Mitä kauemmin on dokaamatta - pitääkö paikkansa

[quote author="Vierailija" time="13.04.2013 klo 17:03"]

Siis mitä kauemmin on dokaamatta ja vähemmän juo, alkaa pitämään "juhlimista" ihan hiton turhana touhuna, samoin humalaa. Onko muille käynyt näin? Ei huvita lähteä istumaan iltaa minnekään humalaisten seuraan enää ollenkaan.

[/quote]

Täysin sama juttu täällä. Tipaton tammikuu taitaa venyä tipattomaksi vuodeksi 2013.

Ainakin minulle kävi noin. Juominen loppui kun ensimmäinen lapsi syntyi, eikä sen jälkeen ole 1) viina suostunut valuumaan kurkusta alas 2) kiinnostanut roikkua myöhään yöhön ulkona. Ei vain kiinnosta. 

En usko. Ikää vaan tule lisää ja muut asiat tulevat tärkeämmäksi.

On se vähän niinkin. Itse käyn baareissa tosi harvoin ja tällä hetkellä ryyppääminen ei kiinnosta yhtään.

Pitää ainakin omalla kohdalla. Siksi tuli lopetettua kolmisen vuotta sitten koko alkoholin juominen, ihan vaivihkaa. En edes ajatellut koko asiaa vasta kuin jälkikäteen.

ei kait umpihumalaisten örinää kukaan jaksa. ei mulle oo käynyt noin, tosin kukaan ei koskaan vedä koomia.

Minä ainakin uskon näin, varsinkin jos on käyttänyt alkoholia usein ja runsaasti. Oppii näkemään asian typeryyden ja krapuloiden turhuuden ihan uudella tavoin. Kai tämä on silti todella yksilöllistä, mutta olen usean henkilön kertoneen samaa, ilman mitään ihmeellisempää elämänmuutosta tai muutosta arvoissa.

jep, myös omalta kohdalta tuttua. esim humalaisten keskustelut tuntuvat itsestä nykyään todella rasittavilta..

[quote author="Vierailija" time="13.04.2013 klo 17:03"]

Siis mitä kauemmin on dokaamatta ja vähemmän juo, alkaa pitämään "juhlimista" ihan hiton turhana touhuna, samoin humalaa. Onko muille käynyt näin? Ei huvita lähteä istumaan iltaa minnekään humalaisten seuraan enää ollenkaan.

[/quote]

Sama havaittu täällä. Paha vaan kun pitäisi kumppani löytää jostain... Kukaan kun ei tule kotoa hakemaan, mutta en kyllä selvin päinkään jaksa lähteä muiden humalaisia hölinöitä kuuntelemaan.

[quote author="Vierailija" time="13.04.2013 klo 17:08"]

Minä ainakin uskon näin, varsinkin jos on käyttänyt alkoholia usein ja runsaasti. Oppii näkemään asian typeryyden ja krapuloiden turhuuden ihan uudella tavoin. Kai tämä on silti todella yksilöllistä, mutta olen usean henkilön kertoneen samaa, ilman mitään ihmeellisempää elämänmuutosta tai muutosta arvoissa.

[/quote] Tämä on aika tosi juttu.

Mulle kävi näin kolmekymppisenä. Dokaaminen vain jäi, vaikkei silloin ollut vielä miestä, eikä lapsia. Olin sairastelun takia pari kuukautta käymättä baarissa, sitten ei enää huvittanutkaan, vaikka sitä ennen oli tullut juostua vähintään kerran viikossa vetämässä humalat. Nyt olen ollut kymmenen vuotta juomatta, ilman varsinaista syytä. Ei maistunut vaan enää, eikä ole sen koommin niin tehnyt.

Mulle kävi näin kolmekymppisenä. Dokaaminen vain jäi, vaikkei silloin ollut vielä miestä, eikä lapsia. Olin sairastelun takia pari kuukautta käymättä baarissa, sitten ei enää huvittanutkaan, vaikka sitä ennen oli tullut juostua vähintään kerran viikossa vetämässä humalat. Nyt olen ollut kymmenen vuotta juomatta, ilman varsinaista syytä. Ei maistunut vaan enää, eikä ole sen koommin niin tehnyt.

Tuttua, näin kävi mullekin

Tunnistan itsessäni samaa. Osittain varmaan vaikuttaa ihan ikä (30) ja parisuhde (ei saa niin hirveästi irti baareissa ravaamisesta ja se alkaa tuntua jotenkin lapselliselta) ja se, että lähipiirissä on tapahtunut rankkoja juttuja joiden vuoksi ei muutenkaan enää suhtaudu elämään sellaisella "pitää olla kivaa" -asenteella. Siispä se nuoruusvuosien "bilettäjäminä" tuntuu nyt aika naiivilta ja kaukaiselta ja humalan tuoma ilo hiukan pinnalliselta.

Toisaalta miehenkin kanssa kyllä usein ennen juotiin viikonloppuisin viiniä ja ehkä jatkettiin siitä vielä pubiinkin ym. Eli parisuhde sinällään ei radikaalisti vähentänyt juomistani. Iän myötä krapulat ovat kyllä pahentuneet tai ainakin pidentyneet (menee monta päivää väsymyksessä), joten sekin on vaikuttanut juomahaluihin. Nuorena sitä oli niin innoissaan kaikesta, että krapulakin meni siinä sivussa ja se tavallaan kuului asiaan. Eikä väsyttänyt puolta viikkoa dokausillan jälkeen.

Mahaongelmien vuoksi olen kuitenkin vähentänyt juomisen hyvin minimiin, juon siis vain "tarpeeseen" ja mahdollisimman harvoin. Eli jos vaikka on jotkut kekkerit niin en viitsi ainoana selvin päinkään olla -tai oikeastaan usein käy niin etten kestä olla ainoana selvin päin. Osittain siksi, että nousuhumala on kivaa ja osittain siksi, että känniset keskustelut kuulostavat tuskastuttavilta, kun on itse selvin päin. Mieluummin juo itsensä mukavaksi kuin alkaa silminnähden kypsyä humalaisten kavereiden seuraan. Nykyään sitä vaan näkee siinä keskustelussa niin selvästi sen "humalan", sen että siinä sössötetään muka jotakin syvällistä kauhean innostuneina, aletaan avautua miten "siis te ootte niin hyviä tyyppejä" jne. Ja kaikki kuitenkin on vaan sitä humalaa. Ei jotenkin jaksa laittaa mitään painoarvoa kännisössötyksille, ja siksi vaan ärsyttää kun kaikilla on kännissä aina kaikkea niin kovin tärkeää ja painavaa sanottavaa (jota tuskin seuraavana päivänä muistetaan tai jos muistetaan niin on morkkis omasta humalatilasta).

Aiemmin sitä jotenkin nautti kun sai kerrasta neljään kertaan kuussa tavallaan luopua kontrollista ja olla humalassa. Se oli sellainen oma huoleton ja vapaa maailmansa. Ei ollut erityisemmin mitään morkkistakaan aamulla, krapula kyllä. Tietty kontrollin menetys kuului asiaan (ei siis välttämättä sen kummempaa kuin juuri tuota typerää kännisössötystä, villiä tanssia jne...), nykyään taas kun sen kontrollin menettää niin harvoin, niin se alkaa tuntua oudolta, vieraalta ja nololta. Vaikka olen humalassa puhelias, hauska ja lennokas tyyppi, niin se oma "kännipersoona" ärsyttää silti. Aina jälkikäteen se tuntuu jotenkin lapselliselta ja liian erilaiselta verrattuna normaaliminään.

Tavallaan mua ärsyttää, mietin tosi usein että onko musta nyt tullut kuivakka ja estynyt kolmekymppinen, joka ei enää edes tanssi baarissa kun se tuntuu niin typerältä. Tämä käänne on ollut mulle itselleni todella hämmentävä, olen nimittäin aiemmin ollut kuitenkin tyypillinen suomalainen alkoholin ystävä. Känni-illat olivat jotain mitä odottaa. Tavallaan se "känniminä" oli myös silloin runsaamman juomisen aikaan osa itseä, nyt se on alkanut tuntua koko ajan vieraammalta. Ja näin silti, vaikken edes ole mitenkään aivan eri ihminen humalassa. Pelkästään puheliaampi, sosiaalisempi ja rohkeampi.

Tässä tuli nyt oikein kunnon analyysi aiheesta :D Mutta oli vaan hyvä aihe, sellainen jota olen itse suorastaan hämmentyneenä välillä pohtinut. Tuntuu, että itsessä on tapahtunut/tapahtumassa iso muutos, enkä pelkästään pidä siitä. Onhan se kuitenkin tavallaan kivaa olla hauska, lennokas, menevä ja innokas juhlija. Jotenkin pelottaa, että onko musta tulossa sellainen kuivakka ja nyrpeä harmaavarpunen, joka nyrpistelee tympeänä alkoholille ja sitä nauttiville :D En mä sellaisenakaan itseäni nää. En mä oikein tiedä mikä mä olen -kriisi! :D Ja pakko myöntää, että kyllä edelleen esim. jonkin stressaavan kauden jälkeen tulee tunne, että haluaa riipaista humalat ja nollata. Nykyään vaan se humalaminä tuntuu jotenkin urpolta, se täpinä ja into ja lennokkuus, joka kuitenkin on vain alkoholin aikaansaannosta.

[quote author="Vierailija" time="13.04.2013 klo 17:03"]

Siis mitä kauemmin on dokaamatta ja vähemmän juo, alkaa pitämään "juhlimista" ihan hiton turhana touhuna, samoin humalaa. Onko muille käynyt näin? Ei huvita lähteä istumaan iltaa minnekään humalaisten seuraan enää ollenkaan.

[/quote]

Eipäs taida pitää.

Juon todella harvoin, pari-neljä kertaa vuodessa. Silloin otetaankin sitten ihan kunnolla. Humalassa en koskaan käyttäydy ääliömäisesti tai ole inhottava, vaan olen iloista seuraa. Alkoholin mausta en juuri pidä, mutta humaltuminen silloin tällöin on todella hauskaa. Kotona en juo koskaan mitään.

m32

totta myös minun kohdalla, eikä kyse ole pelkästä vanhenemisesta, koska join vielä lähes nelikymppisenä reilusti ja nautin juhlimisesta. Mutta en halunnut enää juoda itseäni humalaan, ärsytti oma käytös, nousuhumalassa en tajunnut olevani nelikyppinen vaan tanssin, flirttailin ja keikistelin kuin mikäkin nuori tyttönen, hävetti jälkeenpäin (vaikka mitään  erityisen hölmöä en olisikaan tehnyt).

Niinpä esin vähensin juomista (naltreksonin avulla, kun ei tuntunut onnistuvan muuten), ja mitä vähemmän ja harvemmin join, sitä paremmalta tuntu  normaali arkielämä, opin nauttimaan muista asioista kuin siitä lasillisesta siideriä, ja pikkuhiljaa juominen jäi kokonaan pois.

Nykään kun menen esim. tyttöjen iltaan tms, jossa aiemmin juhlin railakkaasti aamuun saakka, olen mukana vain alkuillan, kun syömme ja juttelemmme, mutta en mene enää jatkoille baariin, koska kokemuksesta tiedän, ettei siellä enää tule keskustelusta mitään, se on sellaista haahuilua metelissä ja kaaoksessa. No tanssimistä myös, mutta itse en pidä tanssimisesta (selvin päin, humalassa se kyllä on ihan kviaa), joten en viitsi baariin saakka lähetä. Olen kuitenkin tykännyt tällaisista tyttöjen illoista enemmän kuin aiemmin, kun vielä lähdeni mukaan baariin ja ryyppäsin, koska nyt saan illasta ne parhaat palat - hyvää ruokaa ja juttelua - mutta pääsen ajoissa kotiin, koko viikonloppu ei mene krapulaan, ei väsytä eikä harmita mikään.

Minä vaan olin juonut niin kauan, teinistä saakka, että ihan ilman apua en onnistunut juomista lopettamaan. Vaikka en (ainakaan vielä) mikään alkoholisti ollutkaan, ainakaan sen perusteella, että lasten synnyttyä join vain noin 1,5 kuukauden välein, mutta silloin aina paljon (ja ajattelin aina lopettaa kokonaan, mutta muutaman viikon kuluttua olin unohtanut sen ja aloin taas miettiä, että olisi ihan kiva päästä vähän juhlimaan...)

Hyvä teksti, 15, voisi olla omasta kynästäni. Tai siis näppäimistöltäni. 

No enpä tiedä. Jokusen vuoden olen ollut juomatta raskauksien ja imetyksien aikana ja kyllä mä silti edelleen tykkään juoda viiniä ja kuohuvaa hyvässä seurassa ja joskus saatan innostua baarinkiin lähtemään hyvällä porukalla. Mitään kännejä en ole ottanut vuosikausiin.Ikää 37v

[quote author="Vierailija" time="13.04.2013 klo 17:44"]

Tunnistan itsessäni samaa. Osittain varmaan vaikuttaa ihan ikä (30) ja parisuhde (ei saa niin hirveästi irti baareissa ravaamisesta ja se alkaa tuntua jotenkin lapselliselta) ja se, että lähipiirissä on tapahtunut rankkoja juttuja joiden vuoksi ei muutenkaan enää suhtaudu elämään sellaisella "pitää olla kivaa" -asenteella. Siispä se nuoruusvuosien "bilettäjäminä" tuntuu nyt aika naiivilta ja kaukaiselta ja humalan tuoma ilo hiukan pinnalliselta.

Toisaalta miehenkin kanssa kyllä usein ennen juotiin viikonloppuisin viiniä ja ehkä jatkettiin siitä vielä pubiinkin ym. Eli parisuhde sinällään ei radikaalisti vähentänyt juomistani. Iän myötä krapulat ovat kyllä pahentuneet tai ainakin pidentyneet (menee monta päivää väsymyksessä), joten sekin on vaikuttanut juomahaluihin. Nuorena sitä oli niin innoissaan kaikesta, että krapulakin meni siinä sivussa ja se tavallaan kuului asiaan. Eikä väsyttänyt puolta viikkoa dokausillan jälkeen.

Mahaongelmien vuoksi olen kuitenkin vähentänyt juomisen hyvin minimiin, juon siis vain "tarpeeseen" ja mahdollisimman harvoin. Eli jos vaikka on jotkut kekkerit niin en viitsi ainoana selvin päinkään olla -tai oikeastaan usein käy niin etten kestä olla ainoana selvin päin. Osittain siksi, että nousuhumala on kivaa ja osittain siksi, että känniset keskustelut kuulostavat tuskastuttavilta, kun on itse selvin päin. Mieluummin juo itsensä mukavaksi kuin alkaa silminnähden kypsyä humalaisten kavereiden seuraan. Nykyään sitä vaan näkee siinä keskustelussa niin selvästi sen "humalan", sen että siinä sössötetään muka jotakin syvällistä kauhean innostuneina, aletaan avautua miten "siis te ootte niin hyviä tyyppejä" jne. Ja kaikki kuitenkin on vaan sitä humalaa. Ei jotenkin jaksa laittaa mitään painoarvoa kännisössötyksille, ja siksi vaan ärsyttää kun kaikilla on kännissä aina kaikkea niin kovin tärkeää ja painavaa sanottavaa (jota tuskin seuraavana päivänä muistetaan tai jos muistetaan niin on morkkis omasta humalatilasta).

Aiemmin sitä jotenkin nautti kun sai kerrasta neljään kertaan kuussa tavallaan luopua kontrollista ja olla humalassa. Se oli sellainen oma huoleton ja vapaa maailmansa. Ei ollut erityisemmin mitään morkkistakaan aamulla, krapula kyllä. Tietty kontrollin menetys kuului asiaan (ei siis välttämättä sen kummempaa kuin juuri tuota typerää kännisössötystä, villiä tanssia jne...), nykyään taas kun sen kontrollin menettää niin harvoin, niin se alkaa tuntua oudolta, vieraalta ja nololta. Vaikka olen humalassa puhelias, hauska ja lennokas tyyppi, niin se oma "kännipersoona" ärsyttää silti. Aina jälkikäteen se tuntuu jotenkin lapselliselta ja liian erilaiselta verrattuna normaaliminään.

Tavallaan mua ärsyttää, mietin tosi usein että onko musta nyt tullut kuivakka ja estynyt kolmekymppinen, joka ei enää edes tanssi baarissa kun se tuntuu niin typerältä. Tämä käänne on ollut mulle itselleni todella hämmentävä, olen nimittäin aiemmin ollut kuitenkin tyypillinen suomalainen alkoholin ystävä. Känni-illat olivat jotain mitä odottaa. Tavallaan se "känniminä" oli myös silloin runsaamman juomisen aikaan osa itseä, nyt se on alkanut tuntua koko ajan vieraammalta. Ja näin silti, vaikken edes ole mitenkään aivan eri ihminen humalassa. Pelkästään puheliaampi, sosiaalisempi ja rohkeampi.

Tässä tuli nyt oikein kunnon analyysi aiheesta :D Mutta oli vaan hyvä aihe, sellainen jota olen itse suorastaan hämmentyneenä välillä pohtinut. Tuntuu, että itsessä on tapahtunut/tapahtumassa iso muutos, enkä pelkästään pidä siitä. Onhan se kuitenkin tavallaan kivaa olla hauska, lennokas, menevä ja innokas juhlija. Jotenkin pelottaa, että onko musta tulossa sellainen kuivakka ja nyrpeä harmaavarpunen, joka nyrpistelee tympeänä alkoholille ja sitä nauttiville :D En mä sellaisenakaan itseäni nää. En mä oikein tiedä mikä mä olen -kriisi! :D Ja pakko myöntää, että kyllä edelleen esim. jonkin stressaavan kauden jälkeen tulee tunne, että haluaa riipaista humalat ja nollata. Nykyään vaan se humalaminä tuntuu jotenkin urpolta, se täpinä ja into ja lennokkuus, joka kuitenkin on vain alkoholin aikaansaannosta.

[/quote]

Tämä on todella tuttu juttu. Tosin itselläni alkoholin alkoi olla jo ongelman asteella, kun ei montaa päivää pystynyt olemaan ilman ja alkoi terveyskin pettää. Tuo "entisen minän" muuttuminen "tylsäksi" oli yksi peruskysymyksiäni itselle aikanaan. Vähitellen sekin vertailu väheni ja aloin pitämään koko asiaa turhanpäiväisenä. Lopputulemana oli, että aloin ajattelemaan, että jos olen jonkun mielestä tylsä ilman "bileprinsenssana" olemista, sitten olen. Olen onnellisempi näin, kun vielä olen aika ääripäiden ihminen, niin ollaan sitten reilusti tylsiä. Samalla alkoholin -ja biletyksen himo väheni ja väheni, lopuksi kuivui täysin kasaan. Minulle on ihan sama, mitä muut tekevät, osa tuntuu vielä näin nelikymppisenä nauttivat baari-illoista, ei siinä mitään pahaa ole. Itselle ei vain enää tulisi edes mieleen mennä baariin.

[quote author="Vierailija" time="13.04.2013 klo 17:49"]

[quote author="Vierailija" time="13.04.2013 klo 17:03"]

Siis mitä kauemmin on dokaamatta ja vähemmän juo, alkaa pitämään "juhlimista" ihan hiton turhana touhuna, samoin humalaa. Onko muille käynyt näin? Ei huvita lähteä istumaan iltaa minnekään humalaisten seuraan enää ollenkaan.

[/quote]

Eipäs taida pitää.

Juon todella harvoin, pari-neljä kertaa vuodessa. Silloin otetaankin sitten ihan kunnolla. Humalassa en koskaan käyttäydy ääliömäisesti tai ole inhottava, vaan olen iloista seuraa. Alkoholin mausta en juuri pidä, mutta humaltuminen silloin tällöin on todella hauskaa. Kotona en juo koskaan mitään.

m32

[/quote]

Kappas! Joku muukin on järki päässä!