Tunnetteko ahdistusta sisarustenne tai vanhempienne elämänsotkuista?

Tunnen. Koen olevani vastuussa heidän ongelmien selvittämisestä. Jouduin nuorena ottamaan liikaa vastuutta vanhemmasta niin toistan samaa käytösmallia edelleen. Täytyy ruveta siedättämään itseäni niin etten yritä "puhua järkeä" heille, täytyy opetella sietämään heidän mielipahaansa.

Mitä ongelmia? Sisaruksiin on välit pistetty poikki ja vanhempani ovat järjissään olevia ihmisiä. He hoitaa omat asiansa eikä ne minulle kuulu.

Sisarusteni asioista tunsin nuorempana ja pyrin aina auttamaan kaikin mahdollisin tavoin. Murehdin ja surin. Hommasin töitä työttämälle, yritin selvittää parisuhdesotkuja, lohduttaa jätettyä, hoitaa heidän lapsiaan, tsempata elämässä eteenpäin, esitellä opiskeluvaihtoehtoja jnejne. Lopulta tajusin, että ei siitä ollut mitään hyötyä, itse vain väsyin, enkä itse saanut heiltä mitään apua. Edelleen he usein pyytävät multa jonkunlaista apua, autan, jos ehdin ja jaksan, en kuitenkaan oman hyvinvoinnin kustannuksella. Sekin oli tuskallista, kun ikäänkuin irtauduin lapsuusperheestäni. Oli pakkokin, kun oli oma perhe ja siinäkin tietysti kaikenlaisia omia juttuja.

Nyt huolehdin äidistäni, käyn hänen luonaan joka päivä, huolehdin syömiset, siivoukset, asioinnit. Sisarukset käyvät silloin kun heille sopii. Eli joskus kerran viikossa, joskus kerran kuukaudessa. Kukaan ei tee mitään. Tunnen ahdistusta lähinnä siitä, että äiti on niin yksinäinen ja että itse en kauan enää jaksa häntä hoivata. 

Tuollaisten tilanne ja elämänsotkut eivät parane, koska he eivät halua niin. Vaikka auttaja kuinka näkisi, että heillä olisi helposti mahdollisuus parempaan, niin sillä ei ole väliä. Sillä tuollaisilla ihmisillä on elämä juuri sillä mallilla kuin he haluavat. Joten turha heihin on tuhlata energiaa.

En. Jokainen hoitaa oman elämänsä, ei kuulu minulle.

Vierailija kirjoitti:

Tunnen. Koen olevani vastuussa heidän ongelmien selvittämisestä. Jouduin nuorena ottamaan liikaa vastuutta vanhemmasta niin toistan samaa käytösmallia edelleen. Täytyy ruveta siedättämään itseäni niin etten yritä "puhua järkeä" heille, täytyy opetella sietämään heidän mielipahaansa.

Tää pn hyvä. Otat tosiaankin vastuuta asioista, jotka eivät ole sinun vastuullasi. Kyllä aikuiset ihmiset osaavat elämänsä elää ilman, että sinä olet sitä ohjaamassa.

Heidän vastuullaan on pyytää apua, kun sitä tarvitsevat. Eikä silloinkaan kaikkeen pidä suostua. Jos pyytävät apua johonkin, jonka voivat itse hoitaa, niin silloin sanotaan, että hoidapa itse, en ehdi auttamaan. Pompotteluun ei pidä alistua.

Ovatko sisarukset itseäsi vanhempia?

En ahdistu muiden ongelmista.

Vierailija kirjoitti:

En ahdistu muiden ongelmista.

Minä taas ymmärrän ahdistuksen, kun kyse on ihmisistä, joista välittää. Mutta silti ahdistuksen ei saisi antaa hallita niin, että on valmis uhraamaan itsensä loputtomiin pitääkseen ahdistuksen poissa.

Sama juttu kuin sinulla ap. On monenlaista ongelmaa ja huolta ja minä murehdin niitä. Nyt muistisairautta jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ahdistu muiden ongelmista.

Minä taas ymmärrän ahdistuksen, kun kyse on ihmisistä, joista välittää. Mutta silti ahdistuksen ei saisi antaa hallita niin, että on valmis uhraamaan itsensä loputtomiin pitääkseen ahdistuksen poissa.

Voin olla surullinen sen vuoksi että läheisellä on ongelmia. Ymmärrän se että ongelmat voivat läheiselle olla ahdistavia. Ihmisiä kohtaan olen empaattinen mutta en sympaattinen, en elä läheisten tunteita vaikka pystyn ymmärtämään mitä he tuntee.

Minun on vaikeaa käsittää, miksi joku stressaisi sisaruksensa ongelmista. Jos sisarusta on neuvottu, eikä hommat ala siltikään sujua, niin en tajua, miten se olisi minun vastuullani. Ja jos se ei ole vastuullani, tapanani ei ole murehtia. Toki voisin tuntea empatiaa ja myötätuntoa, mutta murehtisinko? Tuskin.

Jos vanhemmilla olisi selkeästi tyhmistä teoista johtuvia ongelmia, ei tulisi kyllä mieleenkään neuvoa ja opastaa, kuin kerran ja jos se ei tuota tulosta, omapa olisi ongelmansa. Mutta minulla on sellainen tilanne, että vanhempi kaataa omat ongelmansa ja murhensa minuun, ja kaatoi, kun olin nuori, eli minun ei todellakaan tee mieli ratkoa hänen mielipahojaan, mutta sitä ei annettu valita.

Toisekseen äitini syyllisti minua siitä, että tunsi mielialansa kurjaksi, ja kuvittelin oikeasti, että syy on minussa. Sen takia olen ollut sitten kuuntelija ja tukija, vain aikuisena tajutakseni, että äitini onkin myrkyllinen narsisti, joka on pilannut minun hyvinvointini, eikä suostu edes myöntämään asiaa.

Kyllä ahdistaa välillä. Yleensä silloin kun niistä aiheutuu rahaongelmia, jotka mun odotetaan ratkaisevan. Olen keskituloinen, en rikas, mutta koska mulla ei ole lapsia eikä velkaa, päätelmä on että minulla on ylimääräistä rahaa. Niin onkin, mutta säästän tiettyä tarkoitusta varten. En halua jatkuvasti jeesiä rahallisesti perhettäni, jotka eivät itsekään ole mitään köyhiä, mutta velkaantuneita ja elävät yli varojensa.