Lue keskustelun säännöt.
Miten jotkut vaan ovat sellaisia Hannu hanhia
25.06.2020 |
En puhu nyt rahaomaisuuden suuruudesta, vaan yleisemmästä onnistumisesta. Että ne vaan voi ajatella että mä haluan kampaajaksi, eikä aikaakaan kun niillä on oma salonki. Vaikkei se olisi mikään rahasampo, pärjäävät kuitenkin ihan hyvin. Ajattelee että mä haluan kokiksi, ja sitten sitä kauhaa heilutellaan viikset väpättäen jossain ranskalaisessa keittiössä. Haluaa kuvataiteilijaksi ja sitten vuodet vierii iloisesti kangasta sutatessa ja tyypit vaan ostaa sitä sittiä. Ne vaan on silleen että kaikki menee putkeen, elämä hymyilee. Sitten on minun kaltaisia, joka ei ole saanut yhtään ammattikoulua läpi, koska ne perustuu nykyään harjoitteluihin enkä pääse minnekään. Olen joko liian epävarma tai liian itsevarma. En opi mitään, eikä kukaan edes halua opettaa minua. Kuitenkin systeemi pakottaisi hankkimaan jonkin ammatin. Olen kyllä yrittänyt. En minä voi vaan päättää että lähdenpä viinilasilliselle niin kuin nämä Hannu hanhet. Tai en voi kokeilla jotain uutta hittireseptiä. Ei minulla ole ikinä sellaiseen varaa. Olen epäonnistunut, enkä sen takia saa yhtään viihdettä, koska en ole sellaista ansainnut. Vain välttämättömät elinkustannukset. Miksi tämä on tällaista? Toiset vaan menee ja porskuttaa, minua ei kukaan ymmärrä mutta silti pitäisi jotain saada aikaiseksi.
Kommentit (52)
Vierailija kirjoitti:
"kauhaa heilutellaan viikset väpättäen jossain ranskalaisessa keittiössä"
:D
:'D Mutta tässä on usein myös harha: vaikka elämä näyttäisi tuolta ulospäin, on menestyvä kokki todennäköisesti ahkera ja taitava tekijä, eikä ole aina varaa laskea tunteja. Usein mukavilta näyttävät ja glamourin oloiset työt kuitenkin vaativat paljon, se ei vain näy ihmisten mielikuvissa. Kuten siihen pisteeseen pääseminenkin. Sitten kun vielä aidosti pitää (haastavastakin) työstään, niin helpoltahan se näyttää ulkopuolelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän pari "Hannu Hanhea". He tekivät pitkän aikaa kaikessa hiljaisuudessa paljon töitä unelmiensa eteen, eivätkä kerskailleet. Eli tosiasiassa kyse ei ole silkasta onnesta vaan työnteosta, asenteesta ja persoonasta.
Eli pitää osata näytellä sellaista, jonka muut hyväksyvät?
VTTU!
Kommenttisi kertoo paljon omasta persoonastasi. Onnea elämään.
T. Eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiedän pari "Hannu Hanhea". He tekivät pitkän aikaa kaikessa hiljaisuudessa paljon töitä unelmiensa eteen, eivätkä kerskailleet. Eli tosiasiassa kyse ei ole silkasta onnesta vaan työnteosta, asenteesta ja persoonasta.
Eli pitää osata näytellä sellaista, jonka muut hyväksyvät?
VTTU!Kommenttisi kertoo paljon omasta persoonastasi. Onnea elämään.
T. Eri
Kuin myös. Esimerkiksi mulla on lievä asperger, nyt keski-ikäisenä sitä ei enää helposti huomaa, mutta ei ole kiva elää koko elämäänsä tuntien, ettei osaa olla oikein. Joudun teeskentelemään koko ajan, olemaan sanomatta mitään etten vain sanoisi mitään kummallista, salaamaan erityiskiinnostuksenkohteet ja epäsovinnaiset mielipiteet, häpeämään ulkoista olemusta ja ilmeitä ja ylipäänsä teeskentelemään koko elämäni.
Vierailija kirjoitti:
Sabotoit itseäsi alitajuisesti.
miks
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muakin jotkut pitäneet hannuhanhena. On paljon kyllä mennyt pieleen, en todellakaan ole aina saanut mitä haluan enkä helpolla sitä mitä olen saanut. Mutta olen nähnyt paljon vaivaa ja tehnyt paljon töitä enkä ole valittanut, sinnikkäästi vaan yritän uudelleen tai yritän muuta, kun joku asia on levinnyt käsiin.
Hannu Hanhet eivät yleensä näe sitä että ovat Hannu Hanhia. Ja yleensä siihen liittyy juuri se oman ahkeruuden, aikaansaavuuden ja älykkyyden yms. esiin nostaminen seikkoina, jotka olisivat vaikuttaneet menestymiseen, vaikka kyllähän ulkopuolinen näkee, että onnea on ollut ja roppakaupalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen samaa mieltä muutamien vastaajien kanssa. Se näyttää siltä, että olen onnekas, kun saanut kaiken, mitä on (minun tapauksessani) uralla vaan halunnut, on sen saavuttanut ja sitä kautta taloudellisesti hyvän aseman. On oma asianajotoimisto, vakaa asiakaskunta, nimeä piireissä (sekä alamaailmassa että kollegoiden ja poliisien), hyvä taloudellinen tilanne. Vanhemmat tukeneet henkisesti ja taloudellisesti, etenkin opiskeluaikana.
Kaikki kuitenkin perustuu tosi kovaan työhön. Ei ollut onnesta kyse, että ekalla oikikseen eikä myöskään onnesta se, että etenin uralla päämääränä aina oma toimisto. Todella paljon lukemista on vaatinut ja todella opiskelua aina uudessa tehtävässä. 14 vuotta on mennyt toimiston perustamisesta ja asiakkaita oli 2006 pyöreä 0. En tiennyt soiko puhelin koskaan. Alkoi hiljalleen soimaan. Aluksi 2-3 puhelua viikossa. Siitä lähdin liikenteeseen.
Mikä on kolikon toinen puoli?
Minulla ei ole perhettä; ei lapsia eikä miesystävää viimeiseen 7 vuoteen. Aikani menee töihin ja henkireikääni, mikä on ollut urheilu (nykyään ratsastus). Isä oli alkoholisti. Kotona vallitsi pelon ilmapiiri. Vanhemmiten isä muuttui rakastavammaksi, etenkin kun olin muuttanut kotoa pois. Sairastuttuaan syöpään hän oli aivan eri ihminen kuin silloin aikoinaan. Kuoli vuosi sitten.
Olin lapsena lihava ja todella koulukiusattu. Sairastuin syömishäiriöön. Syömishäiriö kesti ikävuodet 14 - 44. Vasta nyt viimeiset 4 vuotta voin sanoa olevani terve. Tosin vielä 2 vuotta sitten taisin vuoden aikana oksentaa 2 kertaa.
Elämääni ei mahdu tälläkään hetkellä muuta kuin työ ja ratsastus. Tinderissä olen ollut 6 vuotta. Tosin en kovin enää jaksa treffeillä juosta. Viimeisin taisi olla viime vuonna. Oli joku vanhoilla kuvilla, todellisuudessa tosi lihava. Eli ollut siellä vuosia, mutta intoni aktivoitua ei ole kovin suuri. Työttömiä en huoli, en seksiseuraa enkä enää lapsiakaan saa, ei myöskään edes tiedä, onko mulla edes hirveästi innostusta edes enää miessuhteisiin. Eli omasta passiivisuudesta kyse.
Kavereita ei ole kuin pari. Ex ja yksi nainen. Olen ei-itsevarma introvertti, vaikkakin jaksan esittää sosiaalista ekstroa sen ajan kun olen ihmisten ilmoilla. Töissä se on helppoa, sillä minäni saan piilotettua sen asianajajan taakse. Tarkoitan tällä, että lapsuuteni ja koulukiusaaminen on johtanut siihen, että olen itsestäni epävarma. Asianajajaroolin taakse on helppo piiloutua, koska silloin kyseessä en on MINÄ, vaan se asianajaja, joka osaa asiansa. Ratsastusharrastuksessa ne toiset harrastajat pitää mua varmaan puheliaana ja kivana, mutta siinäkin on se hevosasia ja toisten samanhenkisten kanssa juttelu hevosista, neuvon kysyminen, toisten auttaminen tallilla, jne. Sielläkään se en ole minä, vaan tyyppi, joka käy samalla tunnilla. Sama harrastus.
Olen 48 v, 171/56-57 kg, joten en kaipaa kommentteja siitä, että laihduta miehen saadaksesi. En edes tiedä haluanko. Elämä ulkoisesti mallillaan, mutta yllättävän epäsosiaalinen ja "töissäkiinnioleva".
Jos minulta vietäisiin yhtäkkiä tuo ammatti, en oikeasti tiedä, kuka minä olen. Olisin täysin hukassa.
Anteeksi. Tulipa todella pitkä kirjoitus. Kiva, jos jaksoit lukea loppuun asti.
Fatalji
Ainako vika on minun asenteessa? Jos epäonnistun, ainako vika on vain minun asenteessani? Kaikkiko ratkeaa vaan sillä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vähän niin kuin ruotsalaiset olleet vuosikymmeniä tai oikeammin vuosisatoja.... Nyt kerrankin korona osui ja upposi naapureihimme. Ei kerrankaan mennyt kuten Srömssöössä :)
Mitä ihmeen ammattitauteja sitä nykyisin oikein voisi olla?