On varamummoja, mutta onko varaäitejä aikuisille?

Vierailija kirjoitti:

En minä odota, että yhteiskunta järjestää minulle vanhemman, mitä ei ole. Tämä on kivulias asia, jonka käsittely on tosi vaikeaa, koska niskaan tulee paljon juuri tuollaista tylyttämistä.

Minä pärjään kyllä, olen lapsesta asti pärjännyt, koska on ollut pakko. Luulen, että minua pidetään poikkeuksellisen vahvana ihmisenä, olenhan pärjännyt. On vaan täysin epäinhimillinen vaatimus, että meidän ihmisten pitäisi pärjätä täällä elämässä täysin yksin. Että ei tunnu missään, vaikka ei ole ketään, kenelle soittaa. Minä en halua kovettua sellaiseksi, että en enää edes haaveilisi yhteydestä keneenkään ihmiseen perheenkaltaisella tavalla.

En tarvitse lapsenhoitoapua tai mitään muutakaan käytännön apua. Tarvitsisin jonkun, jolle olisin tärkeä ja jopa rakas. Jos elämässä on vaikka joku hyvä asia, haluaisin että olisi joku jota se kiinnostaisi. Haluaisin äidin/siskon.

-ap

Etkö ole puolisollesi tärkeä ja rakas? Eikö häntä kiinnosta sinun arkesi?

Hemmetti kun me yksinäiset ei kyllä helpolla kohdata tai bondata (pelkästään se että on samanlaisia ongelmia, eihän sellainen toki tarkoita että automaattisesti löytyy ystävyyden tasolle syvenevä yhteys jonkun kanssa. Pitää olla muutakin yhteistä.)

Aikuisena on hankalaa viettää luontevasti niin paljon aikaa aluksi täysin vieraan ihmisen kanssa että edes jonkinlainen luottamus syntyy, mutta sitä "tutustumisajan" epävarmuutta ja omia hankalia tunteita vaan pitäisi koittaa sietää. Ja se ettei ota PAINEITA, antaa asioiden soljua tarpeeksi omalla painollaan. Heittää vaan niitä verkkoja vesille ja katsoo mitä tapahtuu. Koittaa luottaa siihen että mahdollisista pettymyksistä kyllä sitten selviää. Joo, tiedän, vaikeaa jos on paljon traumaa ihmissuhteisiin liittyen menneisyydessä. Vaikeaa, mutta ei mahdotonta!

Nykyään tutustumista kyllä helpottaa kun voi viestitellä, ainakin niille ihmisille jotka ovat hyviä ilmaisemaan itseään kirjallisesti on tosi hyvä juttu. Se täydentää hirveän hyvin Oikeassa Elämässä tapahtuvaa vuorovaikutusta. Sitten kun tarpeeksi luottaa, monesti jo soitteleekin mieluusti myös.

Ap, älä missään nimessä luovuta (huomaan ettet niin ole tehnytkään, kirjoitit nytkin tänne.) Varsinkin kun olet lapsesta saakka kasvanut yksinpärjäämiseen (kuten minäkin, nyt ikää 34v, parisuhdetta ei ole tällä hetkellä enkä sellaista kaipaakaan nyt) voi tuntua että tämä ei vaan lopu ikinä. Suomessa kun on vielä sekin yleistä että ihmiset ovat toooosi hitaasti lämpiäviä, tulkkaan sitten itse helpolla että "ok tuota nyt ei vaan voisi vähempää kiinnostaa."

No niin, tätä juttua nyt tulis taas vaikka kuinka paljon. Olen vaan itse kärsinyt niin valtavasti yksinäisyydestä ja tietynlaisesta turvattomuudesta elämässäni että on kirkkaasti yksi lempiaiheistani. Mulla itsellä asioita on nyt mutkistamassa sairaudet, ei ne näy ulospäin mutta väsymys on kova. Monesta ihmisestä etääntynyt viimeisen vuoden aikana kun läheskään kaikki eivät vaan ymmärrä sitä että saatan joutua esim. perumaan menoja, usein. Kukaan ei ole näkemässä sitä kondista, kun olen huonona niin vaikeahan tätä on varmaan ymmärtää. Nyt olen muuttunut sitten taas eristäytyneemmäksi, täytyy koittaa skarpata. 1 ihminen on onneksi tukena olemassa, se on jo paljon ja pitää "päätä pinnalla."