Lue keskustelun säännöt.
Onko kohtuutonta "potkia" 18v omilleen?
25.06.2020 |
Poikani täyttää muutaman kuukauden kuluttua 18v. Meillä on pitkään jo ollut hankalahko suhde, hän elää meistä muista juurikaan piittaamatta ja oleminen on varsin raskasta saman katon alla. Sen kummemmin nyt asiaa erittelemättä.
Poika on lukiossa. Koulun hoitaa tyydyttävästi, osa aineista menee hyvin, osaa rimaa hipoen, mutta hoitaa kuitenkin. Käy nyt kesätöissä. Eli sikäli kuitenkin perusjutut ovat kunnossa.
Mietin, olisiko kohtuutonta ehdottaa pois muuttamista. Voisimme isänsä kanssa auttaa vuokra-asunnon hankkimisessa, ja tukea taloudellisesti lukion loppuun vuokrassa niin, että voisi käyttää opintotukensa ihan elämiseen. Kirjat jne toki hankittaisiin edelleen ja muut lukion kulut. Eli varsinaisesti emme olisi yksin häntä jättämässä, mutta tosiaan nyt vaan tuntuu siltä, että koska kaveria ei tunnu yhtään kiinnostavan perheen tekemiset, tavat ja jopa peruskohteliaisuus on välillä varsin tiukassa, ehkä olisi aika hänen vaan kokeilla sitten sitä omannäköistä elämistä.
Kuulostaako tällainen teistä kauhean kylmältä?
Kommentit (63)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa kylmältä. Teini-ikä on välillä hankalaa, jostain syystä et vanhempana kestä sitä. Anna lapsen nyt suorittaa se lukio loppuun rauhassa.
Itsetunnolle ei tee kauhean hyvää, jos omat vanhemmat haluavat eroon.Tämä ei ole ihan normaalia teinikapinaa, vaan meillä on aina ollut vaikea suhde erilaisten käytöshäiriöiden vuoksi. Enkä minä ole ainoa joka kärsii, pojalla on myös kaksi pikkusiskoa, jotka saavat osuutensa ja se vaikuttaa kielteisesti heihinkin.
Se on kyllä ihan totta, että on riski, että itsetunnon kannalta tämä lähestymistapa ei ole paras mahdollinen. Joskaan en tiedä, onko tämä nykyinen eläminen myöskään.
ap
Tai käytöshäiriöitä on ollut sinun suhtautumisesi takia.
Luultavasti vaatimuksesi ovat kohtuuttomia. Et ymmärrä normaalia teinikapinaa.
Ei nyt lähdetä tälle linjalle ollenkaan. Et tiedä meidän taustojamme tai tunne minua, joten pätemisen voit lopettaa saman tien.
ap
Yleensä ratkaisu löytyy, kun katsoo peiliin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mammulit ei ikinä petä, hoh. Eli tässä on meillä ilmeisesti 5-henkinen perhe, jota aikuinen poika pompottaa ja terrorisoi mielensä mukaan. Ja sitten huudellaan, että äitihän tässä on kaiken juurisyy.
Tommonen perseily ei mulle sopis, ei todellakaan. PIhalle ja omilleen. Takaisin saa tulla, kun oppii peruskäytöstavat.
Millainen perseily?
Vierailija kirjoitti:
18-vuotiaat pojat ovat käytännössä lapsia. Onko mahdotonta yrittää vaikuttaa pojan käytökseen esimerkiksi keskustelemalla siitä, miten se vaikuttaa muihin ihmisiin?
Mikä on pojan oma kanta omilleen muuttamiseen? Asiaa pitäisi ainakin ensin viritellä, koska voi olla, ettei hänelle ole tullut mieleen, että äiti haluaa hänestä eroon. Jos nuorelle vain ilmoitetaan, että nyt tuli lähtö, se on hylkäämiskokemus. Siskolleni kävi näin 19-vuotiaana ja hän muistelee vielä keski-ikäisenä, miten ahdistunut oli siitä.
Omillaan asumisessa on paljon riskejä. Kaikki voi toki mennä hyvin. Toisaalta pojan kodista voi tulla bilekämppä, jossa on ikuinen käty. Vuorokausirytmi voi kadota, koulu kärsiä jne.
Itse odottaisin siihen asti, että lukio on käyty. Sitten vaikka heti inttiin ja sen jälkeen oma kämppä.
Toiset on toiset eivät
Itse muutin opiskelemaan jekkeihin tuon ikäisenä. 18v 4kk.
Meillä 17vuotias joka kylvää pahaa mieltä kaikille muille. Ei vaan satunnnaisesti vaan jatkuvasti.
Tyosta tarvitsisi päästä eroon jotta ei tuhoa 4 muun elämää
Vierailija kirjoitti:
18-vuotiaat pojat ovat käytännössä lapsia. Onko mahdotonta yrittää vaikuttaa pojan käytökseen esimerkiksi keskustelemalla siitä, miten se vaikuttaa muihin ihmisiin?
Mikä on pojan oma kanta omilleen muuttamiseen? Asiaa pitäisi ainakin ensin viritellä, koska voi olla, ettei hänelle ole tullut mieleen, että äiti haluaa hänestä eroon. Jos nuorelle vain ilmoitetaan, että nyt tuli lähtö, se on hylkäämiskokemus. Siskolleni kävi näin 19-vuotiaana ja hän muistelee vielä keski-ikäisenä, miten ahdistunut oli siitä.
Omillaan asumisessa on paljon riskejä. Kaikki voi toki mennä hyvin. Toisaalta pojan kodista voi tulla bilekämppä, jossa on ikuinen käty. Vuorokausirytmi voi kadota, koulu kärsiä jne.
Itse odottaisin siihen asti, että lukio on käyty. Sitten vaikka heti inttiin ja sen jälkeen oma kämppä.
No, keskusteluja on käyty läpi pojan elämän. Hänellä on käytöshäiriöitä, joita on erilaisten ammattilaisten toimesta käsitelty ja moni asia on rauhoittunut kypsymisen myötä, mutta sellainen perushuono käytös tuntuu jatkuvan ja jatkuvan. Nykyään sentään ystävyyssuhteita saa jo solmittua ja pidettyä, nuorempana nekin kariutuivat hyvin nopeasti.
Riskit ovat luonnollisesti olemassa. Haluaisin ajatella, että tilanne tästä vielä rauhoittuu ja poika löytää jonkinlaisen peruskunnioituksen perhettäänkin kohtaan, mutta vaikeaa on.
ap
Vierailija kirjoitti:
Minä "potkaisin" 18v tyttären pois pesästä. Olis varmaan ymmärtänyt itsekin lähteä, mutta tarvitsi rohkaisua. Meillä oli myös hankala erotilanne miehen kanssa jossa muutimme erillemme. Tyttö olisi ollut tervetullut asumaan yksiööni mikäli olisi halunnut, mutta päätti mennä punkkaamaan toisen sukulaisen luokse siksi aikaa että sai oman asunnon. Nyt on onnellisesti omassa kivassa asunnossaan ja meillä välit hyvät ja lämpimät. Riippuu nuoresta kuinka valmis henkisesti on levittämään siipensä ja vanhempana sen tiedät.
Näinhän se on, se on paljon yksilöstä kiinni.
Minä oman poikani kohdalla koen, että hän varmasti tarvitsisi sitä mahdollisuutta järjestää elämänsä oman näköisekseen. Vastuuntuntoinenkin on monessa mielessä. Mutta sitä, kuinka paljon kielteisiä vaikutuksia tällä ehkä olisi on tietysti mahdotonta arvailla.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen se tyyppi jota syytettiin perheen huonosta hengestä ja riidoista. En suostunut muuttamaan vaikka painostus oli kova. Sitten kun muutin opiskelija-asuntoon korkeakoululaisena, en pitänyt enää juurikaan yhteyttä lapsuuden perheeseen. Arvaappa, loppuivatko perheriidat siihen? Eivät loppuneet, koska hupskeikkaa syy ei ollutkaan minussa, vaan ihmisissä jotka eivät osaa hallita omaa elämäänsä, ja siksi yrittävät syyttää muita ihmisiä ongelmistaan.
Nyt kolmekymppisenä näen lapsuuden perhettä ehkä kerran vuodessa, en toki missään nimessä juhlapyhinä koska en jaksa sitä huutoshowta kun "kaikki on pilalla!". Muilla jäsenillä on ongelmia (työttömyys, hamstraus, alkoholisoitunut puoliso jne), minä taas pidän oman elämäni heistä kaukana koska en halua antaa heille mitään varsinaista jalan sijaa omassa elämässäni jonka olen rakentanut heistä kauas.
Aina se vika ei ole "hankalassa" nuoressa. Joskus se vika on niissä aikuisissa jotka projisoivat ongelmansa nuoreen.
Vierailija kirjoitti:
Mammulit ei ikinä petä, hoh. Eli tässä on meillä ilmeisesti 5-henkinen perhe, jota aikuinen poika pompottaa ja terrorisoi mielensä mukaan. Ja sitten huudellaan, että äitihän tässä on kaiken juurisyy.
Tommonen perseily ei mulle sopis, ei todellakaan. PIhalle ja omilleen. Takaisin saa tulla, kun oppii peruskäytöstavat.
Perus av:ta kieltämättä :D
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa kylmältä. Teini-ikä on välillä hankalaa, jostain syystä et vanhempana kestä sitä. Anna lapsen nyt suorittaa se lukio loppuun rauhassa.
Itsetunnolle ei tee kauhean hyvää, jos omat vanhemmat haluavat eroon.Tämä ei ole ihan normaalia teinikapinaa, vaan meillä on aina ollut vaikea suhde erilaisten käytöshäiriöiden vuoksi. Enkä minä ole ainoa joka kärsii, pojalla on myös kaksi pikkusiskoa, jotka saavat osuutensa ja se vaikuttaa kielteisesti heihinkin.
Se on kyllä ihan totta, että on riski, että itsetunnon kannalta tämä lähestymistapa ei ole paras mahdollinen. Joskaan en tiedä, onko tämä nykyinen eläminen myöskään.
ap
Tai käytöshäiriöitä on ollut sinun suhtautumisesi takia.
Luultavasti vaatimuksesi ovat kohtuuttomia. Et ymmärrä normaalia teinikapinaa.
Ei nyt lähdetä tälle linjalle ollenkaan. Et tiedä meidän taustojamme tai tunne minua, joten pätemisen voit lopettaa saman tien.
ap
Yleensä ratkaisu löytyy, kun katsoo peiliin.
Monesti, mutta ei aina.
ap
Kysyit että onko ja vastaan että on.
Vaikka asian miten muokkaisit niin viesti on selvä, sälli halutaan skipata pois arjesta ja muusta perheestä.
Vinkkinä annan että teininä pitää riidellä vanhempien kanssa, kyllä siinä molemmat osapuolet kasvavat. Lapsen kuuluu saada tuntea olla hyväksytty ja rakastettu. Myös mänttipää-vaiheessa eli teininä.
Jos itse esittää halun lähteä niin sitä on nuoren kanssa pohdittava. Ei huutamalla hiphei huraa. Niin että nuori tajuaa että takaisinpaluukin on mahdollista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On se kummaa että lapset kiinnostaa vain pieninä nöyrinä ja tottelevaisina.
En heittäisi pois lasta vaikka olisi hankala. Itselläni oli todella haastava nuori ja ei tullut mieleen heittää kotoa pois. Ongelmien ilmaannuttua haettiin ammattiapua koska emme pärjänneet omin voimin. Oletteko hakeneet ammattiapua missään vaiheessa lapsenne häiriökäyttäytymiseen? Jos ette niin silloin on peiliin katsomisen paikka.
Ammattiapua ja terapiaa sai nuoreni vaikeina vuosinaan ja ilman sitä emme olisi selviytyneet.
Osa lapsista on haasteellisempia, minulla yksi hankala ja muut olleet ns. normaaleja.
Olet vanhempi lopun ikääsi jos hankit lapsia. Uskon että teidänkin suhteet muuttuu paremmaksi kun nuori aikuistuu ja saa ns. järkeä päähänsä.
On turvallista nuoren kannalta että saa hoidettua toisen asteen koulutuksen kotoa käsin ja osa nuorista tarvitsee kodinlämpöä vielä sen jälkeenkin. Jos lapselle jää tunne että hänet heitetään ulos niin ei se hyvää lupaa jatkoa ajatellen.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen se tyyppi jota syytettiin perheen huonosta hengestä ja riidoista. En suostunut muuttamaan vaikka painostus oli kova. Sitten kun muutin opiskelija-asuntoon korkeakoululaisena, en pitänyt enää juurikaan yhteyttä lapsuuden perheeseen. Arvaappa, loppuivatko perheriidat siihen? Eivät loppuneet, koska hupskeikkaa syy ei ollutkaan minussa, vaan ihmisissä jotka eivät osaa hallita omaa elämäänsä, ja siksi yrittävät syyttää muita ihmisiä ongelmistaan.
Nyt kolmekymppisenä näen lapsuuden perhettä ehkä kerran vuodessa, en toki missään nimessä juhlapyhinä koska en jaksa sitä huutoshowta kun "kaikki on pilalla!". Muilla jäsenillä on ongelmia (työttömyys, hamstraus, alkoholisoitunut puoliso jne), minä taas pidän oman elämäni heistä kaukana koska en halua antaa heille mitään varsinaista jalan sijaa omassa elämässäni jonka olen rakentanut heistä kauas.
Aina se vika ei ole "hankalassa" nuoressa. Joskus se vika on niissä aikuisissa jotka projisoivat ongelmansa nuoreen.
No meillä ei ole tuollainen perhe ollenkaan. Me vanhemmat olemme työelämässä pärjääviä, ja kaksi nuorempaa lastamme ovat ihan tavallisia lapsia - välillä kapinoivia, välillä helppoja ja kaikkea siltä väliltä. Kenenkään ei odoteta olevan täydellinen ja jokaisen persoonaa pyritään kunnioittamaan.
Minä välitän pojastani kyllä kovasti. Hänessä on paljon hyvää. Mutta hänellä on myös todella vahva pimeä puoli, joka pitää muun perheen jatkuvasti varpaillaan.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä olen se tyyppi jota syytettiin perheen huonosta hengestä ja riidoista. En suostunut muuttamaan vaikka painostus oli kova. Sitten kun muutin opiskelija-asuntoon korkeakoululaisena, en pitänyt enää juurikaan yhteyttä lapsuuden perheeseen. Arvaappa, loppuivatko perheriidat siihen? Eivät loppuneet, koska hupskeikkaa syy ei ollutkaan minussa, vaan ihmisissä jotka eivät osaa hallita omaa elämäänsä, ja siksi yrittävät syyttää muita ihmisiä ongelmistaan.
Nyt kolmekymppisenä näen lapsuuden perhettä ehkä kerran vuodessa, en toki missään nimessä juhlapyhinä koska en jaksa sitä huutoshowta kun "kaikki on pilalla!". Muilla jäsenillä on ongelmia (työttömyys, hamstraus, alkoholisoitunut puoliso jne), minä taas pidän oman elämäni heistä kaukana koska en halua antaa heille mitään varsinaista jalan sijaa omassa elämässäni jonka olen rakentanut heistä kauas.
Aina se vika ei ole "hankalassa" nuoressa. Joskus se vika on niissä aikuisissa jotka projisoivat ongelmansa nuoreen.
Usein se on näin. Ja tämä syntipukki löytyy jo pienenä. Hänestä tehdään "käytöshäiriöinen".
Vaikka ei olisi rahan riittämisessä ongelmaa, oman arkielämän järjestäminen ensimmäistä kertaa yksin asuessa vie monelta nuorelta aikuiselta paljon aikaa ja voimia. Ja se sitten on suoraan pois koulun eteen tehtävästä työstä.
Samoin elämänhallinnan kanssa on monella harjoittelemista, kun vanhemmat ei ole enää paikalla seuraamassa. Helposti menee yöt valvomiseksi, mikä vaikuttaa koulutehtäviin ja kokeisiin lukemiseen ja ehkä ihan siihenkin, saako herättyä aamulla kouluun. Ja kuinka hyvin nuori saisi ihan itsekseen kouluasioita aikaiseksi vaikkei olisi väsynytkään?
Se, miten lukion suorittaa, vaikuttaa nykyisin jatkoon todella paljon. Minä en kyllä aiheuttaisi nuorelleni mitään ylimääräistä kuormaa lukion aikana. Parilla omalla kaverillani meni vuosi lukiota ihan hurlumheiksi, kun muuttivat omilleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On se kummaa että lapset kiinnostaa vain pieninä nöyrinä ja tottelevaisina.
En heittäisi pois lasta vaikka olisi hankala. Itselläni oli todella haastava nuori ja ei tullut mieleen heittää kotoa pois. Ongelmien ilmaannuttua haettiin ammattiapua koska emme pärjänneet omin voimin. Oletteko hakeneet ammattiapua missään vaiheessa lapsenne häiriökäyttäytymiseen? Jos ette niin silloin on peiliin katsomisen paikka.
Ammattiapua ja terapiaa sai nuoreni vaikeina vuosinaan ja ilman sitä emme olisi selviytyneet.
Osa lapsista on haasteellisempia, minulla yksi hankala ja muut olleet ns. normaaleja.
Olet vanhempi lopun ikääsi jos hankit lapsia. Uskon että teidänkin suhteet muuttuu paremmaksi kun nuori aikuistuu ja saa ns. järkeä päähänsä.
On turvallista nuoren kannalta että saa hoidettua toisen asteen koulutuksen kotoa käsin ja osa nuorista tarvitsee kodinlämpöä vielä sen jälkeenkin. Jos lapselle jää tunne että hänet heitetään ulos niin ei se hyvää lupaa jatkoa ajatellen.
Lainaan itse itseäni
"No, keskusteluja on käyty läpi pojan elämän. Hänellä on käytöshäiriöitä, joita on erilaisten ammattilaisten toimesta käsitelty ja moni asia on rauhoittunut kypsymisen myötä, mutta sellainen perushuono käytös tuntuu jatkuvan ja jatkuvan. Nykyään sentään ystävyyssuhteita saa jo solmittua ja pidettyä, nuorempana nekin kariutuivat hyvin nopeasti."
Eli kyllä, poika on hyvin pienestä asti käynyt lastenpsykologilla, sen jälkeen nuorisopsykologilla. Hänelle on myös tehty lukuisia neurologisia testejä. Säännöllinen terapia jatkuu edelleen, joskin sitoutuminen siihen on tällä hetkellä hyvin heikkoa.
Hän ei ole koskaan ollut nöyrä ja tottelevainen. Ei koskaan. Jo vauvana hänellä oli äärimmäisen vahva ja vaativa temperamentti, mutta nuo pikkulapsijutut menivät normaalin uhman piikkiin. Sen sijaan jo 5-vuotiaana ammattilaisetkin huomasivat, että käytös on poikkeavaa ja siitä lähtien meillä on ollut hoitokontaktia.
ap
En häätäisi kotoa kesken lukion.
Mutta onko käytöshäiriöiden syytä tutkittu???
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen se tyyppi jota syytettiin perheen huonosta hengestä ja riidoista. En suostunut muuttamaan vaikka painostus oli kova. Sitten kun muutin opiskelija-asuntoon korkeakoululaisena, en pitänyt enää juurikaan yhteyttä lapsuuden perheeseen. Arvaappa, loppuivatko perheriidat siihen? Eivät loppuneet, koska hupskeikkaa syy ei ollutkaan minussa, vaan ihmisissä jotka eivät osaa hallita omaa elämäänsä, ja siksi yrittävät syyttää muita ihmisiä ongelmistaan.
Nyt kolmekymppisenä näen lapsuuden perhettä ehkä kerran vuodessa, en toki missään nimessä juhlapyhinä koska en jaksa sitä huutoshowta kun "kaikki on pilalla!". Muilla jäsenillä on ongelmia (työttömyys, hamstraus, alkoholisoitunut puoliso jne), minä taas pidän oman elämäni heistä kaukana koska en halua antaa heille mitään varsinaista jalan sijaa omassa elämässäni jonka olen rakentanut heistä kauas.
Aina se vika ei ole "hankalassa" nuoressa. Joskus se vika on niissä aikuisissa jotka projisoivat ongelmansa nuoreen.
Usein se on näin. Ja tämä syntipukki löytyy jo pienenä. Hänestä tehdään "käytöshäiriöinen".
Ihan oikeasti, lopettakaa tämä.
Käytöksen ongelmat eivät tässä tapauksessa ainakaan tule kasvatuksesta tai mistään muustakaan, mikä olisi inhimillisesti katsottuna ollut tehtävissä. Tämän nyt voitte ottaa annettuna faktana, meillä on mappitolkulla mustaa valkoisella lukuisista ja lukuisista tutkimuksista, lausuntoja jne.
ap
Vierailija kirjoitti:
Kysyit että onko ja vastaan että on.
Vaikka asian miten muokkaisit niin viesti on selvä, sälli halutaan skipata pois arjesta ja muusta perheestä.
Vinkkinä annan että teininä pitää riidellä vanhempien kanssa, kyllä siinä molemmat osapuolet kasvavat. Lapsen kuuluu saada tuntea olla hyväksytty ja rakastettu. Myös mänttipää-vaiheessa eli teininä.
Jos itse esittää halun lähteä niin sitä on nuoren kanssa pohdittava. Ei huutamalla hiphei huraa. Niin että nuori tajuaa että takaisinpaluukin on mahdollista.
Mitä sitten, jos kolmesta lapsesta kaksi kärsii tämän yhden vuoksi? Jos nyt poissuljetaan vanhempien harmi ja vanhempien kanssa riitely?
ap
Omat vanhempani ehdottivat pois lapsuudenkodista muuttamista hieman sen jälkeen, kun olin täyttänyt 18. Minulle se oli hyvä ratkaisu monestakin syystä. Missään vaiheessa eivät kuitenkaan pakottaneet, vaan nostivat ajatuksen eteen ja minä hyvin pian sitten muutinkin. Asuin ihan vanhempien lähellä ja sain sekä rahaa että muuta tukea heiltä monta vuotta.
On kohtuutonta.
Minut potkittiin pois kotoa juuri 18 vuotta täytettyäni, asiasta ei todellakaan neuvoteltu vaan päätös oli vanhemmallani yksipuolinen. Hän ei omasta mielestään enää "pärjännyt kanssani" - en ollut oikeasti niin vaikea, tottakai oli huonoa käytöstä ja sellaista, mutta se on mielestäni teinillä normaalia. Lisäksi suuri osa "hankaluudesta" johtui siitä että minulla oli masennus ja persoonallisuushäiriö (jotka kehittyivät - yllätys yllätys, perheympäristöstäni) jotka olisi pitänyt hoitaa, mutta koska niitä ei saanut näppärästi pois niin oli helpompi leimata minut hankalaksi ja hankkiutua eroon.
Olins itten 18-vuotiaana omassa kämpässäni ihan hukassa elämää opettelemassa, ja minusta tuli entistä itsetuhoisempi. Lopulta pääsin ylös tästä suosta mutta voin sanoa, että hyvä tai vastuullinen päätös se ei vanhemman puolelta ollut. En ikinä tekisin niin omalle lapselleni.
Mammulit ei ikinä petä, hoh. Eli tässä on meillä ilmeisesti 5-henkinen perhe, jota aikuinen poika pompottaa ja terrorisoi mielensä mukaan. Ja sitten huudellaan, että äitihän tässä on kaiken juurisyy.
Tommonen perseily ei mulle sopis, ei todellakaan. PIhalle ja omilleen. Takaisin saa tulla, kun oppii peruskäytöstavat.