Syy miksi minulla ei ole kavereita on se että pelkään sosiaalisia tilanteita aivan liikaa.

Sinulla on vähän huono asenne itseäsi kohtaan. Yritän itse totutella erilaisiin ihmisten ääniin, en halua pitää kenenkään ääntä tyhmänä ja olen oppinut pitämään omasta äänestänikin kuuntelemalla sitä nauhalta :) Ajatusmallien muutosta siis tarvitaan.

Ymmärrän sinua hyvin, ap. Minussa on samoja piirteitä. Tuntemattomien ihmisten parissa olen yleensä ujo, arka ja syrjään vetäytyvä. En aloita yleensä keskustelua, mutta jos joku toinen sen aloittaa, niin saatan osallistua siihen, jos aihe on kiinnostava ja sellainen, että osaan sanoa siitä jotakin. Minulla on myös rajoittavana tekijänä pieni vamma toisessa silmässä. Hermostun, jos joku rupeaa tuijottamaan sitä. Vamma ei ainakaan kaunista muutenkin rumaa naamaa. Mutta näin introverttina on ollut ihan mukava näinä korona-aikoina olla omissa oloissaan. Saattaa mennä monta päivää, etten puhu kenenkään kanssa sanaakaan. Niin kahjo en sentään ole, että puhuisin yksinäni.

sama täällä

Mä kyllä puhun silloin tällöin yksin ollessani...

No mikä siinä niin hirveen vaikeeta on?

Sama. Mun ongelma on se, että oon kovin huolissani että mokaan. Tahtoisin jatkuvia sanallisia ja sanattomia viestejä että kaikki on ok. Muutuin tällaiseksi ystävän kuoleman jälkeen, en tiedä onko jotain traumaa syntynyt vai mikä tämä homma on. Nyt oon niin pelokas että valmistelen puolisolta kaikkia tilanteita joihin mennään, ihan vaan vaikka ulos naapureiden seuraan jos ollaan astumassa, niin valmistelen että onko ok jos sanon noin tai näin tai voinko mennä tän näkösenä edes ja ethän jätä mua kaksin ton naapurin kans mua pelottaa jne. Pelot vie voimaa mut enymmärrä miten pääsen niistä.

Sama juttu täällä. Jännitän sosiaalisia tilanteita ja mietin ihan liikaa mitä muut minusta ajattelevat. Pelkään vaikuttavani tyhmältä ja tylsältä muiden silmissä. Haluaisin, että minusta pidettäisiin. Nuoruudessani on kokemuksia siitä, että kaverini ovat jättäneet minut sivuun ja hakeutuneet parempaan seuraan. Näistä kokemuksista on selvästi jäänyt arvet, sillä ajattelen olevani huono ja tylsä ihminen, joka ei ole hyvää seuraa ja teen vain muiden olon epämukavaksi. Tämän vuoksi en edes yritä saada kavereita. Olen kuitenkin vahvasti introvertti tapaus enkä edes jaksa olla kovin kauaa ihmisten seurassa. Viihdyn hyvin itsekseni, mutta välillä toivoisin olevani kuten muut. 

Minulla sama tilanne. Olin kiusattu pitkään ja ihmisistä aika ikäviä kokemuksia. Paljon hyvää en ole muilta kokenut. Olen vieläkin yksinäinen ja vaikka kuinka tahtoisin tutustua muihin niin en vaan uskalla ja oikein pysty luottamaankaan. Ennen oli vähän helpompaa, vaikka mikään todella rohkea en ole koskaan ollut. Nyt olen jotenkin vielä liikaakin tottunut olemaan yksin. Itsetunto on huono ja tavallaan en meinaa uskoa siihen, että kukaan tahtoisi olla juuri minun ystäväni. Oikeastaan aika surullinenkin asia ja tykkäisin todellakin silti, että olisi seuraa ja voisi tehdä jotain yhdessä tai edes puhua jonkun kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Mä kyllä puhun silloin tällöin yksin ollessani...

Mä taas puhun mun kissoille. Ne myös vastaa, ja joskus aloittavatkin keskustelun 😊

Minua kiusattiin koulussa yhdeksän vuotta eikä kiusaamiseen juurikaan puututtu. Jäljet näkyvät edelleen, muun muassa sosiaalisten tilanteiden pelkona.

Vierailija kirjoitti:

Mä kyllä puhun silloin tällöin yksin ollessani...

Puhun koirilleni pitkin päivää. Koirat tuntuvat pitävän siitä, kun niille puhutaan.

Ymmärrän täysin, ainoat kaverini ovat entiset kämppikset ja pari lapsuuden tuttua. Olen itse ainakin sellainen tyyppi että pitää pitemmän aikaa tutustua muihin että edes pientä ystävyyssuhdetta voisi miettiä

Minullakin on sosiaalisten tilanteiden pelkoja. Olen introvertti. Välillä on jostain syystä vaikea katsoa silmiin kun puhun koska sitten unohdan mitä piti sanoa tai tuijotan vain niitä silmiä kuin joku mielipuoli joten saatan katsoa maahan tai muualle välillä  jos joku puhuu minulle XD 

inhoan jos joku pyytää kahville koska on vaikea keksiä puheen aihetta mutta tulee itselleni myös paha mieli ja töykeä olo etten mene mutten kestä sitä ajatusta ja tunnetta että olen todella tylsä ja jännittynyt jos en keksi mitään sanottavaa. Usein kyllä puhun ja minulla on mielipiteitä mutta välillä takeltelen sanoissani. Siis ihan tuollaista mietin aina kun joku pyytää ulos jos en paremmin ihmistä tunne. Tuntuu niin typerältä pelolta. Olen todella itsetietoinen julkisissa paikoissa ja taustalla on koulukiusaamisesta jääneet traumat. Onneksi on internetti olemassa joten sosiaaliset kontaktit tapahtuvat siellä enimmäkseen.

Yritän siedättää itseäni ottamalla pieniä haasteita esim. hymyilen jollekkin tuntemattomalle tai menen vain chillailemaan ja istumaan rauhassa julkiseen paikkaan jossa voin katsella ja keskittyä ympäristöön enkä itseeni. Harmittaa että on tämä olemassa. Sen takia olen myös työtön mutta välillä keksin pimeää tekemistä josta saa rahaa internetissä kun en halua tavata ihmisiä joka päivä töissä. Voisin kotoa tehdä mieluummin töitä.

No pysy sitten omissa oloissasi. Sanotaanko jossain, että on pakko hankkia ystäviä?

Vierailija kirjoitti:

Sama juttu täällä. Jännitän sosiaalisia tilanteita ja mietin ihan liikaa mitä muut minusta ajattelevat. Pelkään vaikuttavani tyhmältä ja tylsältä muiden silmissä. Haluaisin, että minusta pidettäisiin. Nuoruudessani on kokemuksia siitä, että kaverini ovat jättäneet minut sivuun ja hakeutuneet parempaan seuraan. Näistä kokemuksista on selvästi jäänyt arvet, sillä ajattelen olevani huono ja tylsä ihminen, joka ei ole hyvää seuraa ja teen vain muiden olon epämukavaksi. Tämän vuoksi en edes yritä saada kavereita. Olen kuitenkin vahvasti introvertti tapaus enkä edes jaksa olla kovin kauaa ihmisten seurassa. Viihdyn hyvin itsekseni, mutta välillä toivoisin olevani kuten muut. 

Hei, tämä on aivan kuin olisin itse kirjoittanut! Koen juuri noin ja olen samassa tilanteessa, sekä uskon että syyt kaverittomuuteenikin ovat samat: koen olleeni vaihdettavissa johonkin parempaan jo tarhaikäisestä asti. Nyt 32v:nä ainoat kontaktit lapsuudenperhe ja poikaystävä (onneksi edes he, muuten tulisin varmasti hulluksi yksinäisyydestä!).

Me ei olla yksin.

Mun nykyiset sosiaalisen tilanteen pelot on jotain sellaista, että mikään ”ryhdistäytyminen” ei riitä saamaan tilannetta hallintaan. Pelko on valtava ja todellinen, ja estää mua elämästä niinkuin haluaisin. Valitsen muiden keskusteluihin osallistumisen sijasta hiippailla taustalla ja käyn keskustelua vain pääni sisällä, en saa mitään ulos suustani ja tiedän vaikuttavani tyhmältä. Häpeän itseäni valtavasti, enkä tajua miksi. Se ei ole millään järjellä hallittavissa. Ehkä isoin ongelma on se, että puoliso on mua kohtaan tosi kylmä, ja pilkallinen, ja saanut itsetuntoni nolliin. Tahtoisin olla vain kärpänen katossa, en tahtoisi että kiinnitän muiden huomion.

up

Mitä enemmän välttelette sosiaalisia tilanteita, sitä suuremmaksi se pelko kasvaa ja sitä vaikeampaa on aina lähestyä sosiaalisia tilanteita. Mitä enemmän pelkää epäonnistumista ja nolostumista, sitä enemmän välttelee sosiaalisia tilanteita ja sitä enemmän alkaa pelkäämää epäonnistumista ja nolostumista.

Kai ymmärrätte tuon oravanpyörän? Mitä kauemmin välttelette, sitä pahemmaksi sosiaalinen pelko kasvaa.