Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Oliko äitinne masentunut lapsuudessanne?
29.05.2020 |
Oma äitini oli masentunut, flegmaattinen ja osin katkerakin. Kävi kyllä töissä. En muista naurua enkä innostusta lapsuuskodissani. Päällisin puolin ok, oli ruokaa ja suht hyvä paikka olla. Jälkikäteen olen miettinyt, miten tuollainen apatia on vaikuttanut. Onko kokemuksia?
Kommentit (21)
Vierailija kirjoitti:
No olen masentunut ja ongelmainen nyt itsekin.
Jep, niin mäkin olen. Nauranut ja innostunut silti ole välillä. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oli masentunut. Mulla oli aina kauhea huoli äidistä ja usein löysin hänet itkemästä. Äiti yritti itsariakin pari kertaa ja aina koulusta tullessa pelkäsin, että löydänkö äidin kuolleena. Äiti jäi alle 5-kymppisenä työkyvyttömyyseläkkeelle masennuksen takia, ja vähitellen hän alkoi toipua niin, että masennusta oli enää ajoittain. Hän eli 78-vuotiaaksi, kuoli syöpään. Painajaisia näen lapsuudesta vieläkin, mutta masennusta mulla ei ole ollut.
Oli.
En huomannut sitä itse, mutta luin asiasta psykologin papereista, jotka sain hankittua koskien psykologikäyntiäni tokaluokkalaisena(1979).
Olen jutellut äitini kanssa asiasta aikuisena.
Hän oli yksinäinen ja uupunut.
Isänsä myös teki itsemurhan hänen ollessaan lapsi.
Mun äidillä oli synnytyksen jälkeinen masennus kun olin vauva. Muutenkin oli paljon pois kotoa lapsuudessani emmekä ole koskaan olleet läheisiä. Nyt 40v alan pohtia elämääni ja miks mulla on niin paha olo kokoajan. Varmaan osa syy löytyy sieltä.
Oli varmaankin. Äiti oli kotiäiti ja vanhempani olivat muuttaneet uudelle paikkakunnalle. Ei tuttuja paljon. Luulen, että masennuksesta kertominen oli häpeällistä. Siksi se salattiin. Leikin aika paljon yksikseni lapsena, sellainen mielikuva on jäänyt. Äidille tuntui olevan ruuanlaitto tärkeää. Odotin aina kovasti isän tuloa töistä kotiin. Hän ikäänkuin herätti talon eloon.
Toki teimme äidin kanssa paljon kaikkea kivaa, maalailimme ikkunoita vesiväreillä ym. Meillä sai leikkiä vapaasti, monien kavereideni kotona ei.
Yksinäisyyden tunne tulee minulla kuitenkin lapsuudesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oli. Isä kulki ja petti missä sattuu, alituisesti.
Assburger kirjoitti:
Oli.
En huomannut sitä itse, mutta luin asiasta psykologin papereista, jotka sain hankittua koskien psykologikäyntiäni tokaluokkalaisena(1979).
Olen jutellut äitini kanssa asiasta aikuisena.
Hän oli yksinäinen ja uupunut.
Isänsä myös teki itsemurhan hänen ollessaan lapsi.
Masennuksesta alettiin puhua julkisesti vasta joskus 1990-2000-luvuilla. Esim. Neil Hardwick kertoi julkisesti sairastavansa masennusta. Näiden ulostulojen jälkeen masennuksesta kertominen on ollut muillekin helpompaa.
Oman äitini käsitys mielenterveysongelmista on pohjautunut jonnekin 1960-luvulle, jolloin lääkkeet oli huonot ja mielenterveys yksityisasia. On suuri murros pystyä puhumaan mielenterveysongelmista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luulen, että häpeä esti hakemasta apua masennukseen. Vaikka olisi ollut kaikkien etu, jos asioista olisi pystynyt puhumaan.
Äitini oli paitsi yksinäinen, myös alistettu, koska oli kotiäiti. Ei omaa rahaa, ei verkostoa vieraalla paikkakunnalla.
Oli pahastikin. Jouduin kerran soittamaan sille ambulanssin kun tulin koulusta ja se oli ottanut yliannostuksen unilääkkeitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oli pahastikin. Jouduin kerran soittamaan sille ambulanssin kun tulin koulusta ja se oli ottanut yliannostuksen unilääkkeitä.
Miten tämä on vaikuttanut sinuun?
Ei ollut, energinen ja touhukas lähinnä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oli pahastikin. Jouduin kerran soittamaan sille ambulanssin kun tulin koulusta ja se oli ottanut yliannostuksen unilääkkeitä.
Miten tämä on vaikuttanut sinuun?
En tiedä, ei juuri mitenkään. En tiedä millainen olisin ilman näitä tapahtumia, mutta en ainakaan koe mitenkään traumatisoituneeni.
Oli uupunut nuoruudessani, ei kai lapsuudessani. Olen itsekin usein raskasmielinen, voiko tämä liittyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oli, ja se tarttui muhunkin. Äiti puhui itsarista, itsekin aloin miettimään sitä. En saanut tukea omiin ongelmiin esim.koulukiusaaamisen suhteen, kun äiti keskittyi lähinnä raivoamiseen ja huutoitkuun ja provosointiin.
Vierailija kirjoitti:
Assburger kirjoitti:
Oli.
En huomannut sitä itse, mutta luin asiasta psykologin papereista, jotka sain hankittua koskien psykologikäyntiäni tokaluokkalaisena(1979).
Olen jutellut äitini kanssa asiasta aikuisena.
Hän oli yksinäinen ja uupunut.
Isänsä myös teki itsemurhan hänen ollessaan lapsi.Masennuksesta alettiin puhua julkisesti vasta joskus 1990-2000-luvuilla. Esim. Neil Hardwick kertoi julkisesti sairastavansa masennusta. Näiden ulostulojen jälkeen masennuksesta kertominen on ollut muillekin helpompaa.
Oman äitini käsitys mielenterveysongelmista on pohjautunut jonnekin 1960-luvulle, jolloin lääkkeet oli huonot ja mielenterveys yksityisasia. On suuri murros pystyä puhumaan mielenterveysongelmista.
En tiedä, oliko jotain vakavaa sattunut, kun äiti hakeutui ammattiavun(perheneuvola) piiriin 70- luvulla.
Kynnys sekä hakea, että saada apua on ollut maaseudulla varmasti hurjan korkea. Perheneuvola oli kaupungissa n.40km päässä, siellä käytiin yleensä pari kertaa vuodessa.
Toisen kerran äitini haki apua masennukseen muutama vuosi sitten. Suuri elämänmuutos(maanviljelyksestä luopuminen) laukaisi sen.
Itse kärsin ajoittain masennuksesta.
Äitini ei siis ollut itsetuhoinen, onneksi. Oli työelämässä eläikään asti. Raskasmielisyys ja väsymys jääneet mieleeni. Nukkuin paljon. Oliko henkistä vai fyysistä yhdessä, en tiedä. En syytä enkä katkerana muistele. Aloin vain pohtia joitain muita perheitä joissa ilakoiden ja nauraen tehtiin askareita, käytiin kylässä, tehtiin retkiä, naurettiin ja laskettiin leikkiä. Tai en minä tiedä, oliko muillakaan 70-luvulla syntyneiden kotona tällaista...? Itse olen vanhempana yrittänyt olla spontaani ja stressaamatta pienistä. Joulut eivät mene pilalle jos kuusi on vääränlainen ja leipomukset epäonnistuvat. En aseta rimaa niin korkealle. Voin kehottaa lasta menemään kylään toisin kuin minua lapsena. Usein sanottiin, että älä sinne (kyläpaikkaan) nyt VAIVOIKSI mene. ap
Itse äitinä voin kertoa että olin masentunut, ei kiinnostanu lapsen vanhempainillat eikä muukaan.
Olin hyvin yksinäinen ja lapsen isä valehteleva pettäjä juoppo josta en tunteiltani päässyt eroon vasta kun
lapsi oli jo yläasteella. Jälikäteen harmittaa, en ole kovin läheinen aikuisen poikani kanssa nytten.
Ei ehtinyt masentua, kun oli työkone. Itki salaa. Onnellinenkaan ei ollut.
Vanhempani ottivat usein yhteen ja heillä oli lievää alkoholiongelmaa.
Taisi olla, mutta reagoi tähän olemalla usein vihainen. Isä oli paljon poissa ja äiti joutui kantamaan kaiken vastuun perheestä. Taakka oli raskas ja kotona oli likaista yms. Äiti ei puhunut ongelmistaan, mutta kaapissa oli lääkärin määräämiä mielialalääkkeitä.
Alue: Aihe vapaa
No olen masentunut ja ongelmainen nyt itsekin.