Millaista on elämä pikkupaikkakunnalla?

Aika tylsää.

Vierailija kirjoitti:

Aika tylsää.

Vain sille, jonka mielestä kauppakeskuksissa shoppailu on hienoa ajanvietettä ja sille, joka ei kestä kiireettömyyttä ja levollisuutta, kaupungissa viriketulva on loputon. Mitä kaemmin on maalla, sitä hullummalta nykymaailman meno näyttää.

Olen asunut kaikenkokoisissa kaupungeissa Suomessa ja yhdessä eurooppalaisessa miljoonakaupungissa. Helsingistä muutin maalle. Se oli erittäin hyvä siirto omalla kohdallani, sillä kaipasin elämään leppoistamista. Olen kotoisin pikkukylästä, jolloin kynnys ei ollut korkea. 

Tylsää hetkeä ei ole tullut, eikä tekemisen puutetta, sillä olen nykyään koti-, puutarha- ja perhekeskeinen. (Tietysti jonkun mielestä se voi kuulostaa tylsältä.) Täällä päin ei uusia kyräillä, vaan toivotetaan mukaan eri juttuihin. Harrastuksia, tekemistä ja menemistä on melko paljon.

Metsä, maisema ja ärsyketulvan puuttuminen on rauhoittanut minua, ja nyt elämäni on tasapainoista ja silloin tällöin jopa onnellista.  

Itse olen aina ollut maaseutumyönteinen jo juurienikin takia, mutta tunnen monia kaupunkilaisia - esimerkiksi aviomieheni - jotka ovat asettuneet maalle ja viihtyvät erinomaisesti. Voihan ensi alkuun esim. vuokrata mökin puoleksi vuodeksi, vuodeksi, ja miettiä sinä aikana, miltä maalaiselo tuntuu omalla kohdalla. Unelma maallemuutosta on oikeastaan aika helppo toteuttaa, eli kannattaa kokeilla, ettei asia jää kaivelemaan. Kaupunkiin voi kyllä palata koska tahansa, jos maalaismeininki jostain syystä sakkaa.

Olen kuullut että helsinkiläinen voi sopeutua lähes

täydellisesti periferian vaatimuksiin.

Riippuu keneltä kysyy. Osan mielestä ihanan idyllistä ja rauhallista, osan mielestä ahdasmielistä ja kyttäävää. Omasta mielestäni oli jotain tuolta väliltä. 

Pikkukylillä tuijotellaan ja tiedetään pian kaikki sun asiat, vähintäänkin huhujen ja oletuksien perusteella. Lisäksi jos mokaat jotain niin se muistetaan aina. "Tossa se törttö menee".

“ Täällä päin ei uusia kyräillä, vaan toivotetaan mukaan eri juttuihin”

Missä on tuollaista? Kyräily ja kyttäys juuri arveluttaa maallemuutossa.

Itse olen ns tuijotuksen uhri mut loppujen lopuksi on kiva kun tietää edes nimeltä ihmisiä niin hädän tullen voi pyytää apua. Meillä ainakin on kivat naapurit ja saadaan apua jos tarvitaan ja toisinpäin.

Kyllä orpo olo oli suurkaupungissa jossa ihmiset vaihtui kokoajan.

Sitä suomi on täynnä. Pikkuteitä ja idyllistä maisemaa. Sitä on niiiiiiiin paljon, ettei helsinkiläinen edes tajua, ennen kuin uskaltautuu lähtemään kallion kaduilta muualle. Suomi on 99%:sti loputtomilta tuntuvia teitä, joiden varsilla on pieniä kyläpahasia/asuinkeskittymiä. Ja kuten sanoin 99%:sti. Helsinki on Suomen maantieteessä aina pieni pinta-ala, vaikka ihmisiä siellä toki asuukin paljon.

Ihanan leppoisaa. Olen kotoisin maalta, asuin opiskeluajan kaupungissa ja sitten muutin takaisin maalle, en tosin kotipaikkakunnalle. Kun välillä asui kaupungissa, nyt osaa todella arvostaa luontoa. On aivan ihanaa kun saa olla joka päivä metsässä ja veden äärellä, ihan yksin linnunlaulua kuunnellen. En kaipaa yhtään ihmisvilinään. Luonto on todella suuri voimavara. Muuten elämä täällä on sellaista millaiseksi sen tekee. Osa tykkää kulkea harrastusporukoissa, osa tykkää puuhailla kotona vaikka puutarhan tai eläinten parissa. Tuosta kyläläisten kyttäämisestä ja selän takana puhumisesta mainitaan usein, mutta itse en ole tällaista ongelmaa kohdannut. Osa ehkä puhuu, mutta itse en ainakaan jaksa välittää, ehkä vain ihmettelisin mitä niin mielenkiintoista minussa on että ihmiset jaksaa juoruta. Enemmän minua ahdisti kaupungissa, kun missä tahansa liikkuikin niin siellä oli aina ihmisiä. Nyt voin kulkea kilometrejä metsäteillä eikä kukaan tule vastaan.

Sanoisin, että oma asenne ratkaisee siinä, miten sinuun suhtaudutaan. Vuosikymmeniä sitten pieneltä paikkakunnalta tänne Espooseen muuttaneena olen itse solahtanut aina uuteen ympäristöön, jopa opiskeluaikoina kyräilijöiden Pariisina tunnetussa kaupungissa nimeltään Seinäjoki minut hyväksytiin.

Noin muuten: pikkukaupungissa asuminen on melkoisen tylsää noin yhdeksän kuukautta vuodessa. Keväällä ne heräävät horroksesta, kun (jos) aurinko alkaa pilkahdella ja kesäaikana pikku paikoissa voi olla suorastaan riemukasta asua.

M53

Ap:lle: Ahasta. Samankaltaisuuden, tasapäistämisen paine on valtava.

Olen ollut pikkukunnalla töissä. Kokemus oli sellainen ettei minua saisi muuttamaan vastaavaan paikkaan isolla rahallakaan.

Mitä pienemmät ympyrät, sitä ahtaammat ajatukset.

Aivan ihanaa, riippuu toki ihmisestä itsestään. Itse nautin hiljaisuudesta, luonnosta ja rehellisesta suomalaisuudesta ilman kulttuuri säpinöitä. Hyvä naaputisopu ja -apu. Sienet, marjat pihapiiristä kerättävissä, kalat omasta järvestä. En kaipaa takas stadiin, lähi kaupungissa voin piipahtaa ja joskus ulkomaille. Ihan parasta kesät, talvet, etätöitä tehden.

Luonto on lähellä mut ooppera ja baletti kaukana. Virosta ei viitsi viinojaan hakea eikä ruotsista nuuskaa. Ruuhkat puuttuu ja julkinen paikallisliikenne myös. Kaikki peruspalvelut on 10 minuutin matkan sisällä, mutta talvella biletyspaikat on harvassa. Tervetuloa mänttä-vilppulaan, asunnon saa pikkurahalla omaksi.

Vierailija kirjoitti:

Luonto on lähellä mut ooppera ja baletti kaukana. Virosta ei viitsi viinojaan hakea eikä ruotsista nuuskaa. Ruuhkat puuttuu ja julkinen paikallisliikenne myös. Kaikki peruspalvelut on 10 minuutin matkan sisällä, mutta talvella biletyspaikat on harvassa. Tervetuloa mänttä-vilppulaan, asunnon saa pikkurahalla omaksi.

Mitä teet siinä vaiheessa, kun lääkäri ei enää anna ajolupaa?

Se stereotyyppinen pikkupaikkakunta ei tietenkään ole mikään yleinen määre, joka sopii kaikkiin maaseutumaisiin kuntiin tai pikkukaupunkeihin.

Jokainen on omanlaisensa.

On dynaamisia, kehittyviä ja eläviä pikkupaikkakuntia, ja on sisäänpäinkääntyneitä, elinvoimattomia yhteisöjä.

On luonnoltaan mahtavia paikkoja, ja toisia, joissa ei ole mitään kaunista.

Joissakin etuna ovat hyvät liikenneyhteydet ja palvelutarjonta, jotkut ovat kaukana ja syrjässä kaikesta inhimillisestä elämästä.

Kannattaa tutustua erilaisiin.

Riippuu puhutaanko nyt pienestä kaupungista/kunnasta vai ihan kunnon maaseudusta.

Maaseudulla:

Saat olla enimmäkseen täysin yksin, kävelet 5km matkan tietä pitkin eikä ketään tule vastaan. Paljon aliarvostettuja uima- ja järvirantoja, metsiä, lenkkipolkuja jne joita oikeastaan kukaan ei enää käytä kun Suomen maaseutu on 90-luvulta lähtien ollut hiipumaan päin.

Ison omakotitalon saa halvalla, ja muutamalla kymppitonnilla saat kivan rivariasunnon joka Helsingissä maksais lähemmäs puoli miljoonaa.  Valinnanvaraa asunnoista on paljon, eikä kilpailua juurikaan.

Julkista liikennettä ei ole. Auto pakollinen. Ravintoloista turha haaveilla, pitää osata kokata.

Naapurit ja alueen muut vanhemmat asukkaat on usein tosi omalaatuisia. Tuulahdus vanhaa Suomen kulttuuria jota on vielä vähän olemassa ennen kuin länsimaalaistuminen teki meistä lopullisesti mini-Amerikan.

Pikkupaikkakunnilla on helppo olla "iso kala pienessä lammikossa" eli ei paljoa vaadita siihen, että olet rikkain, älykkäin tai tunnetuin jne.

Vierailija kirjoitti:

Pikkukylillä tuijotellaan ja tiedetään pian kaikki sun asiat, vähintäänkin huhujen ja oletuksien perusteella. Lisäksi jos mokaat jotain niin se muistetaan aina. "Tossa se törttö menee".

Tämä on kyllä jännä, kun en ole 20 maaseudulla asuttuun vuoteen kuullut yhtään juorua itsestäni tai perheestäni. Olen vie palveluammatissa, joten "kaikkien" tiedossa. Mieheni työ ja työpaikka on hyvin tunteita herättävää, josta monella on mielipide vastoin parempaa tietoa, ja tuntuu, että tekevät aina jonkun mielestä väärin. Silti en edes mieheni takia ole saanut leimaa otsaan, ja en oikein tiedä, osataanko meitä edes yhdistää toisiimme.

Tuntuu, että näistä joista liikkuu juoruja kylillä, ovat ihan oikeasti tehneet jotain juoruiltavaa tai käyttäytyvät jollakin tavalla provosoivasti. Me on elelty numeroa tekemättä omaa elämäämme muita kunnioittaen ja huomioiden sopuisasti naapurustonkin kanssa, ja ilmeisesti niin tylsästi, ettei mitään juorun aihetta ole syntynyt.