On varamummoja, mutta onko varaäitejä aikuisille?

Mannerheimin Lastensuojeluliitolla on perhekummitoimintaa - ideana on tarjota tukea, kuuntelevaa korvaa ja sellaista arkista läsnäoloa yksinäiselle tai vaikeassa elämäntilanteessa olevalle lapsiperheelle. Voisko tällainen toiminta sopia sulle? Tietenkään tukihenkilö ei korvaa oikeaa äitiä tai isosiskoa, mutta tästä voi silti kasvaa oikea ihmissuhde.

Pitää tutustua paremmin MLL:n toimintaan. Usein varaperhe- ja varamummopalvelut vastaavat johonkin käytännön tarpeeseen, vaikka lapsen hoitoon. En tarvitse sellaista, niin olen vähän väliinputoaja, mutta pitää ottaa uusi, avoimempi asenne.

Kiitos kaikille, jotka ovat jaksaneet vastata lempeästi.

Olen samaa miettinyt kuin sinä ap. Kysyin tästä myös terapeutiltani, joka sanoi etten ole ainut joka tämmöistä on kaivannut.

Näissä "varaäitijutuissa" ongelmaksi tulee yleensä se, että kukaan ei jaksa olla vain antava osapuoli, pelkkä kuulija. Ap:n kannattaisi ongelmissaan soittaa johonkin palvelevaan puhelimeen.

Vierailija kirjoitti:

Näissä "varaäitijutuissa" ongelmaksi tulee yleensä se, että kukaan ei jaksa olla vain antava osapuoli, pelkkä kuulija. Ap:n kannattaisi ongelmissaan soittaa johonkin palvelevaan puhelimeen.

Miksei tästä joku voisi saada itselleenkin? Ihan yhtälailla kun vapaaehtoistyöstä. Ei ap.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näissä "varaäitijutuissa" ongelmaksi tulee yleensä se, että kukaan ei jaksa olla vain antava osapuoli, pelkkä kuulija. Ap:n kannattaisi ongelmissaan soittaa johonkin palvelevaan puhelimeen.

Miksei tästä joku voisi saada itselleenkin? Ihan yhtälailla kun vapaaehtoistyöstä. Ei ap.

Mulla on kokemus, että aivan molemminpuolista on. Kumpikin "hyötyy" vuorovaikutuksesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näissä "varaäitijutuissa" ongelmaksi tulee yleensä se, että kukaan ei jaksa olla vain antava osapuoli, pelkkä kuulija. Ap:n kannattaisi ongelmissaan soittaa johonkin palvelevaan puhelimeen.

Miksei tästä joku voisi saada itselleenkin? Ihan yhtälailla kun vapaaehtoistyöstä. Ei ap.

Varmaan voisi, mutta onko sellaista tarvetta? Ehkä joku, jolla on mennyt välit poikki omiin lapsiinsa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näissä "varaäitijutuissa" ongelmaksi tulee yleensä se, että kukaan ei jaksa olla vain antava osapuoli, pelkkä kuulija. Ap:n kannattaisi ongelmissaan soittaa johonkin palvelevaan puhelimeen.

Miksei tästä joku voisi saada itselleenkin? Ihan yhtälailla kun vapaaehtoistyöstä. Ei ap.

Varmaan voisi, mutta onko sellaista tarvetta? Ehkä joku, jolla on mennyt välit poikki omiin lapsiinsa. 

Tai oma lapsi menehtynyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos sulla on asiat ap, miksi sitten itket ja valitat?

Tarkoitat varmaan, että asiat...kunnossa? Hyvin?

Jouduin hiljattain sairaalaan hengenvaarallisessa tilassa. Viimeistään silloin tietää olevansa todella yksin, kun ei ole ketään. Varmaan se on sellainen primäärireaktio, että siinä tilanteessa jokainen itkee äitiä, oli sellaista tai ei. Tai ei ehkä jokainen, mutta ymmärtänet.

Ihan yhtä yksin minä olen pyhinä ja syntymäpäivänä kuin yksinäiset vanhukset. On totta, että minulla on mahdollisuus siihen vaikuttaa ja sitä juuri nyt yritän, mutta jostain syystä se herättää negatiivisia tunteita. Minä haluaisin kohdata sen ihmisen, jonka elämässä olisi paikka yhdelle aikuiselle ja yhdelle lapselle. Jos se ihminen on vanhus, niin sitten on.

Mites olisi uusi puoliso?

En ole ollut siinä asiassa järin menestyksekäs. Minun on vaikeaa luottaa ja vielä vaikeampi rakastua. Toinen voi tunnustaa vaikka mitä saamatta minua tuntemaan samoin. Pakolla ei oikein voi parisuhteessa olla, olen sitäkin yrittänyt.

Ehkä oli virhe sanoa, että toivoisi vain äidinkaltaista ihmistä. Tai siskon. Olen menettänyt kummatkin ja tiedän, millaisen aukon se jättää sieluun. Ehkä on epärealistista toivoa, että voisi saada tavallaan uuden perheen, mutta tämä nyt oli tällainen ajatus...

-ap

Miksi sulle ei ystävät riitä? Ymmärrän kyllä tuon, että haluaisit uuden perheen, koska perhe on sulle tärkeä. Voisiko sellainen syntyä jonkun samanlaisessa elämäntilanteessa olevan yh-äidin kanssa? Siis sellaisen, joka viettää niin joulut kuin juhannuksetkin vain oman lapsensa kanssa? Tai joku yhteisöasuminen? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos sulla on asiat ap, miksi sitten itket ja valitat?

Tarkoitat varmaan, että asiat...kunnossa? Hyvin?

Jouduin hiljattain sairaalaan hengenvaarallisessa tilassa. Viimeistään silloin tietää olevansa todella yksin, kun ei ole ketään. Varmaan se on sellainen primäärireaktio, että siinä tilanteessa jokainen itkee äitiä, oli sellaista tai ei. Tai ei ehkä jokainen, mutta ymmärtänet.

Ihan yhtä yksin minä olen pyhinä ja syntymäpäivänä kuin yksinäiset vanhukset. On totta, että minulla on mahdollisuus siihen vaikuttaa ja sitä juuri nyt yritän, mutta jostain syystä se herättää negatiivisia tunteita. Minä haluaisin kohdata sen ihmisen, jonka elämässä olisi paikka yhdelle aikuiselle ja yhdelle lapselle. Jos se ihminen on vanhus, niin sitten on.

Mites olisi uusi puoliso?

En ole ollut siinä asiassa järin menestyksekäs. Minun on vaikeaa luottaa ja vielä vaikeampi rakastua. Toinen voi tunnustaa vaikka mitä saamatta minua tuntemaan samoin. Pakolla ei oikein voi parisuhteessa olla, olen sitäkin yrittänyt.

Ehkä oli virhe sanoa, että toivoisi vain äidinkaltaista ihmistä. Tai siskon. Olen menettänyt kummatkin ja tiedän, millaisen aukon se jättää sieluun. Ehkä on epärealistista toivoa, että voisi saada tavallaan uuden perheen, mutta tämä nyt oli tällainen ajatus...

-ap

Miksi sulle ei ystävät riitä? Ymmärrän kyllä tuon, että haluaisit uuden perheen, koska perhe on sulle tärkeä. Voisiko sellainen syntyä jonkun samanlaisessa elämäntilanteessa olevan yh-äidin kanssa? Siis sellaisen, joka viettää niin joulut kuin juhannuksetkin vain oman lapsensa kanssa? Tai joku yhteisöasuminen? 

Eri, mutta useinhan ihmiset sanoo ainakin tällä palstalla että perheen ja työn jne lisäksi ei jää energiaa millekään turhanpäiväisille ystäville että riittää kun tapaa kerran vuodessa. Eli onhan perheen ja ystävän käsite ihan eri.

En todellakaan ole ajatellut, että "varaäidin" rooli olisi olla minun terapeuttini, yhtään sen enempää kuin se olisi ystävien tehtävä. Sitä varten on olemassa ammattilaiset, joilla on aivan erilainen rooli ja etäisyys. Voiko tämä tosiaan olla näin hankalaa?

Yhteisöasumisen mahdollisuuksia olen kartoittanut vuosia, toistaiseksi kehnoin tuloksin, mutta toiveikkaana.

Vierailija kirjoitti:

Pitää tutustua paremmin MLL:n toimintaan. Usein varaperhe- ja varamummopalvelut vastaavat johonkin käytännön tarpeeseen, vaikka lapsen hoitoon. En tarvitse sellaista, niin olen vähän väliinputoaja, mutta pitää ottaa uusi, avoimempi asenne.

Kiitos kaikille, jotka ovat jaksaneet vastata lempeästi.

Tuolla nimen omaan sanotaan, että tarkoitus ei ole auttaa lastenhoidossa, kotitöissä tai muussa vastaavassa. Tarkotus on just helpottaa yksinäisyyttä ja sellaista juurettomuuden ja turvattomuuden tunnetta.

Vierailija kirjoitti:

Miksi ap ei tee mitään itse oman yksinäisyytensä voittamiseksi?

Kaikki apu pitäisi aina tulla vain ulkoapäin ja jonkun toisen järjestämänä.

Kyllä niitä vähintään kavereita löytyy harrastuporukoista ja on itse aktiivinen.

Suomi on täynnä yksinäisiä sinkkuja, miksi he eivät ystävästy ja ala kaveraamaan toistensa kanssa, perusta joitakin ryhmiä jne?

Voi hyvänen aika, mitä vastauksia täällä taas. Tämmöiset "kyllä niitä kavereita löytyy" tyypit ei itse KOSKAAN ole joutuneet etsimään uusia oikeita kavereita aikuisena esim. sen takia, että muuttaa työn perässä paikkakunnalle, josta ei tunne ketään. Aikuisena ystävystyminen on oikeasti ihan hiton vaikeaa jo ihan sen takia, että suurimalla osalla on puoliso, lapsia, omia sukulaisiaan jne., eikä mitään pinnallista kaveruutta enempää synny, jos ei ole oikeasti mahdollista viettää aikaa kunnolla yhdessä ja tutustua. 

Olen itse asunut nykyisessä kotikaupungissani 6 vuotta, eikä minulla edelleenkään ole täällä oikeita ystäviä. Olen iloinen, aktiivinen kiva ihminen, mutta eipä se mitään auta. Pariin työkaveriin olen näiden vuosien aikana tutustunut sen verran, että käydään joskus yhdessä jossain, teatterissa, ravintolassa, uimassa tms. Näillä molemmilla on kuitenkin se oma perhe, eikä mua lapsetonta sinkkua kutsuta mihinkään, missä on pariskuntia tai lapsiperheitä.

Työpaikalle tuli vähän jälkeeni toinenkin uusi, joka on saman ikäinen kuin minä ja sinkku. Hänellä ei kuitenkaan ole mitään muuta mielessä kuin miehen löytäminen ja kaikki aktiviteetit keskittyy sen ympärille, mistä löytää miehiä. Mua ei kiinnosta tollanen ollenkaan, enkä jaksa myöskään jauhaa ja analysoida jotain deittijuttuja. On ollut oikeasti vähän järkytys huomata, että itseni ikäiset (40-50 v) naiset joko etsii miestä ihan pakonomaisesti tai sitten ovat täysin omistautuneita olemassa olevalle puolisolleen ja lapsilleen. Luulen, että miesten on helpompi kaverustua tän ikäisenä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos sulla on asiat ap, miksi sitten itket ja valitat?

Tarkoitat varmaan, että asiat...kunnossa? Hyvin?

Jouduin hiljattain sairaalaan hengenvaarallisessa tilassa. Viimeistään silloin tietää olevansa todella yksin, kun ei ole ketään. Varmaan se on sellainen primäärireaktio, että siinä tilanteessa jokainen itkee äitiä, oli sellaista tai ei. Tai ei ehkä jokainen, mutta ymmärtänet.

Ihan yhtä yksin minä olen pyhinä ja syntymäpäivänä kuin yksinäiset vanhukset. On totta, että minulla on mahdollisuus siihen vaikuttaa ja sitä juuri nyt yritän, mutta jostain syystä se herättää negatiivisia tunteita. Minä haluaisin kohdata sen ihmisen, jonka elämässä olisi paikka yhdelle aikuiselle ja yhdelle lapselle. Jos se ihminen on vanhus, niin sitten on.

Mites olisi uusi puoliso?

En ole ollut siinä asiassa järin menestyksekäs. Minun on vaikeaa luottaa ja vielä vaikeampi rakastua. Toinen voi tunnustaa vaikka mitä saamatta minua tuntemaan samoin. Pakolla ei oikein voi parisuhteessa olla, olen sitäkin yrittänyt.

Ehkä oli virhe sanoa, että toivoisi vain äidinkaltaista ihmistä. Tai siskon. Olen menettänyt kummatkin ja tiedän, millaisen aukon se jättää sieluun. Ehkä on epärealistista toivoa, että voisi saada tavallaan uuden perheen, mutta tämä nyt oli tällainen ajatus...

-ap

Miksi sulle ei ystävät riitä? Ymmärrän kyllä tuon, että haluaisit uuden perheen, koska perhe on sulle tärkeä. Voisiko sellainen syntyä jonkun samanlaisessa elämäntilanteessa olevan yh-äidin kanssa? Siis sellaisen, joka viettää niin joulut kuin juhannuksetkin vain oman lapsensa kanssa? Tai joku yhteisöasuminen? 

Eri, mutta useinhan ihmiset sanoo ainakin tällä palstalla että perheen ja työn jne lisäksi ei jää energiaa millekään turhanpäiväisille ystäville että riittää kun tapaa kerran vuodessa. Eli onhan perheen ja ystävän käsite ihan eri.

Elämässä ei voi saada kaikkea. Jos ei voi saada perhettä, miksei silloin ystävät riitä? Eikö se ole kuitenkin parempi kuin ei mitään?  Kommmenttini lopussa kuitenkin ehdotin etsimään toista samassa elämäntilanteessa olevaa. Sellaista, jolla EI ole perhettä vaan ainoastaan lapsi tai lapsia. Ei puolisoa, ei vanhempia, ei sisaruksia. 

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos sulla on asiat ap, miksi sitten itket ja valitat?

Tarkoitat varmaan, että asiat...kunnossa? Hyvin?

Jouduin hiljattain sairaalaan hengenvaarallisessa tilassa. Viimeistään silloin tietää olevansa todella yksin, kun ei ole ketään. Varmaan se on sellainen primäärireaktio, että siinä tilanteessa jokainen itkee äitiä, oli sellaista tai ei. Tai ei ehkä jokainen, mutta ymmärtänet.

Ihan yhtä yksin minä olen pyhinä ja syntymäpäivänä kuin yksinäiset vanhukset. On totta, että minulla on mahdollisuus siihen vaikuttaa ja sitä juuri nyt yritän, mutta jostain syystä se herättää negatiivisia tunteita. Minä haluaisin kohdata sen ihmisen, jonka elämässä olisi paikka yhdelle aikuiselle ja yhdelle lapselle. Jos se ihminen on vanhus, niin sitten on.

Mites olisi uusi puoliso?

En ole ollut siinä asiassa järin menestyksekäs. Minun on vaikeaa luottaa ja vielä vaikeampi rakastua. Toinen voi tunnustaa vaikka mitä saamatta minua tuntemaan samoin. Pakolla ei oikein voi parisuhteessa olla, olen sitäkin yrittänyt.

Ehkä oli virhe sanoa, että toivoisi vain äidinkaltaista ihmistä. Tai siskon. Olen menettänyt kummatkin ja tiedän, millaisen aukon se jättää sieluun. Ehkä on epärealistista toivoa, että voisi saada tavallaan uuden perheen, mutta tämä nyt oli tällainen ajatus...

-ap

Miksi sulle ei ystävät riitä? Ymmärrän kyllä tuon, että haluaisit uuden perheen, koska perhe on sulle tärkeä. Voisiko sellainen syntyä jonkun samanlaisessa elämäntilanteessa olevan yh-äidin kanssa? Siis sellaisen, joka viettää niin joulut kuin juhannuksetkin vain oman lapsensa kanssa? Tai joku yhteisöasuminen? 

Eri, mutta useinhan ihmiset sanoo ainakin tällä palstalla että perheen ja työn jne lisäksi ei jää energiaa millekään turhanpäiväisille ystäville että riittää kun tapaa kerran vuodessa. Eli onhan perheen ja ystävän käsite ihan eri.

Eri myös, mutta jos ei ole varaa ostaa shamppanjaa, riittäisikö silloin kuohuviini?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi ap ei tee mitään itse oman yksinäisyytensä voittamiseksi?

Kaikki apu pitäisi aina tulla vain ulkoapäin ja jonkun toisen järjestämänä.

Kyllä niitä vähintään kavereita löytyy harrastuporukoista ja on itse aktiivinen.

Suomi on täynnä yksinäisiä sinkkuja, miksi he eivät ystävästy ja ala kaveraamaan toistensa kanssa, perusta joitakin ryhmiä jne?

Voi hyvänen aika, mitä vastauksia täällä taas. Tämmöiset "kyllä niitä kavereita löytyy" tyypit ei itse KOSKAAN ole joutuneet etsimään uusia oikeita kavereita aikuisena esim. sen takia, että muuttaa työn perässä paikkakunnalle, josta ei tunne ketään. Aikuisena ystävystyminen on oikeasti ihan hiton vaikeaa jo ihan sen takia, että suurimalla osalla on puoliso, lapsia, omia sukulaisiaan jne., eikä mitään pinnallista kaveruutta enempää synny, jos ei ole oikeasti mahdollista viettää aikaa kunnolla yhdessä ja tutustua. 

Olen itse asunut nykyisessä kotikaupungissani 6 vuotta, eikä minulla edelleenkään ole täällä oikeita ystäviä. Olen iloinen, aktiivinen kiva ihminen, mutta eipä se mitään auta. Pariin työkaveriin olen näiden vuosien aikana tutustunut sen verran, että käydään joskus yhdessä jossain, teatterissa, ravintolassa, uimassa tms. Näillä molemmilla on kuitenkin se oma perhe, eikä mua lapsetonta sinkkua kutsuta mihinkään, missä on pariskuntia tai lapsiperheitä.

Työpaikalle tuli vähän jälkeeni toinenkin uusi, joka on saman ikäinen kuin minä ja sinkku. Hänellä ei kuitenkaan ole mitään muuta mielessä kuin miehen löytäminen ja kaikki aktiviteetit keskittyy sen ympärille, mistä löytää miehiä. Mua ei kiinnosta tollanen ollenkaan, enkä jaksa myöskään jauhaa ja analysoida jotain deittijuttuja. On ollut oikeasti vähän järkytys huomata, että itseni ikäiset (40-50 v) naiset joko etsii miestä ihan pakonomaisesti tai sitten ovat täysin omistautuneita olemassa olevalle puolisolleen ja lapsilleen. Luulen, että miesten on helpompi kaverustua tän ikäisenä.

Mun kaikki nykyiset ystäväni ovat löytyneet yli 40-vuotiaana. Lisäksi uusia kavereita tuntuu tulevan joka vuosi. Tällä hetkellä läheisimmän ystäväni kanssa kirjoiteltiin samalla keskustelupalstalla kolmen vuoden ajan. Sitten hän vaan siellä kerran kertoi muuttavansa pääkaupunkiseudulle ja mietti, että ei tunne täältä ketään eikä edes tiedä, miten metrossa matkustetaan. Olin siihen mennessä hänen kommenttiensa perusteella oppinut tietämään hänestä jo aika paljon ja lupasin lähteä opastamaan metron käytössä. Niin tehtiin ja siitäpä sitten poiki lopulta ystävyyskin. 

Mä ymmärrän sua ap. Oon itse menettänyt vanhempani ja sisarukseni teininä. On kaukaisempaa sukua, mutta ei omaa perhettä. Oon naimisissa ja miehen puolelta pieni perhe, jossa ollaan harvakseltaan yhteydessä ja ei ilmaista tunteita.

Välillä niin kaipaisi, että olisi äiti, jolle soittaa. Niin suruissa, iloissa kuin arjen asioista. Ystäviä on, mutta eivät he korvaa vanhempia. Kun he puhuvat omista vanhemmistaan luontevasti "äidin kanssa käytiin kahvilla eilen", "isä soitti tänään ja...". Ne keillä on vanhemmat (ja yhteyksissä/hyvät välit olevat) eivät tajua, kuinka osaton on ilman vanhempia.

Kyllä sitä pärjää yksin, siitä ei ole kyse.

Siihen, mistä varaäitejä saa niin siitä en osaa sanoa.

Vierailija kirjoitti:

Mä ymmärrän sua ap. Oon itse menettänyt vanhempani ja sisarukseni teininä. On kaukaisempaa sukua, mutta ei omaa perhettä. Oon naimisissa ja miehen puolelta pieni perhe, jossa ollaan harvakseltaan yhteydessä ja ei ilmaista tunteita.

Välillä niin kaipaisi, että olisi äiti, jolle soittaa. Niin suruissa, iloissa kuin arjen asioista. Ystäviä on, mutta eivät he korvaa vanhempia. Kun he puhuvat omista vanhemmistaan luontevasti "äidin kanssa käytiin kahvilla eilen", "isä soitti tänään ja...". Ne keillä on vanhemmat (ja yhteyksissä/hyvät välit olevat) eivät tajua, kuinka osaton on ilman vanhempia.

Kyllä sitä pärjää yksin, siitä ei ole kyse.

Siihen, mistä varaäitejä saa niin siitä en osaa sanoa.

Tämäpä tämä. Itse menetin äitini kolmisen vuotta sitten ja enää isä jäljellä, jolla jo kohta 75v ikää. Olen 25v, ei sisaruksia. Aika orpo olo jo nyt.

Voisin kuvitella olevani varaäiti-tai mummo.  Omat lapseni asuvat yli 500 km päässä,  eikä lastenlapsia ole. Lapseni ehtivät harvoin käymään, vaikka pidämmekin lähes päivittäin yhteyttä.  Heillä on jatkuvasti kiire, tekevät uraa ja on paljon ystäviä ja menoja.  Toki olen itsekin vielä työelämässä.

 Elämääni mahtuisi kyllä vielä kolmaskin aikuinen, "lapsi"  kenties perheellinenkin.  

Hei!

Haluaisin myös tietää, mistä voisi löytyä varatytärtä tai varalapsenlapsia täyttämään tietynlaista tyhjiötä elämässäni. Olen puolisoni kanssa lapsettomia, molemmat vielä työelämässä. Asumme pääkaupunkiseudulla ja  elämäntilanteemme on muutoin kunnossa.

Herkällä tutkalla olen yrittänyt ehdokkaita etsiä, mutta sopivaa sellaista henkilöä, jonka kanssa kemiat ja asuinpaikka kohtaisivat, ei ole löytynyt.

Olisi kyllä hienoa, jos joskus löytäsin sen puuttuvat "tyttären" elämääni <3

 

-Unelmoija LJ