Lue keskustelun säännöt.
Onko se nyt oikeasti ihan hirveän väärin "ostaa" yksinäiselle lapselleen edes yksi-muutama kaveri?
25.05.2020 |
Ai että meillä nautittiin silloin siitä etäkoulusta kun kerrankin tyttö sai kokea olevansa tasan yhtä suosittu kuin muutkin koulun oppilaat. Kaverien puutteelle oli se selvä selitys ja selitys oli sama muidenkin perheissä. Mutta niin vaan jälleen koulujen lähiopetuksen jatkuttua jatkui vanha painajainen. Jälleen lapsi soittelee jatkuvalla syötöllä meidän vanhempien töihin vaikka ollaan monta kertaa sanottu ettei saisi soittaa kuin oikeasti hätätilanteissa. Ollaan jo molemmat saatu töissä huomautuksia liiasta puhelimeen puhumisesta. Mieleen alkaa jo tulla epätoivoisiakin ideoita oman lapsen tuskaa (lähes jokailtaisia itkuja yms.) katsellessa.
Jos mielestäsi otsikon idea on hirveä ja paheksuttava, ehdota jotain parempaa. Omalla tytöllämme on selvästi huomattava vamma joka ei kuitenkaan vähennä mitenkään hänen älykkyyttään ja siksi tahdommekin pitää hänet tavallisessa koulussa vaikka opettajat, koulupsykiatrit ja muut tantat ovatkin liittoutuneet savustamaan lastamme erityisluokille. Jos siis penskat eivät olisi ulkomuodon vuoksi tuomitsevia niin huomaisivat taatusti jo parin leikkikerran jälkeen voivansa leikkiä tyttömme kanssa taatusti ihan kuin muidenkin lasten kanssa. Olisiko se sitten niin väärin jos me vanhempina järkkäisimme jotain niiden lasten silmissä houkuttavaa täkyksi ekoille tapaamisille jotta lapsemme saisi edes sen ekan mahdollisuuden heiltä osoittaa olevansa hyvä kaveri?
Kommentit (2)
mun lapsen kaverin äiti osittain teki näin. 'Osti' lapseni kaveriksi lapselleen.
Tai siltä asia ainakin minusta tuntui. (mm. maksoi lapseni huvipuistoon, osti lapselle erilaisia asioita jne. )
Se on sääli, koska lapseni olisi ollut kaveri tuolle lapselle muutenkin. Ja usein se ei ole kestävää ja aitoa, jos kaveruutta koettaa ostaa.
Mutta moneen me vanhemmat taivumme. Itsekin voisin sellaiseen sortua, jos lapseni jäisi porukan ulkopuolelle.
Luulen, että parempi tapa olisi koettaa löytää lapselle kavereita muuta kautta, eri yhteyksistä. Joo, tiedän, helpommin sanottu kuin tehty.
Meillä tuttavapiirissä lapsi, jolta puuttuu sormia synnynnäisesti. Hänellä on mukavasti ollut kavereita. Mutta tiedän kyllä, että ei hän helpolla ole päässyt erilaisuutensa kanssa. Nyt lapsi jo aikuistumassa, ja luulen ja toivon, että elämä hänellä jo helpompaa. Vaikeat kokemukset lapsuudessa voi kuitenkin jättää jäljet pitkälle aikuisuuteenkin, mikä on todella harmi.
Tsemppiä ap!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole väärin. ADHD- lapsen vanhempana olen järjestänyt että meiltä löytyy koko kylän makeimmat vehkeet kuten uusimmat pelikoneet, suurimmat trampoliinit ja parhaimmat tarjoilut. Lapset haluaa aina tulla meille "jostain syystä". Joten ei, se ei ole väärin. Mutta täkyt ekalla tapaamisella eivät valitettavasti riitä, niitä on oltava jatkuvasti esillä.