Miksihän mun on todella vaikea saada mitään arvostusta lähipiiriltä mutta työelämässä saan sitä? Sama ihminen olen kuitenkin.

Näkisin tässä kaksipuolta.

Toisilla voi tulla tavaksi ottaa kaikki vastaan sieltä mistä se tulee helposti. Kiva pyytää, kun aina sanotaa kyllä.

Apu muuttuu myös helposti itsestään selvyydeksi, kun ihmisillä nyt vaan on tapana unohtaa se mitä ovat saaneet. Tämä koskee myös lahjoja. Eivät muista, että annat niitä usein.

Toinen syy voi olla se, että apusi ja lahjasi ovat ns. Arvottomia.

Tuot lahjoja, vaikka yritetään vihjata ettei niirä tarvita/ haluta.

Tulet auttamaan pyyrämättä tai niin tukemalla, että siitä ei jaksa kieltäytyä, vaikka ei välttämättä tarvisi apua tai ole rahkeita antaa vastavuoroisuutta, joko taloudellisesti tai ajallisesti.

Minulla on kokemusta näistä. Turhia lahjoja ja apua jonka tekijä saa aikaan tuhoa. Hankalaa kieltäytyä, vaikka haluaisi ja toinen odottaa vastapalvelusta jota en pysty antamaan.

Työssä apusi on tarpeellista ja palkkio tulee automaattisesti tai sitten olet ikuinen sähläri ja työkaverit hienotunteisia.

työminä voi olla se hyvä ja ahkera,  kotona sitte voi olla täys ku****pää

Vierailija kirjoitti:

Näkisin tässä kaksipuolta.

Toisilla voi tulla tavaksi ottaa kaikki vastaan sieltä mistä se tulee helposti. Kiva pyytää, kun aina sanotaa kyllä.

Apu muuttuu myös helposti itsestään selvyydeksi, kun ihmisillä nyt vaan on tapana unohtaa se mitä ovat saaneet. Tämä koskee myös lahjoja. Eivät muista, että annat niitä usein.

Toinen syy voi olla se, että apusi ja lahjasi ovat ns. Arvottomia.

Tuot lahjoja, vaikka yritetään vihjata ettei niirä tarvita/ haluta.

Tulet auttamaan pyyrämättä tai niin tukemalla, että siitä ei jaksa kieltäytyä, vaikka ei välttämättä tarvisi apua tai ole rahkeita antaa vastavuoroisuutta, joko taloudellisesti tai ajallisesti.

Minulla on kokemusta näistä. Turhia lahjoja ja apua jonka tekijä saa aikaan tuhoa. Hankalaa kieltäytyä, vaikka haluaisi ja toinen odottaa vastapalvelusta jota en pysty antamaan.

Työssä apusi on tarpeellista ja palkkio tulee automaattisesti tai sitten olet ikuinen sähläri ja työkaverit hienotunteisia.

Kyse ei ole tästä. Sulla on nyt joku ihme hinku päästä alistamaan mua. Ensinnäkään, työelämässä en saisi yhtään kiitosta enkä henkilökohtaista palkkiota pomoltani jos olisin oikeasti avuton eivätkä työkaverinikaan kysyisi miten minä jonkun kinkkisen asian hoitaisin jos olisin jotenkin "sählä". Nuo palkkiot eivät missään nimessä ole automaattisia vaan nimenomaan palkkioita hyvästä työstä. Ei bonuksia firman menestyksestä vaan korvaus omasta henkilökohtaisesta panostuksesta eikä niitä suinkaan kaikki saa.

Toisekseen en ole sen tyyppinen että kuskaisin koko ajan kavereiden/sukulaisten nurkkiin jotain tarpeettomia/sopimattomia tavaroita vaan oikeasti kuuntelen heidän juttujaan pitkän aikaa ja sitten kun bongaan jostain heidän haaveidensa tuotteen niin ostan sen vaikka tulevia synttäreitä silmällä pitäen. Mutta tämän tavan olen siis lopettanut kun eivät muutkaan sitä tee. Lahjoina on mennyt esim. villasukat kaverin miehelle joka joskus aikaisemmassa keskustelussa harmitteli ettei heidän suvussa ole enää ketään joka sukkia neuloisi. Ja kyllä, noille kyseisille synttäreille sain kutsun (oli yhteiset synttärit lapsen jonka kummi olen kanssa joten olisi ollut noloa mennä viemättä jokaiselle päivänsankarille jotain). Itse taas olen saanut esim. jotain arvottomia sohvanraatoja "lahjaksi" ja on ollut sitten minun ongelma päästä eroon niistä. 

Olen kertonut näistä kokemistani vääryyksistä esim. lokkeiluketjussa, siinä missä puhetta ihmisistä jotka koittavat hyötyä toisten ammateista, oudoimmista tilanteista joihin on joutunut jne ja niissä kyllä saanut ymmärrystä osakseni. Tarinoita ei ole vain tämä yksi jota muutenkin tässä ketjussa olen muuttanut etten olisi niin selvästi tunnistettavissa.

Tämä kyseessäoleva arvottomaksi kokeminen näkyy siis myös parisuhdemarkkinoilla (kuten lähipiirissäkin) jos yritän tutustua ennestään tuntemattomiinkin ihmisiin ihan samanlaisena, muut ihmiset huomioonottavana persoonana kuin siellä työpaikalla jossa tyylistäni pidetään ja tulen helposti juttuun kaikkien kanssa. Siviilissä aina ajaudun samaan rooliin ja koitan tässä kysyä juuri miksi. Hyviä vastauksia olen saanut muilta. Sinusta varmaan olin ansainnut tuon vastikään kokemani ghostaamisenkin?

ap

Tuttu juttu. Varsinkin yhden läheisen kohdalla olen alkanut jopa alitajuisesti pelätä näyttää elämäni onnistumisia. On ollut tilanteita joista on tullut vaikutelma että mitä vankemmin seison omilla jaloillani ja kukoistan, sitä kovemmin minulle sovitellaan rankan (lähipiiriin täysin sidoksissa olevan) nuoruuden roolia. Tuntuu että jos näytän vähän säälittävältä kaikki on hyvin ja saan olla rauhassa ja mukamas ymmärrystä. Jos taas näyttää menevän hyvin tai haasteet liittyy eteenpäin elämässä pyrkimisen niin ymmärrystä ei heru ja minulle keksitään haasteita.

Minulla on päivastoin, mutta jaksan töissä, kun on oma perhe. Olen hyvä työssäni, mutta se on enemmän haitta kuin etu, koska silloin pidetään uhkana. Jopa oma pomo, jonka kanssa puhumme kerran vuodessa. Muulloin törmätessä näyttää happamaa naamaa.

Karu fakta on että töissä on helppo arvostaa ahkeraa ja kilttiä ihmistä joka hoitaa omat hommansa. Työnantaja maksaa sinuun sitoutumisesta koituvat kulut ja itsellä on mukavampaa kun vähän tsemppaa ylisuorittajaa ja pääsee itse helpommalla. Jopa pomo jakelee muiden rahoja jos ei ole yrityksen 100 % omistaja. Siitä rahojen jakelusta jopa maksetaan sille jakelijallekin ja kun siellä töissä kerran on, ihan sama olla mukava ja päällisin puolin arvostavakin, neljältä pääsee kuitenkin kotiin. Jos työssä oltaisiin tilanteessa että omistaan pitäisi sinulle antaa niin voi olla että hyväksikäyttö alkaisi hyvinkin nopeasti. Noin kävi itselleni kun töissä yhteisöllä oli liikaa kuormitusta eikä kaikilla voinut olla enää kivaa.

Onko perheesi ollut jossain määrin rajaton? Näissä tällaisissa tulee usein esiin se ettei poljettava koe alkuun tarvetta selkeille rajoille koska on aidosti auttavainen ja innostunut ja hyväksikäyttäjät huomaa heti että hyötysuhde on mahdollinen. Ja siihen he ovat sitoutuneet, hyötymään. Jos hyötyä ei tule niin ensin koitetaan oikoa suhde takaisin ruotuun ja jos se ei onnistu, suhde lakkaa olemasta.

Vierailija kirjoitti:

Tuttu juttu. Varsinkin yhden läheisen kohdalla olen alkanut jopa alitajuisesti pelätä näyttää elämäni onnistumisia. On ollut tilanteita joista on tullut vaikutelma että mitä vankemmin seison omilla jaloillani ja kukoistan, sitä kovemmin minulle sovitellaan rankan (lähipiiriin täysin sidoksissa olevan) nuoruuden roolia. Tuntuu että jos näytän vähän säälittävältä kaikki on hyvin ja saan olla rauhassa ja mukamas ymmärrystä. Jos taas näyttää menevän hyvin tai haasteet liittyy eteenpäin elämässä pyrkimisen niin ymmärrystä ei heru ja minulle keksitään haasteita.

Tämä, ettei enää nykyisin halua kertoa omista onnistumisistaan tai oikeastaan mistään muustakaan. Vastikään koin yhdeltä läheiseltä ystävältäni käsittämätöntä käyttäytymistä ja jouduin tiukasti asettamaan rajan koska hän ei ymmärtänyt asian kohteliasta esittämistä vaan nauroi vain ja jatkoi. Tunnustan että olen hänelle ollut liian kiltti, avulias ja kuunnellut kun hänellä jatkuvasti asiat ovat huonosti. Kirjaimellisesti jatkuvasti, vuosia. Olen usein kuunnellut yli tunnin puhelimessa ja oikeasti mun vuorosanat ovat olleet jaa, okei, voi ei, huono juttu, mmmh... Kun yksi asia ratkeaa, ei hätää koska seuraava asia on perseellään vatvottavana. Hän kutsuu itsensä meille kylään ja saunaan, käyttäytyy kotonani kuin asuisi täällä. Arvostelee kotiani, minua, ulkonäköäni, harrastuksiani. Minulla on auto, niin olen tietenkin se kuka auttaa jos tarvitsee kuljettajaa. Ei riitä että sanoo en ehdi, hän ehdottaa että voi lainata autoa kun en käytä sitä kuitenkaan koko aikaa. Hän tonkii kirpputorille viemiäni kampppeita, jopa ostaa ja sitten kuvittelee voivansa palauttaa jos se ei ollutkaan sellainen kuin kuvitteli. Tivaa yksityisasioitani ja jos en kerro hän päättää miten ne ovat ja yrittää sitä kautta saada selville että korjaisin asian, tai sitten pitää sanomaansa totena. Nyt viimeksi kävi vastaavasti ja jouduin sanomaan rumasti että asia ei hänelle kuulu v*ttuakaan, eikö voi uskoa ja lopettaa asiasta jankkaamisen. No suuttui, olen kuulemma hieman liian täydellinen ja viittasi myös narsismiin. Nyt en ole kuullut hänestä vähään aikaan ja aloin miettimään minkälainen tämä "ystävyys" suhde on ollut.

Ystävät voi valita ja jos tämä ystävä ottaa vielä yhteyden niin aion käydä nämä kaikki asiat läpi ja esittää rajani. Alkaen siitä miten käyttäydytään meillä ja miten minulle puhutaan. Jos hän loukkaantuu siitä niin ei paljon haittaa, koska tiedän itse olleeni liiankin joustava ja ymmärtävä. Meillä on ollut todella mukavia hetkiä, mutta lähivuosina tilanne on muuttunut tällaiseksi... Kostona saattaa tietysti kertoa yksityisasiani muille ketkä mut tuntee, mutta siinä tapauksessa jospa ihmiset ymmärtäisivät ettei tälle ihmiselle kannata kertoa mitään.

En tiedä liittyykö AP:hen, mutta mietin omaa lähipiiriäni. Siellä on muutamia, joilla menee uraputkessa hyvin, ja heidän kohdalla usein on tietynlainen emotionaalinen etäisyys. Heihin ei oikein saa sellaista aitoa kontaktia. Ikään kuin se suorittajamoodi ja työminä on jäänyt päälle myös yksityiselämän ihmissuhteisiin. Lämpö ja läsnäolo puuttuvat. Vai voisiko jopa kuvata jonkin sortin kylmyydeksi. Yksi saattaa töissä olla todella aikaansaava ahertaja ja kunnianhimoinen, mutta kotona hän lähinnä vain huutaa vanhemmilleen ja ärsyyntyy herkästi. Vaikea sellaisen kanssa on sitten kovin läheiseksi tulla.

Edellä oleva kuvasi hyvin, että työelämä kuitenkin sen 8h päivä, ja sen jälkeen voi sulkea toimiston oven ja jättää sen taakseen. Sen aikaa pystyy ehkä näytelläkin jotain. Yksityiselämä on sitten sitä kaikkea muuta. Minusta se on vähän huolestuttava merkki, jos työelämässä ihmissuhteet joten kuten toimii, mutta muussa elämässä ei.

Up