En enää edes tunne itseäni, miten aloittaa uusi parisuhde?

Miksi se parisuhteen aloittaminen on noin korkealla elämäsi tärkeysjärjestyksessä?

Sanopa muuta, ei parisuhdetta kannata aloittaa, jos ei halua ja ole siihen valmis. Kannattaisi varmaan opetella elämään yksin, siinä oppii sitten tuntemaan itsensäkin paremmin kuin hyppimällä suhteesta toiseen.

En ole kokenut vastaavaa, mutta sen sanoisin, että älä mieti nyt parisuhdetta. Keskity saamaan itsetuntosi ensin takaisin. Nainen on kokonainen myös ilman miestä eikä parisuhde ole välttämätön tai itsetarkoituksellinen. Siihen ryhrytään sitten, jos vastaan tulee ihminen, jonka kanssa todella haluat elää yhdessä.

Eli ennen kuin murehdit uuden parisuhteen saantia, keskity ystäviisi ja sukulaisiisi. Millainen suhde sinulla on heihin. Harrasta ja hanki myös lisää mielekestä tekemistä.

Psykiatri (eli lääkäri) ei ole ehkä ensimmäinen osoite. Hänelle sinut ohjataan sitten, jos tarvitset lääkitystä. Hakeudu neuvolan psykologille juttelemaan. Sinne on helppo mennä kenen tahansa ja käynnit ovat ilmaisia. :) Myös kirkon perheasiain neuvottelukeskus tarjoaa keskusteluapua.

Jos puhuminen ei ole sinun juttusi, ehkä sinulle sopisi kehollinen hoitomuoto. Keho paljastaa todelliset tunteesi, jotka eivät muodostu sanoiksi asti. Esim http://www.rosenterapia.com/

Pahinta, mitä voit tehdä on aloittaa parisuhdetta ennen kuin olet oikeasti päässyt yli entisestä. Päädyt vielä samanlaiseen tilanteeseen, jos et itse ole muuttunut.

Itse erosin miehestä ilman nr. kolmansia henkilöitä, vaikka eksä epäilikin, että mulla olisi joku mies. Ei ollut, Olin yksikertaisesti ihan liian väsynyt jatkuvaan epäilyyn ja kaikkeen, mikä kaatui perheessä minun niskaani.

Ensimmäinen suhde eron jälkeen oli (tietoisesti) kepeä, ja jälkikäteen hävettää että kohtelin sitä laastarisuhdetta aika huonosti - joskaan eipä sekään mikään ohittamaton saalis ollut. Mutta kun sen matkaan sieltä baarista lähdin, oli että jostain sitä pitää aloittaa.

Se suhde hiipui eikä mulla varsinaisesti ollut kiinnostusta pariutumismarkkinoihin, mutta niin kliseistä kuin onkin niin juuri silloin kun ei etsi... Sinkkuelämää (tai ihan tavallisen tylsää yksinelämistä) tarvittiin siihen että muistin mitä se on kun on ihan yksin. Ihanaa. Yksinolo on suurenmoista.

Ja tämä uusi suhde, mies on ihan tavallisen näköinen, aika hiljainen ja tylsänoloinen. Mutta olin raivannut elämääni tilaa ja yleensäkin hankkinut elämän niin en tarvinnut ketään tuomaan jännitystä. Tämä hiljainen, tavallinen kaveri osoittautui juuri sellaiseksi prinssiksi, jota olen tietämättäni elämään tarvinnut.

Että älä pidä kiirettä. Oikeasti. Anna nyt alkuun itsellesi vuosi aikaa. Opettele tietämään, mistä sinä tykkäät. 

Turha miettiä tossa vaiheessa uutta parisuhdetta. Elä nyt ihan omaa elämääsi, tee mitä olet aina halunnut tehdä (harrasta, matkusta, shoppaile, laiskottele tms). Opettele nauttimaan elämän pienistä kivoista asioista!

Itselläni meni 10 vuotta eron jälkeen, ennenkuin uskalsin (tai edes halusin) ajatella uutta suhdetta. Mutta se 10 vuotta itsekseni oli todella hyvää aikaa!

Hei, olet saanut jo paljon hyviä vastauksia.

Hyvä puoli tässä tilanteesssasi onkin juuri se, että voit tutustua itseesi, omiin miellyttämispyrkimyksiisi ja tarpeisiisi aivan ajan kanssa. Kertomuksesi sävystä minulle tulee mieleen, että ammattilaisen kanssa keskustelu voisi ohjata toiveikkaimmille urille kuin vain itsekseen asian märehtiminen. Psykiatri on lääkäri, mutta keskusteluapua voi saada esim. terveyskeskuksen psykiatriselta sairaanhoitajalta.

Myös seurakuntien diakoniatyöntekijältä voi varata ajan luottamukselliseen keskusteluun oman elämän tavoitteista.

Tutustu itseesi vähitellen, kokeillen, tunnustellen. Kokeile yhtä asiaa, vaikka nyt taidenäyttelyä tai elokuvaa tai kävelyä rannalla. Mitä tuntemuksia se herättää? piditkö siitä vai et? Näin, aivan konkreettisin askelein saat itseäsi enemmän tutuksi. Myös kaikki se, mikä johti elämäsi kadottamiseen on arvokasta tietoa, koska jokin syy sille oli.

Löytörikasta tutkimusmatkaa!