Lue keskustelun säännöt.
Ajattelen jatkuvasti, että elämäni olisi ollut yhtä hyvää tai parempaa lapsettomana
09.06.2020 |
Minulle ei käsitykset perhe-elämästä ja todellisuus kohdanneet. Ajattelin, että rakkaus lasta kohtaan on sitä "jotain käsittämätöntä" ja että perhe-elämä tuo rankkuudessaankin säännöllisesti palkintoja, joiden takia se kannattaa.
Tunnen kuitenkin, että ehkä olen jäänyt miinuspuolelle. Rakkaus ei ole mitään sanoinkuvaamatonta, vaan iha tavallista. Intensiivisissä parisuhteissa rakkaus on ollut yhtä syvää ja jännittävämpää, mutta laadultaan tietenkin ihan erilaista ja eri asia. Ne kivat asiat mitä vanhemmuus tarjoaa - lapsen seurassa oleminen, asioiden opettaminen, yhdessä tekeminen jne. eivät ole kauhean palkitsevia. Vaikka lapsen kanssa onkin välillä kiva olla, niin todella usein se on hyvin kuluttavaa, sillä satuin saamaan lapsen, jolla uhmakaudet ovat aika rankkoja ja monesti yksinkertaiset asiat aiheuttavat ongelmia (siirtymätilanteiden vastustus, vänkääminen, kiukkuaminen) joten se, että olisi yhdessä mukavaa, on aikamoisen huhkimisen tulos.
Melkein yhtä täyden, mutta helpomman elämän olisin varmaan saanut keskittymällä aikuisten välisiin ihmissuhteisiin sekä työhön.
Toisaalta en tietenkään voi tietää, kuinka olisi käynyt ilman lasta. Ehkä olisin luisunut vaikka päihteiden käyttöön, koska en kokisi intoa tähdätä minnekään korkeammalle pelkästään itseni takia. Ehkä en tajuaisi nauttia niin pienistä asioista, kuten esimerkiksi välillä laskeutuvasta hiljaisuudesta. Ehkä en olisi näin kärsivällinen vaan valittaisin paljon turhemmasta ja standardit olisivat huippukorkealla. Ehkä olisin tuomitsevampi muita kohtaan, jos itsellä olisi asiat sujuneet helposti. Tai ehkä olisi jäänyt vaivaamaan, millainen äiti olisin ja jäänkö jostain pahasti paitsi.
Mutta toisaalta... Parhaassa tapauksessa olisin pystynyt kartuttamaan omaisuutta huomattavasti enemmän. Olisin tavannut enemmän ihmisiä. Tai olisin pystynyt todella syventymään omiin harrastuksiini niin, että olisin todella taitava yhdessä tai useammassa työn ulkopuolisessa asiassa.
Tällaisia mietteitä nuorena aikuisena lapsen saaneelta, jolla ei siis aikuiselämää ilman lasta paljon ehtinyt olla.
Mutta siis se, mitä olen jäänyt ihmettelemään on, että missä oli se kliimaksi. Minusta lapsiperhe-elämä on parhaimmillaan ihan ok, ei mitään erityistä merkitystä ja onnea tuovaa - ei edes onnistumisen kokemuksia.
Kommentit (61)
Tosin uskon, että minulla ja lapsella on sattumalta toisiimme aika epäsopivat luonteet. En usko, että alkaisin hyväksi kaveriksi lapsen kanssa, jos kuvitellaan että en häntä ennestään tuntisi. Hänessä on omat hyvät puolensa, mutta rasittavia asioita paljon todennäköisen ad(h)d:n tai muun neurologisen asian takia. Lapsen tavat todella ärsyttävät minua (taipumus heittelehtiä ennen nukahtamista, sormien naksuttelu, rouskuttaminen ja mässyttäminen syödessä, hörppiminen juodessa, puhkuminen ja puhiseminen, runsas puhetulva, taipumus hermostua siirtymävaiheista, taipumus pysyä itsepintaisesti kannassaan vaikka ei saa tahtoansa läpi jne.) Tuntuu, että lapsi ei voi tehdä mitään sovinnolla eikä hiljaisesti ja minulla puolestaan on varmaan jotain erityisherkkyyttä, koska en kestä noita syömisen ääniä ym ylipäätään kovin hyvin.
Tunnen kuitenkin ihmisiä joilla äänekkäitä tapoja on hyvin vähän, joten "vika" ei ole myöskään pelkästään minussa. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kai kukaan ole koskaan sanonutkaan lapsiperhe elämää helpoksi. Sen takia erojakin tulee monille aiemmin hyvin toimineille pariskunnille lasten saannin myötä.
Mutta kyllähän tuo helpottaa kun lapset siitä kasvaa.
Siis otetaan vaikka sellainen kiva juttu kun leffan katselu yhdessä. Kysyn onko valmis ja pistän leffan pyörimään. Lapsi alkaa heilumaan ja hakemaan hyvää asentoa, kestän tätä jonkin aikaa kunnes on pakko pausettaa, ja sanoa että sano sitten kun olet asettunut ja oikeasti valmis. Sitten lapsi alkaa naksutella sormiaan, sanon että voitko lopettaa tuon. Sitten syöminen ja juominen. Pakko sanoa, että pliis syö suu kiinni ja että pyyhi kädet paperiin, ei paitaan (!). Sitten kärvistelen rouskutusta ja hörpintää sen aikaa, että eväät on loppu. Joko siis mä venyn ja kestän kaikkea tätä, tai sitten lapsi hermostuu jossain vaiheessa kun "koko ajan valitan jostain". Mutta siis ei ole sellainen mukava ja rento aktiviteetti meille välttämättä...ei ole tietenkään pakko elokuvia katsoa, ja joskus sekin on mennyt ilman enempiä ongelmia, mutta näin ongelmaa kuvaillakseni ja esimerkkinä.
Nykyään se myös suuttuu ja ottaa itseensä , että valitan, kun kehotan että pyyhkii naamastaan ruuat pois. Lapsi ei ikinä tajua eikä meinaa uskoa, että on lääppinyt ruokaa naamaansa ja häntä ei varsinaisesti haittaa olla ihmisten ilmoilla epäsiistinä. Ap
Vierailija kirjoitti:
Ei kai kukaan ole koskaan sanonutkaan lapsiperhe elämää helpoksi. Sen takia erojakin tulee monille aiemmin hyvin toimineille pariskunnille lasten saannin myötä.
Mutta kyllähän tuo helpottaa kun lapset siitä kasvaa.
Kyllä monet sanoo, että se tuo elämään hirveästi hyvää ja on oikeasti mieluisaa itselle. Vielä ei ole helpottanut, alkaa olla murrosikä käsillä ja totta puhuen lasken vuosia, kuinka kauan tätä vielä kestää... Ihan niinkuin jokaisena pahempana uhmakautena aiemminkin! Ap
Minulla oli lapsia sietämätön äiti ja olin sotkuinen ja äänekäs ihan kiusallani, kun hän muutenkin valitti koko ajan... Sain huonotapaisuudesta jotain lapsellista hallinnan tunnetta tilanteessa, missä olin kuitenkin aina vääränlainen.
Yllättäen ei olla väleissä
😅
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samat fiilikset mulla vaikka lapset on tavallisia. No, enpä aio hehkuttaa niille perhe-elämän autuutta, saavat valita miten haluavat. Tuskinpa musta mikään kovin innostunut mummokaan tulisi.
Kulostaa että sinulla on misofonia, joka herättää sinussa myös inhon tunteita lasta kohtaan joka ääntelee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen lapseton (en omasta tahdostani) ja koen, että elämäni on merkityksetöntä.
Voin säästää paremmin, voin helpommin matkustella (paitsi nyt kun on korona). En kuitenkaan tapaa sen enempää ihmisiä, tai tutustu ihmisiin, työrintamallakaan ei ole mitään erikoista. En koe, että jaksan sen kummemmin syventyä mihinkään.
Koen, että elämästäni puuttuu merkityksellisyys. En tiedä, olisiko minulla tämä sama myös, jos olisi lapsi. (Tämä voi olla sellaista iän tuomaa kriiseilyä.)
Ap, aika samoilla linjoilla oon sun kanssas. Mulla lapset vielä pieniä, 5 ja 2, mutta välillä mietin, että missä se järkyttävä rakkaus on mistä puhutaan? Toki rakastan heitä, mutta harvemmin mulla nyt sydän esim "pakahtuu" rakkaudesta. Ainakin tällähetkellä tuntuu vielä että elämä lasten kanssa ottaa enemmän, mitä se antaa. Kun on kahden pikkulapsen kanssa päivät pitkät, hyviä hetkiä on vähemmän mitä huonoja. Päivät koostuu pitkälti lasten kiukutteluista, keskinäisistä väännöistä yms yms.. iltaisin olen aivan katki, kun saan nuo unille. Musta on tullut aika skeptinen sen suhteen, että tämä myöhemminkään miksikään onnen hekumaksi muuttuisi...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap, aika samoilla linjoilla oon sun kanssas. Mulla lapset vielä pieniä, 5 ja 2, mutta välillä mietin, että missä se järkyttävä rakkaus on mistä puhutaan? Toki rakastan heitä, mutta harvemmin mulla nyt sydän esim "pakahtuu" rakkaudesta. Ainakin tällähetkellä tuntuu vielä että elämä lasten kanssa ottaa enemmän, mitä se antaa. Kun on kahden pikkulapsen kanssa päivät pitkät, hyviä hetkiä on vähemmän mitä huonoja. Päivät koostuu pitkälti lasten kiukutteluista, keskinäisistä väännöistä yms yms.. iltaisin olen aivan katki, kun saan nuo unille. Musta on tullut aika skeptinen sen suhteen, että tämä myöhemminkään miksikään onnen hekumaksi muuttuisi...
Mitä te oikein odotitte? Onnen hekumaa? Onnellisuus tulee siitä, että tajuaa kuinka onnekas on. Kaikki eivät koskaan saa lapsia. Saati parisuhdetta. Tai edes seksiä.
Vierailija kirjoitti:
Kulostaa että sinulla on misofonia, joka herättää sinussa myös inhon tunteita lasta kohtaan joka ääntelee.
Kyllä! Mutta sillehän ei paljon mitään voi, paitsi välttää ruokailutilanteita, mutta on se aika ankeaa laittaa lapsi yksistään syömään tämän takia. Esimerkiksi ravintolassa syöminen on paljon helpompaa, kun on taustamelua sen verran, että syömisen äänet ei kuulu. Pitäisikö kotonakin alkaa pitää ikkunaa ja radiota auki (ärsyynnyn kyllä niistäkin äänistä, mutta on se melu sentään parempi 😁)
Ja on kauheaa raivostua niistä maiskutuksista, mutta en voi estää sitä. Hillitä kyllä pystyn eli en lyö tai mitään, mutta joskus tiuskaisen jos olen valmiiksi stressaantunut Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Surullista. Kyllä minä koen ihan päivittäin sitä pakahduttavaa rakkautta taaperoani kohtaan. Tietenkään ei ole helppoa, mutta rakastan häntä todella paljon. Toivoisin, että kaikki voisivat tuntea saman. Onko ap:lla ollut omassa lapsuudessaan mahdollisesti jonkinlaista kiintymisongelmaa?
Kyllä musta tuntuu, että oikeasti rakastan lastani. Voi olla kiintymisongelmaa, en ole ainakaan läheinen ollut äitini kanssa ja nyt aikuisena välit aika huonot, isään vielä etäisemmät mutta ongelmattomat Ap
Olen lapseton 27 vuotias sinkku ja minullekkin lapsen saaneet ihmiset kertovat juurikin tuosta "kun saat lapsen niin tunnet niin suurta rakkautta lasta kohtaan joka niin upeaa ja ihmeellistä, kerran elämässä koettavaa, päivä on aina parempi kun lapselta saa halin ja lapsi on niin sinusta riippuvainen, lapsi kasvattaa sinua ihmisenä ja parantaa kärsivällisyyttä"..hohhoijaa.
Tuntuu että joillain tunnemaailma on vihanneksen luokkaa minkä takia ei ole elämässä kokenut mielentärisyttävää rakkautta toiseen ihmiseen ja sen takia sitten lapsen saanti on se ihmeellisin asia. Varmasti naisena on ihmeellinen kokemus kantaa lasta sisällä mutta olen pessimisti-realistinen ihminen ja erityisherkkä, en näe mitään ruusunpunaisten lasien läpi vaan kovan todellisuuden. Lapsen kantaminen ja synnyttäminen on kovaa hommaa, kipuja tulee ja fyysisiä ongelmia voi jäädä, rahaa menee, yöunet jäävät väliin, lapsi voi olla joko helppo tai vaikea. Tiedän vain sen ettei lapsen saanti ole minua varten. Joillekkin se sopii, joillekin ei ja siihen on syy. Ei voi olettaa että lapsen saanti on kaikille niiiiin ihanaa...no ei varmasti ole! Ihanaa olla sinkku ja keskittyä itseeni ^_^
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen lapseton (en omasta tahdostani) ja koen, että elämäni on merkityksetöntä.
Voin säästää paremmin, voin helpommin matkustella (paitsi nyt kun on korona). En kuitenkaan tapaa sen enempää ihmisiä, tai tutustu ihmisiin, työrintamallakaan ei ole mitään erikoista. En koe, että jaksan sen kummemmin syventyä mihinkään.
Koen, että elämästäni puuttuu merkityksellisyys. En tiedä, olisiko minulla tämä sama myös, jos olisi lapsi. (Tämä voi olla sellaista iän tuomaa kriiseilyä.)
Kiitos näkökulmasta! Ap
ehkä se tulee sitten kun saat lapsenlapsia ;)
itse olen lapseton, joten en tiedä mitä on olla vanhempi. mutta siis varmasti se työ tuntuu suuremmalta kuin palkinto, varsinkin kun lapset on pieniä.
Vierailija kirjoitti:
Olen lapseton 27 vuotias sinkku ja minullekkin lapsen saaneet ihmiset kertovat juurikin tuosta "kun saat lapsen niin tunnet niin suurta rakkautta lasta kohtaan joka niin upeaa ja ihmeellistä, kerran elämässä koettavaa, päivä on aina parempi kun lapselta saa halin ja lapsi on niin sinusta riippuvainen, lapsi kasvattaa sinua ihmisenä ja parantaa kärsivällisyyttä"..hohhoijaa.
Tuntuu että joillain tunnemaailma on vihanneksen luokkaa minkä takia ei ole elämässä kokenut mielentärisyttävää rakkautta toiseen ihmiseen ja sen takia sitten lapsen saanti on se ihmeellisin asia. Varmasti naisena on ihmeellinen kokemus kantaa lasta sisällä mutta olen pessimisti-realistinen ihminen ja erityisherkkä, en näe mitään ruusunpunaisten lasien läpi vaan kovan todellisuuden. Lapsen kantaminen ja synnyttäminen on kovaa hommaa, kipuja tulee ja fyysisiä ongelmia voi jäädä, rahaa menee, yöunet jäävät väliin, lapsi voi olla joko helppo tai vaikea. Tiedän vain sen ettei lapsen saanti ole minua varten. Joillekkin se sopii, joillekin ei ja siihen on syy. Ei voi olettaa että lapsen saanti on kaikille niiiiin ihanaa...no ei varmasti ole! Ihanaa olla sinkku ja keskittyä itseeni ^_^
Minusta raskaus ja synnyttäminen ei mitään kovin kauheaa ole, sehän kestää vain noin 9 kk ja synnytys joitain tunteja. Kieltämättä tulee olo, että jotkut (Huom. jotkut!) lapsettomat on aika suhteellisuudentajuttomia kun ohimenevä lyhyt aika on sellainen asia, mikä suunnilleen pilaisi elämän. Kärsivällisyyttä ja oman jaksamisen testausta lapset kyllä lisää, että siinä mielessä kyllä lapset kasvattaa. - Ap
Ap:lla on tavallinen lapsi ja hän valittaa. Tule sitten puhumaan, kun sinulla on vammainen lapsi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen lapseton 27 vuotias sinkku ja minullekkin lapsen saaneet ihmiset kertovat juurikin tuosta "kun saat lapsen niin tunnet niin suurta rakkautta lasta kohtaan joka niin upeaa ja ihmeellistä, kerran elämässä koettavaa, päivä on aina parempi kun lapselta saa halin ja lapsi on niin sinusta riippuvainen, lapsi kasvattaa sinua ihmisenä ja parantaa kärsivällisyyttä"..hohhoijaa.
Tuntuu että joillain tunnemaailma on vihanneksen luokkaa minkä takia ei ole elämässä kokenut mielentärisyttävää rakkautta toiseen ihmiseen ja sen takia sitten lapsen saanti on se ihmeellisin asia. Varmasti naisena on ihmeellinen kokemus kantaa lasta sisällä mutta olen pessimisti-realistinen ihminen ja erityisherkkä, en näe mitään ruusunpunaisten lasien läpi vaan kovan todellisuuden. Lapsen kantaminen ja synnyttäminen on kovaa hommaa, kipuja tulee ja fyysisiä ongelmia voi jäädä, rahaa menee, yöunet jäävät väliin, lapsi voi olla joko helppo tai vaikea. Tiedän vain sen ettei lapsen saanti ole minua varten. Joillekkin se sopii, joillekin ei ja siihen on syy. Ei voi olettaa että lapsen saanti on kaikille niiiiin ihanaa...no ei varmasti ole! Ihanaa olla sinkku ja keskittyä itseeni ^_^
Minusta raskaus ja synnyttäminen ei mitään kovin kauheaa ole, sehän kestää vain noin 9 kk ja synnytys joitain tunteja. Kieltämättä tulee olo, että jotkut (Huom. jotkut!) lapsettomat on aika suhteellisuudentajuttomia kun ohimenevä lyhyt aika on sellainen asia, mikä suunnilleen pilaisi elämän. Kärsivällisyyttä ja oman jaksamisen testausta lapset kyllä lisää, että siinä mielessä kyllä lapset kasvattaa. - Ap
Raskaudesta ja synnytyksestä jää monille (Huom ei kaikille!!) elinikäisiä vaurioita. Jos ei ihan hillittömästi halua lapsia, niin on se iso riski ottaa että kärsii esim selkäkivuista loppuikänsä.
Apn lapsi kuulostaa tyypiltä, josta ei kyllä kukaan tykkäisi...
U