Lue keskustelun säännöt.
Vertaistukea koirani kuolemassa, surun murtama
Ikilapsi
21.05.2020 |
Menetin yli 17 vuotiaan, rakkaan koirani viime viikolla. Uskomaton suru. Oikeasti mietin, että tuleeko enää ikinä onnellista elämää? 😔
Löytyyköhän ketään, jolla olisi samankaltainen tarina, kuin minulla? Kaipaisin niin kovasti vertaistukea.
Mikä voi saada ihmisen tällaiseen tilanteeseen, että koira on rakkainta maailmassa?
Uskon, että itselläni ainakin se, että vanhempani ovat narkkareita. Minua ja siskoani ei ikinä huostattu, vaikka sossu kävi. Kotona väkivaltaa, pelkoa, köyhyyttä, nälkää.. Kiintymyssuhdetta vanhempiini - tuskin.
Sain koirani kaverini äidiltä (kasvattaja) sijoitukseen. Olin 13v ja onneni kukkuloilla. Viimein minulla olisi perhe, oma koira. Siskoni koin lähinnä uhkaksi, sillä kun maha kurnii ja vaatteet ovat rikki, ei siinä tuntunut hyvältä nälkäisenä jakaa viimeistä leipäpalaa. Poimin kesäisin mansikoita, leikkasin nurmikkoa ja ulkoilutin naapurin koiria, niin sain rahaa koiran rokotuksiin ja ruokaan. Vanhempani vähän väliä uhkasivat heittää koirani parvekkeelta.
Heti ysiluokan jälkeen lähdin kotoa muualle opiskelemaan ja koira tietenkin asuntolaan mukaan. Elämä lähti lentoon! Pian aloin saada opintotukea ja pärjäsimme hienosti. Sain kavereita joilla oli myös koiria. 3 ruokaa sai koululta ilmaiseksi, siksi opintotuki riitri hyvin. Harjoitteluissa ja jokaisessa paikassa rakas koirani oli mukana. Rakastuin vähän vajaa 18 vuotiaana, suhde oli kiihkeä, rakastava, mutta olosuhteiden pakosta erosimme 26 vuotiaina, 8 vuoden suhteen jälkeen. Koirani oli vierelläni.
Kommentit (39)
Siinä ei ole yhtään mitään pahaa eikä tuomittavaa, että koira tai kissa on rakkainta maailmassa. Eikä se tarkoita sitäkään, ettei voisi olla myös läheisiä ihmisiä (kuten ap:llakin puoliso).
En oikein osaa lohduttaa, tuska on varmasti hirvittävä. Onneksi sait pitää ystäväsi noin kauan! Toivon että tuska hellittää ajan mittaan, muistot jäävät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lemmikit on niinku pikkulapsia. Ulkopuoliset ei ymmärrä, mutta meille omistajille ne on lapsen asemassa. Yks mun kissoista sairastui vakavasti ja sai kuolla kotona mun syliin. Se suru seuraa mukana vielä vuosienki päästä. Lemmikin mukana lähtee pala itsestä eikä sitä voi verrata mihinkää muuhun menetykseen. Mutta jonain päivänä, kun poistumme tästä ajasta, rakkaat lemmikit odottaa rajan takana. Ehkä tää lohduttaa vähä. Se että onko se totta vai ei, sillä ei oo mitään väliä. Siihen saa uskoa, jos haluaa.
Meidän koiramme jouduttiin looettamaan puoli vuotta sitten. Oli 13.5- vuotias lapinkoira. Se meni parissa kk huonoksi: ei kuullut, ei nähnyt. Yhtenä.päivänä oksensi eikä syönyt. Tiesin että aika on tullut. Sillä hetkellä toimin ihmeen järkevästi. Ajattelin vain että sen on päästävä pois kärsimästä. Ulvoin ääneen eläinlääkärissä. Selvisin kuitenkin ihmeen hyvin. Jotenkin varmaan siksi kun se oli jo niin uupunut, ei enää se vanha tuttu oma itsensä. Hyväksyin lähdön. Nyt itken vain jos katselen vanhoja valokuvia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ap, otan osaa suureen suruusi. Sillä ei ole väliä mikä eläinlaji on kyseessä, oli se sitten ihminen tai koira, oma rakkain on oma rakkain ja rakkaus ja suru on totta. Kukaan ei voi viedä sinulta teidän yhteistä elämää, kaikkia niitä vuosia, jotka saitte viettää yhdessä. Hän ei ole lähtenyt mihinkään, hän on aina vierelläsi ja sydämessäsi. 💕 Selviät tästäkin.
Minäkin menetin 15-vuotiaan koirani pari vuotta sitten. Ymmärrän sinua ap. Koira oli minulle kuin oma lapsi ja suru oli kova. Aika auttaa lopulta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei se murhe ja kaipaus koskaan täysin häviä.
Voisi kuitenkin auttaa, jos antaisit kodin uudelle koiralle tai muulle lemmikille. Ei se ole poismenneen pettämistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olipa liikuttavan kaunis tarina.
Ei siinä ole mitään noloa että eläin on tärkein.
Niin minullakin kissa viimeiset 6 vuotta.
En olisi ikinä uskonut että kissasta voi tulla niin tärkeä ja että ihminen voi ymmärtää niin hyvin eläintä sekä ilmeisesti myös toisinpäin.
Muutin jopa tähän asuntoon kuukautta ennen kissaa joten kaikki tässä kodissa muistuttaa kissasta.
Voimia sinulle.
Onhan sinulla muistot.
Ajattele, että maailma on taas yhden pienen hiilidioksiidia tuottavat eläimen verran parempi paikka. Me vihreät olemme pahoillamme sinun menetyksen puolesta, mutta kuitenkin samaan aikaan äärimmäisen tyytyväisiä hiilidioksidi kuorman pienestäkin pienenemisestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pelkään itse jo valmiiksi sitä päivää kun omat koirani lähtevät. Minulla on koko elämäni ajan ollut koiria, joten tiedän sen tuskan mikä väistämättä on tulossa. En pysty nytkään itkemättä sitä ajattelemaan. Anna ajan parantaa ja sitten kun aika on oikea, löydät itsellesi uuden koirakumppanin vierellesi kulkemaan.
Minulla on kuollut äiti ihan vähän aikaa sitten, ja silti koiramme kuolema taannoin oli ihan hirveää. Vieläkin mietin, voinko koskaan olla mistään yhtä aidosti iloinen kuin koiran toilailuista. Tänään juuri pojan kanssa juttelimme siitä, miten ainutlaatuinen tuo pieni suuri koira oli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla oli lapsuuden kodissa koira joka minun lähdettyäni maailmalle jäi sinne. Siitä tuli sen jälkeen erityisesti isän mukana ulkotöissä kulkeva seuralainen. Ja kun vanhempani muuttivat maalta kerrostaloon koira piti vanhana lopettaa koska ei olisi sopeutunut muutokseen.
Äitini kertoi että isä jonka itse en koskaan nähnyt itkevän, itki kun eläinlääkäri antoi piikin.
Ap, koiraystäväsi odottaa sinua, kun aika on, tapaatte jälleen rajan toisella puolella.
Kunhan pahin suru hälvenee, kehotan sinua hankkimaan koiranpennun.
Paras terapeutti, ihmisen paras ystävä, elämän ilo- koira.
Otat uuden koiran. Niinhän se teillä menee. Me muut emme saa kuolleita omaisia, lapsia ja ystäviä takaisin. Emme voi ottaa uutta lasta mistään.
Kolmekymppiseksi olet aika lapsellinen.
Toivottavasti puolisosi löytää uuden puolison kun se ei sinua niin paljon häiritse kuin koiran kuolema.
Mutta hienosti provoilit, sait minutkin tarttumaan tähän. Eläin muuten on "se", ei "hän".
No kuoleehan niitä läheisiä ihmisiäkin. Aika parantaa haavat ja ikävät.
Ikilapsi kirjoitti:
Vaihdoin taas kaupunkia, lisää opiskelua, koirani oli mukana. Harrastin koiran kanssa. Sain ystäviä, hoidettiin ja ulkoiltiin yhdessä koirien kanssa. Aloitin maalausharrastuksen, maalasin useita tauluja koirastani ja muiden koirista. Työpaikat vaihtuivat, kaupungit vaihtuivat, heilat vaihtuivat.. koirani pysyi. Koirani kulki mukanani koulussa, töissä, kavereilla.. Eräs heilani alkoi väkivaltaiseksi minua kohtaan. Koirani puolusti minua. ❤️
Rakastuin viimein uudelleen ensirakkauden jälkeen hyvään mieheen pari vuotta sitten. Sain hyvän vakituisen työn ja ostimme unelmiemme asunnon.
Vau, mihin olimme päässeet, minä ja koirani. Kykenin tarjoamaan koiralleni parhaat ruuat, herkut, hierojat - kaiken. Lomailimme yhdessä upeissa paikoissa, pitkin Norjaa, Ruotsia ja Suomen lappia.
Hänelle tuli syöpä. Aggressiivinen. Viikko diagnoosista oli hänen aikansa.
Isovanhempani ovat kuolleet, vanhempiani en ole nähnyt 10 vuoteen. Ei tunnu miltään heistä luopuminen. Koirani poismeno taas tuntuu siltä, kuin elämäni olisi loppunut.
Mistä löytää taas ilo?
Tällä tarinalla haluan tuoda myös julki sitä, että älkää vähätelkö! ”Älä itke koiraasi, minulla on kuollut äiti ja isä ja mummo ja puoliso!”
Niin. Mitäs jos toisella ei koskaan ollut mitåään suhdetta äitiin, isään tai isovanhempiin? Mitä jos sait heiltä vain väkivaltaista kohtelua ja vammoja? Koulukaverit lähinnä haukkuivat, löivät ja hajottivat vähäiset tavarasi. Sanotteko te, että tässä pitäisi elämässäni olleita ihmisiä oikeasti surra jonkun säännön tms vuoksi? Miettikää oikeasti meitä, jotka ovat olleet niin epäonnekkaita, että eivät edes koskaan saaneet muuta perhettä, kuin koiransa. Olen toki surrut perheeni ”huonoutta”, mutta tämä koirasta eroaminen on tuskista suurin.
Tai no, sainhan minä ihanan puolison. Ja emme voi saada lapsia. Adoptialapsia ei myöskään sukuni tekojen vuoksi. Joten kyllä, puhtaasti voin sydämestäni sanoa, koirani oli minun elämäni tärkein asia. Ainakin tähän saakka. Olin 13 kun sain hänet ja nyt olen 30.
Joku varmaan ajattelee, että voi puolisoparkaani. Puolisoni kommentti oli, että ”tottakai luopuisit mielummin minusta kuin Rekusta, se on ollut sinulla aina, minä kaksi vuotta. Olen onnellinen jos rakastat minua edes puolet siitä, miten rakastat Rekkua.”
Ja kuka ihminen voisi ikinä olla niin uskollinen, kuin koira?
Jaksamista. Ymmärrän melkolailla hyvin mitä koet sillä olen samanlaisesta kodista ja ollut myös koko elämäni ilman lapsuudenperheen ja suvun tukea ja joutunut kaikki taistelut ja kamppailut ponnistelemaan yksin. Mulla ei ole muita sanottavaa kuin pidä itsestäsi huolta ja kerro itsellesi että olet arvokas. Ja luota että koirasi katsoo sinua pilvenreunalta rakastaen. Ehkä näette vielä. Koirasi sai loistavan koiranelämän - pyyteettömän ihmisrakkauden. Parempaa ei koira voi toivoa (vaikka olosuhteet olivatkin välillä vaikeat).
Minä ymmärrän sinua täysin. Minulla on jo tosi vanha koira, joka on tullut minulle tosi tärkeäksi. Se on ollut matkassani mukana koko aikuisikäni. Olen masentunut ja se on se joka auttaa minua lähtemään ulos, auttaa ahdistuksessa. Se saa minut nauramaan, iloitsemaan ja keventää jotenkin välillä elon tuskaa, mitä koen. Kaikki tuntuu mukavammalta, kun ottaa koiran mukaan. On ihana liikkua luonnossa sen kanssa. Löysin ilon luonnosta sen kanssa ulkoillessa. Kaikessa tuntuu olevan enemmän tarkoitusta.. Se tuo turvaa.. Se on auttanut luomaan kontakteja ihmisiin ja on hyvä tapa aloittaa keskustelu. Koirat ovat älykkäitä ja myöskin älykkäitä tulkitsemaan ihmisen käytöstä. Se tulkitsee tunteitani jatkuvasti, ja jos itken, se tulee katsomaan että mikä minua vaivaa ja tuijottaa minua suoraan silmiin. Kun olen iloinen sekin innostuu ja minut tekee iloiseksi nähdä se leikkimässä iloisena. Jos olen pahalla päällä se huomaa senkin, ja antaa minulle tilaa. Se on ihana ystävä. Lojaali. Hyväksyy minut sellaisena kuin olen.
Kun se on alkanut vanheta, minusta tuntuu pahalta. Näen, ettei se enää niin jaksa kuin ennen. Olen huolissani aina siitä, että onko sillä kipua tai särkyä tai kolotusta. Toisaalta sen vanhentuessa näen siinä kaikki ne yhteiset vuodet ja ihania muistoja, pitkän tarinan takana. Olen kiitollinen yhteisestä taipaleestamme, joka alkoi siitä kun se oli pieni pentu ja vasta tutustuimme ja kasvatin sen pienestä pitäen.
Kun menetän sen en voi kuvitella surua ja tyhjyyttä mitä koen. Tiedän, että se päivä ei ole enää kaukana. Olen kiitollinen jokaisesta vuodesta mitä olemme yhdessä kokeneet.
Voimia kaikille koiransa menettäneille.
Vaihdoin taas kaupunkia, lisää opiskelua, koirani oli mukana. Harrastin koiran kanssa. Sain ystäviä, hoidettiin ja ulkoiltiin yhdessä koirien kanssa. Aloitin maalausharrastuksen, maalasin useita tauluja koirastani ja muiden koirista. Työpaikat vaihtuivat, kaupungit vaihtuivat, heilat vaihtuivat.. koirani pysyi. Koirani kulki mukanani koulussa, töissä, kavereilla.. Eräs heilani alkoi väkivaltaiseksi minua kohtaan. Koirani puolusti minua. ❤️
Rakastuin viimein uudelleen ensirakkauden jälkeen hyvään mieheen pari vuotta sitten. Sain hyvän vakituisen työn ja ostimme unelmiemme asunnon.
Vau, mihin olimme päässeet, minä ja koirani. Kykenin tarjoamaan koiralleni parhaat ruuat, herkut, hierojat - kaiken. Lomailimme yhdessä upeissa paikoissa, pitkin Norjaa, Ruotsia ja Suomen lappia.
Hänelle tuli syöpä. Aggressiivinen. Viikko diagnoosista oli hänen aikansa.
Isovanhempani ovat kuolleet, vanhempiani en ole nähnyt 10 vuoteen. Ei tunnu miltään heistä luopuminen. Koirani poismeno taas tuntuu siltä, kuin elämäni olisi loppunut.
Mistä löytää taas ilo?
Tällä tarinalla haluan tuoda myös julki sitä, että älkää vähätelkö! ”Älä itke koiraasi, minulla on kuollut äiti ja isä ja mummo ja puoliso!”
Niin. Mitäs jos toisella ei koskaan ollut mitåään suhdetta äitiin, isään tai isovanhempiin? Mitä jos sait heiltä vain väkivaltaista kohtelua ja vammoja? Koulukaverit lähinnä haukkuivat, löivät ja hajottivat vähäiset tavarasi. Sanotteko te, että tässä pitäisi elämässäni olleita ihmisiä oikeasti surra jonkun säännön tms vuoksi? Miettikää oikeasti meitä, jotka ovat olleet niin epäonnekkaita, että eivät edes koskaan saaneet muuta perhettä, kuin koiransa. Olen toki surrut perheeni ”huonoutta”, mutta tämä koirasta eroaminen on tuskista suurin.
Tai no, sainhan minä ihanan puolison. Ja emme voi saada lapsia. Adoptialapsia ei myöskään sukuni tekojen vuoksi. Joten kyllä, puhtaasti voin sydämestäni sanoa, koirani oli minun elämäni tärkein asia. Ainakin tähän saakka. Olin 13 kun sain hänet ja nyt olen 30.
Joku varmaan ajattelee, että voi puolisoparkaani. Puolisoni kommentti oli, että ”tottakai luopuisit mielummin minusta kuin Rekusta, se on ollut sinulla aina, minä kaksi vuotta. Olen onnellinen jos rakastat minua edes puolet siitä, miten rakastat Rekkua.”
Ja kuka ihminen voisi ikinä olla niin uskollinen, kuin koira?