Lue keskustelun säännöt.
Mieheni vanhemmat eivät halua kuulla/nähdä mitään ikävää
11.06.2020 |
On ollut kamalaa pikkuhiljaa huomata että mieheni puhuu vanhemmilleen niinkuin elämä olisi yhtä auringonpaistetta. Jos mikään ongelma/ikävä asia meinaa tulla puheeksi- puheenaihe vaihdetaan heti. Mieheni on niin tottunut tähän, että hän on kuin eri ihminen vanhempiensa / sisarustensa seurassa. Kaikilla menee aina kaikki helvetin hyvin (vaikka ei mene, sokea reettakin sen näkee). Mutta tähän kuuluu, että muut uskovat täysin että hyvin menee vaikka olisi, alkoholiongelmaa, narsistinen puoliso ongelmaa, lapsilla ei kavereita jne, jne.. Mua on todella ruvennut ottamaan koko happy family päähän!
Kommentit (36)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuisi oudolta että itse en kertoisi kenellekään läheiselleni, jos minulla olisi todettu vaikkapa syöpä. Kai se itsestään katoaisi, kun ei vain ajattelisi asiaa?
Uskon, että tuo puhumattomuus vaikeista asioista on erittäin vahingollista ihmiselle. Peittely, salailu, tukahduttaminen.
Moni ei kerro koska haluaa suojella sitä läheistä tai ettei kaikki pyöri sen ymprärillä. Ei se siitäkään katoa, että sitä jokaisen kanssa velloo.
Vaikeneminen tai salailu ei ole suojelemista, sillä järkytys on kauhea, kun läheinen lopulta kuolee ja kukaan ei tiennyt syövästä. Ei kaikki pyöri sairastuneen ja sairauden ympärillä, jos asiallisesti asiasta kertoo. Jokaisella ihmisellä on oma elämänsä ja sen lisäksi ollaan sitten kiinnostuneita muista, oman jaksamisen mukaan.
Jotenkin aivan perverssejä kuvioita ja ajatusmaailmoja täällä. Eihän se ole suoraan puhujien vika, jos joku suostuu itse riistetyksi omissa lähisuhteissaan, niin että häntä aina lähestytään ja pyydetään apua, kun on ongelmia. Ratkaisu tuohon ei ole ongelmista vaikeneminen vaan se, että tuo lapanen karaisee kurkkuaan ja sanoo itse suoraan, että on kyllästynyt auttamaan aina muita. Miksi olette tekemisissä rasittavien ihmisten kanssa? Sitä kannattaa miettiä itsekseen rehellisesti ja avoimesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuisi oudolta että itse en kertoisi kenellekään läheiselleni, jos minulla olisi todettu vaikkapa syöpä. Kai se itsestään katoaisi, kun ei vain ajattelisi asiaa?
Uskon, että tuo puhumattomuus vaikeista asioista on erittäin vahingollista ihmiselle. Peittely, salailu, tukahduttaminen.
Moni ei kerro koska haluaa suojella sitä läheistä tai ettei kaikki pyöri sen ymprärillä. Ei se siitäkään katoa, että sitä jokaisen kanssa velloo.
Vaikeneminen tai salailu ei ole suojelemista, sillä järkytys on kauhea, kun läheinen lopulta kuolee ja kukaan ei tiennyt syövästä. Ei kaikki pyöri sairastuneen ja sairauden ympärillä, jos asiallisesti asiasta kertoo. Jokaisella ihmisellä on oma elämänsä ja sen lisäksi ollaan sitten kiinnostuneita muista, oman jaksamisen mukaan.
Jotenkin aivan perverssejä kuvioita ja ajatusmaailmoja täällä. Eihän se ole suoraan puhujien vika, jos joku suostuu itse riistetyksi omissa lähisuhteissaan, niin että häntä aina lähestytään ja pyydetään apua, kun on ongelmia. Ratkaisu tuohon ei ole ongelmista vaikeneminen vaan se, että tuo lapanen karaisee kurkkuaan ja sanoo itse suoraan, että on kyllästynyt auttamaan aina muita. Miksi olette tekemisissä rasittavien ihmisten kanssa? Sitä kannattaa miettiä itsekseen rehellisesti ja avoimesti.
Sairaan pitäisi sen oman sairauden lisäksi terapeutti esim. omalle lapselle ja lohduttaa tätä kun tällä on paha olla.
Itsellä on tilanne puolestaan se, että pakko kertoa kaiken olevan kunnossa, koska muuten alkaisi loputon valitus ja muistutus ja muilta ihmisiltä minun asioideni utelu. Niin sanotusti vähimmän haitan periaatteella mennään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Simo Frangeén on muuten tällainen tyyppi. Kaiken juttelun pitää olla aina iloista ja ei-vakavaa. Ehkä tuo tulee perhetaustasta, tai joillakin ammatista. Tiedän myös yhden eskariopen, joka nipistää suunsa heti kiinni jos toinen sanoo vähänkin jotain realistista. Hänen täytyy kuulemma olla aina iloinen ja hymyillä töissä, ja siksi ei yksityiselämässäkään halua tietää mistään totuutta. Mikä malli lapsille!
Tällaiset ihmiset jäävät armotta valehtelijoiden armoille, koska valehtelijoille ei ole ongelma puhua aina vain kivoja asioita.
Totuus on kovin perspektiivistä kiinni ja usein vaihtelee senkin mukaan, kuinkq hyvin on syönyt ja nukkunut. Lapset ovat luonnostaan uteliaita ja innokkaita, miksi heitä pitäisi aikuisten pettymyksillä vaivata? Usein "realismi" ja kyynisyys saavat alkunsa siitä, että asiat eivät mene kuin on haluttu, ja toimeen tarttumisen sijaan tunnetta pyritään käsittelemään valittamalla. Negatiiviset totuudet eivät ole sen kummempaa ajan tuhlausta kuin draamahakuisuus tai esimerkiksi porno, eivät johda yhtään mihinkään hyödylliseen kenenkään kannalta.
Surullista, että meillä on maa täynnä näitä (usein miespuolisia) ulisijoita, jotka nimittävät masennustaan ja pessimismiään realismiksi, sitä olevinaan oikeutetusti ympärilleen kylväen.
No ei ole kyllä totuus mistään perspektiivistä kiinni. Tilin saldo ei hyvin syömällä ja nukkumalla muuksi muutu, ei myöskään se että kumppani on tartuttanut herpeksen sinulle. Ongelmia ei voi ratkaista, ellei niitä käsittele. Puhuminen niistä on juuri sitä käsittelyä. Yksin ei kukaan tule maailmassa toimeen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuisi oudolta että itse en kertoisi kenellekään läheiselleni, jos minulla olisi todettu vaikkapa syöpä. Kai se itsestään katoaisi, kun ei vain ajattelisi asiaa?
Uskon, että tuo puhumattomuus vaikeista asioista on erittäin vahingollista ihmiselle. Peittely, salailu, tukahduttaminen.
Moni ei kerro koska haluaa suojella sitä läheistä tai ettei kaikki pyöri sen ymprärillä. Ei se siitäkään katoa, että sitä jokaisen kanssa velloo.
Vaikeneminen tai salailu ei ole suojelemista, sillä järkytys on kauhea, kun läheinen lopulta kuolee ja kukaan ei tiennyt syövästä. Ei kaikki pyöri sairastuneen ja sairauden ympärillä, jos asiallisesti asiasta kertoo. Jokaisella ihmisellä on oma elämänsä ja sen lisäksi ollaan sitten kiinnostuneita muista, oman jaksamisen mukaan.
Jotenkin aivan perverssejä kuvioita ja ajatusmaailmoja täällä. Eihän se ole suoraan puhujien vika, jos joku suostuu itse riistetyksi omissa lähisuhteissaan, niin että häntä aina lähestytään ja pyydetään apua, kun on ongelmia. Ratkaisu tuohon ei ole ongelmista vaikeneminen vaan se, että tuo lapanen karaisee kurkkuaan ja sanoo itse suoraan, että on kyllästynyt auttamaan aina muita. Miksi olette tekemisissä rasittavien ihmisten kanssa? Sitä kannattaa miettiä itsekseen rehellisesti ja avoimesti.
Sairaan pitäisi sen oman sairauden lisäksi terapeutti esim. omalle lapselle ja lohduttaa tätä kun tällä on paha olla.
Ei tietenkään pitäisi. Kuolevan vanhemman lapsille on ammattiapua tarjolla.
Miten ajattelit, että lapsi sitten reagoi, kun vanhempi kuolee, ja lapsi saa tietää, että vanhempi sairasti syöpää mutta ei halunnut kertoa hänelle?
Puhumattomuus on vastuuttomuutta. Olen sellaisia ihmisiä nähnyt ja heillä on kyllä uskomattomia luurankoja kaapeissaan, kun mistään ei ole saanut koskaan puhua. Sillä tavalla sarjamurhaajatkin saavat vuosikausia jatkaa puuhiaan, kun oma lähipiiri ei puhu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyse on ilmiöstä nimeltä kieltäminen ’ being in denial’. Tosiasiat ei muutu vaikka ne ohittaakin. Elämä on täynnä hyvää ja huonoa, sitä kutsutaan elämäksi. Mitä luontevampaa on puhua asioista asioina, sen paremmin ihmiset yleensä voi. Mitä enemmän pitää kieltää, sen haitallisempaa. Eika elämästä puhuminen ole mitään likasangon kaatamista? Se on jakamista. Jos toinen ei kykene jakamaan, se on sen ongelma ja loppujen lopuksi iso ongelma joka heijastuu ihmissuhteisiin ym.
Just näin!
quote=Vierailija]
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuisi oudolta että itse en kertoisi kenellekään läheiselleni, jos minulla olisi todettu vaikkapa syöpä. Kai se itsestään katoaisi, kun ei vain ajattelisi asiaa?
Uskon, että tuo puhumattomuus vaikeista asioista on erittäin vahingollista ihmiselle. Peittely, salailu, tukahduttaminen.
Moni ei kerro koska haluaa suojella sitä läheistä tai ettei kaikki pyöri sen ymprärillä. Ei se siitäkään katoa, että sitä jokaisen kanssa velloo.
Vaikeneminen tai salailu ei ole suojelemista, sillä järkytys on kauhea, kun läheinen lopulta kuolee ja kukaan ei tiennyt syövästä. Ei kaikki pyöri sairastuneen ja sairauden ympärillä, jos asiallisesti asiasta kertoo. Jokaisella ihmisellä on oma elämänsä ja sen lisäksi ollaan sitten kiinnostuneita muista, oman jaksamisen mukaan.
Jotenkin aivan perverssejä kuvioita ja ajatusmaailmoja täällä. Eihän se ole suoraan puhujien vika, jos joku suostuu itse riistetyksi omissa lähisuhteissaan, niin että häntä aina lähestytään ja pyydetään apua, kun on ongelmia. Ratkaisu tuohon ei ole ongelmista vaikeneminen vaan se, että tuo lapanen karaisee kurkkuaan ja sanoo itse suoraan, että on kyllästynyt auttamaan aina muita. Miksi olette tekemisissä rasittavien ihmisten kanssa? Sitä kannattaa miettiä itsekseen rehellisesti ja avoimesti.
Sairaan pitäisi sen oman sairauden lisäksi terapeutti esim. omalle lapselle ja lohduttaa tätä kun tällä on paha olla.
Ei tietenkään pitäisi. Kuolevan vanhemman lapsille on ammattiapua tarjolla.
Miten ajattelit, että lapsi sitten reagoi, kun vanhempi kuolee, ja lapsi saa tietää, että vanhempi sairasti syöpää mutta ei halunnut kertoa hänelle?
Puhumattomuus on vastuuttomuutta. Olen sellaisia ihmisiä nähnyt ja heillä on kyllä uskomattomia luurankoja kaapeissaan, kun mistään ei ole saanut koskaan puhua. Sillä tavalla sarjamurhaajatkin saavat vuosikausia jatkaa puuhiaan, kun oma lähipiiri ei puhu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Simo Frangeén on muuten tällainen tyyppi. Kaiken juttelun pitää olla aina iloista ja ei-vakavaa. Ehkä tuo tulee perhetaustasta, tai joillakin ammatista. Tiedän myös yhden eskariopen, joka nipistää suunsa heti kiinni jos toinen sanoo vähänkin jotain realistista. Hänen täytyy kuulemma olla aina iloinen ja hymyillä töissä, ja siksi ei yksityiselämässäkään halua tietää mistään totuutta. Mikä malli lapsille!
Tällaiset ihmiset jäävät armotta valehtelijoiden armoille, koska valehtelijoille ei ole ongelma puhua aina vain kivoja asioita.
Totuus on kovin perspektiivistä kiinni ja usein vaihtelee senkin mukaan, kuinkq hyvin on syönyt ja nukkunut. Lapset ovat luonnostaan uteliaita ja innokkaita, miksi heitä pitäisi aikuisten pettymyksillä vaivata? Usein "realismi" ja kyynisyys saavat alkunsa siitä, että asiat eivät mene kuin on haluttu, ja toimeen tarttumisen sijaan tunnetta pyritään käsittelemään valittamalla. Negatiiviset totuudet eivät ole sen kummempaa ajan tuhlausta kuin draamahakuisuus tai esimerkiksi porno, eivät johda yhtään mihinkään hyödylliseen kenenkään kannalta.
Surullista, että meillä on maa täynnä näitä (usein miespuolisia) ulisijoita, jotka nimittävät masennustaan ja pessimismiään realismiksi, sitä olevinaan oikeutetusti ympärilleen kylväen.
No ei ole kyllä totuus mistään perspektiivistä kiinni. Tilin saldo ei hyvin syömällä ja nukkumalla muuksi muutu, ei myöskään se että kumppani on tartuttanut herpeksen sinulle. Ongelmia ei voi ratkaista, ellei niitä käsittele. Puhuminen niistä on juuri sitä käsittelyä. Yksin ei kukaan tule maailmassa toimeen.
Jonkun pitäisi siis täyttää tilisi? Sukulaistenko vai sossun?
Voin kerto ettei kukaan halua tietää mitä milloinkin kukkii sinun tai kumppanisi alapäässä.
Ex-miesystävän vanhemmat oli jo lapsesta saakka julmia vanhempia. Lapset ei saaneet kertoa kotona huolia ja murheitaan, vaan piti pärjätä. Siitä kai ex oppikin elämässä "menestymisen" salaisuuden. Pärjäsi, keräsi maallista mammonaa ja oli kaikkialla aina hyvää seuraa, kohtelias ja iloinen.
Ja se luuranko kaapissa oli, että hän eli ei kaksoiselämää, vaan kolmoiselämää. Ex itse aina retosteli, miten hyvät vanhemmat hänellä oli, pakottivat hänet pärjäämään ja maailma ei ruikuttajia siedä.
Kiinni jäätyään mies vaikeni ja katosi, koska mistään tällaisesta ei tarvitse puhua, ongelma on yksin minun. Kulissit ovat kaikki, että näyttää hyvältä ulospäin. Jouduin sitten vähän selvittelemään ulkopuolisilta, että sain tietää, mistä kaikesta on kyse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei tullut mieleenkään rasittaa vanhempia omilla ongelmilla!
Onhan tuo aika epänormaalia, ettei pystytä puhumaan ongelmista. Se on jonkinlaista curling-meininkiä. Se aiheuttaa myös, että etäännytään toisista ja syvällisemmät ihmiset eivät viitsi enää edes pitää yhteyttä näiden pinnallisten kanssa. Olisi hirveää, jos vanhemmat ajattelisivat, etteivät halua kuulla lapsistaan ja tukea heitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Simo Frangeén on muuten tällainen tyyppi. Kaiken juttelun pitää olla aina iloista ja ei-vakavaa. Ehkä tuo tulee perhetaustasta, tai joillakin ammatista. Tiedän myös yhden eskariopen, joka nipistää suunsa heti kiinni jos toinen sanoo vähänkin jotain realistista. Hänen täytyy kuulemma olla aina iloinen ja hymyillä töissä, ja siksi ei yksityiselämässäkään halua tietää mistään totuutta. Mikä malli lapsille!
Tällaiset ihmiset jäävät armotta valehtelijoiden armoille, koska valehtelijoille ei ole ongelma puhua aina vain kivoja asioita.
Totuus on kovin perspektiivistä kiinni ja usein vaihtelee senkin mukaan, kuinkq hyvin on syönyt ja nukkunut. Lapset ovat luonnostaan uteliaita ja innokkaita, miksi heitä pitäisi aikuisten pettymyksillä vaivata? Usein "realismi" ja kyynisyys saavat alkunsa siitä, että asiat eivät mene kuin on haluttu, ja toimeen tarttumisen sijaan tunnetta pyritään käsittelemään valittamalla. Negatiiviset totuudet eivät ole sen kummempaa ajan tuhlausta kuin draamahakuisuus tai esimerkiksi porno, eivät johda yhtään mihinkään hyödylliseen kenenkään kannalta.
Surullista, että meillä on maa täynnä näitä (usein miespuolisia) ulisijoita, jotka nimittävät masennustaan ja pessimismiään realismiksi, sitä olevinaan oikeutetusti ympärilleen kylväen.
No ei ole kyllä totuus mistään perspektiivistä kiinni. Tilin saldo ei hyvin syömällä ja nukkumalla muuksi muutu, ei myöskään se että kumppani on tartuttanut herpeksen sinulle. Ongelmia ei voi ratkaista, ellei niitä käsittele. Puhuminen niistä on juuri sitä käsittelyä. Yksin ei kukaan tule maailmassa toimeen.
Jonkun pitäisi siis täyttää tilisi? Sukulaistenko vai sossun?
Voin kerto ettei kukaan halua tietää mitä milloinkin kukkii sinun tai kumppanisi alapäässä.
Voit toki heittäytyä tyhmäksi sen sijaan, että rehellisesti itse miettisit, miksi asioista puhuminen on sinulle niin punainen vaate. Et voi kuitenkaan estää muista puhumasta ja jakamasta, osoittamasta tukea ja solidaarisuutta, neuvomasta ja auttamasta. Itse voit vaieta, ja varmasti kannattaakin, ellet pysty oikeaan vuorovaikutukseen.
Keskusteleminen on taito, jonka voi oppia, mutta ei harjoittelematta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Simo Frangeén on muuten tällainen tyyppi. Kaiken juttelun pitää olla aina iloista ja ei-vakavaa. Ehkä tuo tulee perhetaustasta, tai joillakin ammatista. Tiedän myös yhden eskariopen, joka nipistää suunsa heti kiinni jos toinen sanoo vähänkin jotain realistista. Hänen täytyy kuulemma olla aina iloinen ja hymyillä töissä, ja siksi ei yksityiselämässäkään halua tietää mistään totuutta. Mikä malli lapsille!
Tällaiset ihmiset jäävät armotta valehtelijoiden armoille, koska valehtelijoille ei ole ongelma puhua aina vain kivoja asioita.
Totuus on kovin perspektiivistä kiinni ja usein vaihtelee senkin mukaan, kuinkq hyvin on syönyt ja nukkunut. Lapset ovat luonnostaan uteliaita ja innokkaita, miksi heitä pitäisi aikuisten pettymyksillä vaivata? Usein "realismi" ja kyynisyys saavat alkunsa siitä, että asiat eivät mene kuin on haluttu, ja toimeen tarttumisen sijaan tunnetta pyritään käsittelemään valittamalla. Negatiiviset totuudet eivät ole sen kummempaa ajan tuhlausta kuin draamahakuisuus tai esimerkiksi porno, eivät johda yhtään mihinkään hyödylliseen kenenkään kannalta.
Surullista, että meillä on maa täynnä näitä (usein miespuolisia) ulisijoita, jotka nimittävät masennustaan ja pessimismiään realismiksi, sitä olevinaan oikeutetusti ympärilleen kylväen.
No ei ole kyllä totuus mistään perspektiivistä kiinni. Tilin saldo ei hyvin syömällä ja nukkumalla muuksi muutu, ei myöskään se että kumppani on tartuttanut herpeksen sinulle. Ongelmia ei voi ratkaista, ellei niitä käsittele. Puhuminen niistä on juuri sitä käsittelyä. Yksin ei kukaan tule maailmassa toimeen.
Jonkun pitäisi siis täyttää tilisi? Sukulaistenko vai sossun?
Voin kerto ettei kukaan halua tietää mitä milloinkin kukkii sinun tai kumppanisi alapäässä.Voit toki heittäytyä tyhmäksi sen sijaan, että rehellisesti itse miettisit, miksi asioista puhuminen on sinulle niin punainen vaate. Et voi kuitenkaan estää muista puhumasta ja jakamasta, osoittamasta tukea ja solidaarisuutta, neuvomasta ja auttamasta. Itse voit vaieta, ja varmasti kannattaakin, ellet pysty oikeaan vuorovaikutukseen.
Keskusteleminen on taito, jonka voi oppia, mutta ei harjoittelematta.
Puhut enemmän negatiivisista vai positiivisista asioista? Oletatko että muut hoitavat ongelmasi? Kerrotko muiden ongelmia eteenpäin?
Voisiko olla, että nämä, jotka eivät halua "rasittaa" muita ongelmillaan, ovat jotenkin lapsekkaita tai itsekeskeisiä, siis siinä mielessä että kuvittelevat muiden ottavan heidän ongelmansa kovin raskaasti? Eihän ihmiset toisten ongelmia kovin syvästi murehdi. Pikemminkin on helppoa ulkopuolisena neuvoa tai kommentoida, kun huoli ei ole oma.
Sehän se puhumisen tarkoitus on, saada toiselta objektiivisempi näkökulma asiaan, joka itsellä on saanut liian suuret mittasuhteet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Simo Frangeén on muuten tällainen tyyppi. Kaiken juttelun pitää olla aina iloista ja ei-vakavaa. Ehkä tuo tulee perhetaustasta, tai joillakin ammatista. Tiedän myös yhden eskariopen, joka nipistää suunsa heti kiinni jos toinen sanoo vähänkin jotain realistista. Hänen täytyy kuulemma olla aina iloinen ja hymyillä töissä, ja siksi ei yksityiselämässäkään halua tietää mistään totuutta. Mikä malli lapsille!
Tällaiset ihmiset jäävät armotta valehtelijoiden armoille, koska valehtelijoille ei ole ongelma puhua aina vain kivoja asioita.
Totuus on kovin perspektiivistä kiinni ja usein vaihtelee senkin mukaan, kuinkq hyvin on syönyt ja nukkunut. Lapset ovat luonnostaan uteliaita ja innokkaita, miksi heitä pitäisi aikuisten pettymyksillä vaivata? Usein "realismi" ja kyynisyys saavat alkunsa siitä, että asiat eivät mene kuin on haluttu, ja toimeen tarttumisen sijaan tunnetta pyritään käsittelemään valittamalla. Negatiiviset totuudet eivät ole sen kummempaa ajan tuhlausta kuin draamahakuisuus tai esimerkiksi porno, eivät johda yhtään mihinkään hyödylliseen kenenkään kannalta.
Surullista, että meillä on maa täynnä näitä (usein miespuolisia) ulisijoita, jotka nimittävät masennustaan ja pessimismiään realismiksi, sitä olevinaan oikeutetusti ympärilleen kylväen.
No ei ole kyllä totuus mistään perspektiivistä kiinni. Tilin saldo ei hyvin syömällä ja nukkumalla muuksi muutu, ei myöskään se että kumppani on tartuttanut herpeksen sinulle. Ongelmia ei voi ratkaista, ellei niitä käsittele. Puhuminen niistä on juuri sitä käsittelyä. Yksin ei kukaan tule maailmassa toimeen.
Jonkun pitäisi siis täyttää tilisi? Sukulaistenko vai sossun?
Voin kerto ettei kukaan halua tietää mitä milloinkin kukkii sinun tai kumppanisi alapäässä.Voit toki heittäytyä tyhmäksi sen sijaan, että rehellisesti itse miettisit, miksi asioista puhuminen on sinulle niin punainen vaate. Et voi kuitenkaan estää muista puhumasta ja jakamasta, osoittamasta tukea ja solidaarisuutta, neuvomasta ja auttamasta. Itse voit vaieta, ja varmasti kannattaakin, ellet pysty oikeaan vuorovaikutukseen.
Keskusteleminen on taito, jonka voi oppia, mutta ei harjoittelematta.
Puhut enemmän negatiivisista vai positiivisista asioista? Oletatko että muut hoitavat ongelmasi? Kerrotko muiden ongelmia eteenpäin?
Kysymyksistäsi päättelen, että sinulla on jokin trauma, joka vääristää näkemystäsi siitä, mitä on ongelmista puhuminen.
Puhun negatiivisista ja positiivisista asioista sen mukaan, mitkä asiat ovat ajankohtaisia. Ei ole mitään tiettyä suhdelukua, joka olisi koko ajan voimassa. Tietenkään en oleta, että muut hoitavat ongelmani, mutta otan toki kohtuudella apua vastaan, jos joku haluaa auttaa. Yleensä se apu on juuri se, että toinen sanoo näkemyksensä asiaan. Muiden ongelmia kerron eteenpäin, jos ne eivät ole salaisuus ja jos on jokin syy kertoa, esimerkiksi keskustelu käsittelee juuri sitä asiaa, joka tutullakin on ongelmana. Tässä täytyy erottaa syvästi henkilökohtaiset ja kipeät asiat sellaisista, jotka ovat yhteiskunnallisia ilmiöitä, kuten laaja työttömyys.
(Keskustelu ei muuten ole sitä, että laukoo toiselle kysymyksiä kuin tykin suusta.)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Simo Frangeén on muuten tällainen tyyppi. Kaiken juttelun pitää olla aina iloista ja ei-vakavaa. Ehkä tuo tulee perhetaustasta, tai joillakin ammatista. Tiedän myös yhden eskariopen, joka nipistää suunsa heti kiinni jos toinen sanoo vähänkin jotain realistista. Hänen täytyy kuulemma olla aina iloinen ja hymyillä töissä, ja siksi ei yksityiselämässäkään halua tietää mistään totuutta. Mikä malli lapsille!
Tällaiset ihmiset jäävät armotta valehtelijoiden armoille, koska valehtelijoille ei ole ongelma puhua aina vain kivoja asioita.
Totuus on kovin perspektiivistä kiinni ja usein vaihtelee senkin mukaan, kuinkq hyvin on syönyt ja nukkunut. Lapset ovat luonnostaan uteliaita ja innokkaita, miksi heitä pitäisi aikuisten pettymyksillä vaivata? Usein "realismi" ja kyynisyys saavat alkunsa siitä, että asiat eivät mene kuin on haluttu, ja toimeen tarttumisen sijaan tunnetta pyritään käsittelemään valittamalla. Negatiiviset totuudet eivät ole sen kummempaa ajan tuhlausta kuin draamahakuisuus tai esimerkiksi porno, eivät johda yhtään mihinkään hyödylliseen kenenkään kannalta.
Surullista, että meillä on maa täynnä näitä (usein miespuolisia) ulisijoita, jotka nimittävät masennustaan ja pessimismiään realismiksi, sitä olevinaan oikeutetusti ympärilleen kylväen.
No ei ole kyllä totuus mistään perspektiivistä kiinni. Tilin saldo ei hyvin syömällä ja nukkumalla muuksi muutu, ei myöskään se että kumppani on tartuttanut herpeksen sinulle. Ongelmia ei voi ratkaista, ellei niitä käsittele. Puhuminen niistä on juuri sitä käsittelyä. Yksin ei kukaan tule maailmassa toimeen.
Jonkun pitäisi siis täyttää tilisi? Sukulaistenko vai sossun?
Voin kerto ettei kukaan halua tietää mitä milloinkin kukkii sinun tai kumppanisi alapäässä.Voit toki heittäytyä tyhmäksi sen sijaan, että rehellisesti itse miettisit, miksi asioista puhuminen on sinulle niin punainen vaate. Et voi kuitenkaan estää muista puhumasta ja jakamasta, osoittamasta tukea ja solidaarisuutta, neuvomasta ja auttamasta. Itse voit vaieta, ja varmasti kannattaakin, ellet pysty oikeaan vuorovaikutukseen.
Keskusteleminen on taito, jonka voi oppia, mutta ei harjoittelematta.
Puhut enemmän negatiivisista vai positiivisista asioista? Oletatko että muut hoitavat ongelmasi? Kerrotko muiden ongelmia eteenpäin?
Kysymyksistäsi päättelen, että sinulla on jokin trauma, joka vääristää näkemystäsi siitä, mitä on ongelmista puhuminen.
Puhun negatiivisista ja positiivisista asioista sen mukaan, mitkä asiat ovat ajankohtaisia. Ei ole mitään tiettyä suhdelukua, joka olisi koko ajan voimassa. Tietenkään en oleta, että muut hoitavat ongelmani, mutta otan toki kohtuudella apua vastaan, jos joku haluaa auttaa. Yleensä se apu on juuri se, että toinen sanoo näkemyksensä asiaan. Muiden ongelmia kerron eteenpäin, jos ne eivät ole salaisuus ja jos on jokin syy kertoa, esimerkiksi keskustelu käsittelee juuri sitä asiaa, joka tutullakin on ongelmana. Tässä täytyy erottaa syvästi henkilökohtaiset ja kipeät asiat sellaisista, jotka ovat yhteiskunnallisia ilmiöitä, kuten laaja työttömyys.
(Keskustelu ei muuten ole sitä, että laukoo toiselle kysymyksiä kuin tykin suusta.)
Onko sinun mielestäsi korrektia valittaa omalle äidille, että vaimon kanssa on sängyssä kovin hiljaista? Jonka jälkeen äiti kertoo tämän ongelman edelleen vanhimmalle lapselleen eli alkuperäisen valittajan isoveljelle. Ihmettelin kun mies näytti päänsärkyiseltä äitinsä puhelinsoiton jälkeen 😂
Molempien sukuihin kuuluu valitettavasti ihmisiä, jotka eivät ymmärrä missä menee raja mitä kerrotaan. Ja ongelmia (sekä omia että muiden) toki riittää muille jaettavaksi ihan loputtomasti. Ongelmia ei yleensä pyritä ratkaisemaan vaan niillä lähinnä märehditään.... lähinnä juoruillaan.
Anoppi listaa keskustelun aluksi kuka on kuollut ja kenellä on syöpä jne... on ihanan voimaantunut olo kun pääsee taas kotiin.
Ei ongelmat yleensä puhumalla poistu, vaan tarvitsevat ratkaisuja ja toimia. Olen yli viisikymppinen, lapset jo aikuisia. Emme koskaan, lasten ollessa pieniä ja perhe-elämän ollessa kiihkeintä, valittaneet ongelmista kummankaan vanhemmille. Heillä omat asiat käsiteltävänä, ja mitä tulisi, jos kaikki sisarukset suoltasivat negatiivisuutta vanhemmilleen. Sen sijaan otimme heidän vanhetessa heidän asioiden hoidon ja vanhuudenturvan omaksi asiaksemme.