa ilmapiiriä niin, että toisia kohdeltaisiin hyvin.