Kuinka nopeasti täydellinen rauha voi luuttua täydelliseksi ahdistukseksi?

Kuinka nopeasti täydellinen rauha kropassa ja onnentunne voi muuttuu pahaksikin ahdistukseksi ilman että kokee mitään tragediaa kuten ero, läheisen kuolema tms.

Sanotaan 4kk olen ollut aamusta iltaan hyvällä tuulella, onnellinen ja todella rauhallinen. Toisin sanoen on ollut hyvä olla. Tämä on myöskin minun perustilani.

Mutta! Kolme vuorokautta yksin kotona kerrostaloasunnossa täydellisessä tylsyydessä paikkakunnalla josta et tunne ketään. (tässä kohtaa sanon että olen äärimmäisen sosiaalinen ihminen ja tutustun ihmisiin helposti. Olisin voinut tehdä vaikka ja mitä mutta en tehnyt. Täysin yksin oleminen on ollut oma valintani)

Ensimmäinen vuorokausi meni helposti. Takana on 10 päivän urheiluputki, joten päätin pyhittää nämä kolme vuorokautta levolle.
Toinen vuorokausi. Todella tylsää ja aika on mennyt niin hitaasti. Olen siivonnut ja tehnyt ruokaa, selannut kännykkää ja istunut parvekkeella auringossa. Illalla 18 aikaan alkoi totaalinen ahdistus. Hiljaista, yksin, ei kiinnosta tv eikä kännykän vahtaaminen. Silti jatkan vahtaamista. Karmea olo ja syke koholla. Ahdistaa todella paljon. Ajatuksia: Aika tylsää tämä elämä! Käyn saunassa.... lotköän sohvalla, ruoka ei maistu ja nukun yön huonosti.

Kolmas päivä. Ajattelen että jos jään makaamaan asunnolle tänään, tulen hulluksi. Väsyttää huonon yön jälkeen. Elimistössä on kauhea stressi ja hälytystila. Käyn kävelyllä kaupungilla ja syömässä. Takas asunnolle. On niin hiljaista. Vain kello tikittää. Kokeilen musaa. Ei auta. Ahdistaa. Mietin että jos aina olisi tämmöistä, kauanko kestäisin. Aivot on hälytystilassa. Yritän rauhoittua påiväunille. Ei onnistu. Ruoka ei maistu ja paha olo. Mietin miltä tuntuisi jos tässä tilassa tulisi joku tragedia mitä pitäisi käsitellä pitkään, esim. ero. En ymmärrä ihmisiä jotka jaksaa tervejärkisinä käydä töissä ja suoriutua arjesta kaiken ahdistuksen keskellä. Ne on vahvoja ihmisiä. Ymmärrän niitä jotka ei jaksa enää. Tässä kohtaa sanon, hakekaa ne pois kotoa. He eivät saa olla yksin! Mietin kuolemaa usein viimeisenä päivänä. Meinasin saada paniikkikohtauksen.... siltä se tuntui. Onneksi kukaan ei nähnyt minua sellaisena.

Takas normaaliin. Herään onnellisena päivään puolison vierestä. Teen lapsille aamupalaa ja laitan heidät kouluun. Menen töihin josta nautin. Illalla urheilen ja käyn puistossa lasten kanssa. Arki rullaa. Olen iloinen suurimman osan aikaa. Ahdistuksesta ei tietoakaan. Katson ympärillä olevia ihmisiä, miten paljon ne tuokaan onnea. Paljon pitää tehdä töitäkin mutta se pitää mielenvirkeänä. Joutenolo on kivaa välillä mutta ei liian pitkään. Ja silloinkin olen jouten niin, että tunnen että joku on läsnä. Viihdyn yksinkin välillä, mutta vain välillä ja en kovin pitkään. En stressaa vaan nautin joka päivästä.

Olen kokenut samanlaisen ahdistuksen useita kertoja samanlaisissa tilanteissa. Jouten olo, yksinolo ja tylsyys on tappavan ahdistavaa. Ymmärrän että joku rakastaa sitä, mutta joillekkin se on jokapäiväistä tuskaa. Luulen että tässä on suurin syy, miksi suomessa on niin paljon ahdistuneisuutta ja masentuneisuutta. Ihmiset on saatava kotoa pois toisten luo.