Miksihän mun on todella vaikea saada mitään arvostusta lähipiiriltä mutta työelämässä saan sitä? Sama ihminen olen kuitenkin.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ainakin edelleen lapsuudenperheen minulle asettama lokero tosi vahvana. Eli olen se taiteelinen, naurettava hikipinko duunariperheessä ja kaikki tekemäni tulkitaan siitä viitekehyksestä.

Työelämässä olen varsin menestynyt juristi. Täällä Helsingissä minua arvostetaan itsenäni, sekä töissä että uusien ystävieni parissa.

En pidä juurikaan yhteyttä sukuuni. Ne ovat tietty sitä mieltä, että olen Helsingin herra ja naurettava nirppanokka. Miksi ihmeessä kävisin kuuntelemassa jatkuvaa vittuilua oletetuista, lapsuuden aikaisista piirteistäni, jotka perustuvat heidän näkemyksiinsä minusta.

Tekeehän se kipeää, mutta elämä on nyt toisaalla. Toivotan ap sinulle kaikkea onnea.

Sinulle myös! Onneksi olet löytänyt uudelta paikkakunnalta uuden lähipiirin. ap

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ainakin edelleen lapsuudenperheen minulle asettama lokero tosi vahvana. Eli olen se taiteelinen, naurettava hikipinko duunariperheessä ja kaikki tekemäni tulkitaan siitä viitekehyksestä.

Työelämässä olen varsin menestynyt juristi. Täällä Helsingissä minua arvostetaan itsenäni, sekä töissä että uusien ystävieni parissa.

En pidä juurikaan yhteyttä sukuuni. Ne ovat tietty sitä mieltä, että olen Helsingin herra ja naurettava nirppanokka. Miksi ihmeessä kävisin kuuntelemassa jatkuvaa vittuilua oletetuista, lapsuuden aikaisista piirteistäni, jotka perustuvat heidän näkemyksiinsä minusta.

Tekeehän se kipeää, mutta elämä on nyt toisaalla. Toivotan ap sinulle kaikkea onnea.

Mulla aika samanlaisia kokemuksia. Mietin, et johtuuko se juuri duunaritaustastani ja siitä, että teen ja tein aivan täysin eri ratkaisuja, kuin mitä siihen taustaan nähden voisi olettaa. Sain osakseni niin paljon vittuilua ja halveksuntaa ja tunsin nahoissani, etten kuulu siihen heidän porukkaan enää. Hauskinta tosiaan se, etten ikinä ole kuulunut. Mun valinnat ei ole yllätyksenä tulleita ja niihin on kuitenkin kannustettu, tosi ristiriitaista. Mut koska en voi tälle asetelmalle mitään, annan olla.

Pistit vaan silmään, kun kokemukset samat, mahtaakohan johtua tästä luokkaretkestä?

Nämä asiat liittyy toisiinsa. He häpeää omaa keskinkertaisuuttaan, ja koko olemuksesi muistuttaa heitä siitä mitä peilistä näkyy. Se harmitus puretaan sinuun pikku kiusalla. Et voi muuttaa heitä, voit vain sääliä ja koittaa kestää.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ainakin edelleen lapsuudenperheen minulle asettama lokero tosi vahvana. Eli olen se taiteelinen, naurettava hikipinko duunariperheessä ja kaikki tekemäni tulkitaan siitä viitekehyksestä.

Työelämässä olen varsin menestynyt juristi. Täällä Helsingissä minua arvostetaan itsenäni, sekä töissä että uusien ystävieni parissa.

En pidä juurikaan yhteyttä sukuuni. Ne ovat tietty sitä mieltä, että olen Helsingin herra ja naurettava nirppanokka. Miksi ihmeessä kävisin kuuntelemassa jatkuvaa vittuilua oletetuista, lapsuuden aikaisista piirteistäni, jotka perustuvat heidän näkemyksiinsä minusta.

Tekeehän se kipeää, mutta elämä on nyt toisaalla. Toivotan ap sinulle kaikkea onnea.

Niin samat kokemukset! Olen lukenut vaativaa alaa ja silti lapsuudenperheeni tietää alasta enemmän kuin minä - peruskoulun pohjalta. Luulen, että vaikka olisin koulutukselta universumin presidentti - sukuni tietäisi nämä asiat minua paremmin, peruskoulukoutuksella. En osaa tehdä oikeita päätöksiä ja työni ei ole työtä, koska se ei ole suorittavaa, oikeaa duunarin työtä. Vanhempani eivät tiedä, eivätkä halua tietää mitä olen opiskellut. Lapsuudenystäväni ihmettelevät muutteneita piirteitäni ja vertaavat minua 20v.sitten tapahtuneisiin asioihin ja kummastelevat, kun en enää ajattele samalla tavalla.. Eli voin niin samaistua sinun tekstiisi! Meille ei ole koskaan kouluttautumiseen kannustettu, se on ollut turhaa. Töitä on vaan pitänyt tehdä, vaikka ilman palkkaa - kunhan on OIKEITA töitä eli suorittavaa mekaanista, duunarintöitä. Noh näin en ole tehnyt ja olen lukenut itselleni hyvän tutkinnon. Olen perheen mustalammas ja ketään ei kiinnosta. Mistään en myöskään ikinä mitään tiedä.

Ap:lle ei voi toivottaa muutakuin tsemppiä! Joko et välitä tai katkaiset kaikki välit. Itse olen toteuttanut pikkasen kumpaakin taktiikkaa.

Minä pidän tätä ns. luokkaretken hintana, valitettavasti (olen se yksi tänne kirjoittanut juristi, en muista numeroa). Minulla on oikeastaan vain yksi sukulainen, johon pidän enää yhteyttä. Kyseessä on viisas, ihana miespuolinen serkkuni, joka on suunnilleen samoja ikiä. Hänkään ei muodollisesti kouluttautunut pitkälle, mutta on tosi älykäs ja sivistynyt. Hän kunnioittaa sitä, mikä minusta on tullut ja näkee oikean ihmisen. Hänen kanssaan istumme kaljalla ja puhumme paskaa. 

Omaa sukuaan ei voi valita...

En minäkään ole saanut mitään erityistä arvostusta ja äitini oikein hykertelee päästessään haukkumaan minua siskonsa kanssa.

Aina viime päiviin saakka yritin elää kerjäten hyväksyntää, mutta väsähdin ja pistin välit poikki, äitiin, isään, siskoon ja tätiin. Muuta sukua ei juuri olekaan. Sääli näin, mutta mielenterveys alkoi mennä.

En mitenkään suureellisesti ilmoittanut että nyt en enää ole teidän kanssanne tekemisissä, vaan yksinkertaisesti jätin yhteydenpidon.

Täällä onkin todella hyviä vastauksia!

Luulen kanssa, kuten muutamat vastaajista, että kyse on jonkinlaisesta jo lapsuudessa sinulle annetusta roolista, josa ei ole niinkään kyse siitä, millainen olet, vaan rooli on syntynyt muiden tarpeesta ja ikävä kyllä sitä on vaikea muuttaa.

Itse esimerkiksi olin hyvin erilainen suhteessa muihin lapsuuden perheeni jäseniin. Olin hiljainen ja arka, jo lapsesta tiedonjanoinen ja kova lukemaan. Muut taas eivät lukeneet koskaan, he olivat liikunnallisia ja rohkeita, ja luonteeltaan voimakkaampia. Reagoin eri tavalla ja hakeuduin omaehtoisesti heille täysin vieraiden asioiden pariin. He eivät ikään kuin kyenneet jakamaan asioita ja tunnereaktioita kanssani samalla tavalla kuin he kykenivät jakamaan sisarusteni kokemuksia ja elämää. Ja tämä vierauden ja ulkopuolisuuden tunne jää hehkumaan ihmisen ylle, koska varhain syntyneistä rooleista on vaikea päästä.

Kouluttamattomien vanhempien voi olla tosiaan vaikea suhtautua lapseen, joka paitsi kouluttautuu, myös jo varhain hakeutuu ns. älyllisten harrastusten pariin ja suuntautuu heille vieraisiin asioihin. Minua kyllä kannustettiin eikä lytätty, mutta tavallaan minussa oli aina jotain "vierasta". Myöhemmällä iällä vanhemmat taas saattavat, tosin aivan turhaan, kokea jonkinlaista häpeää ja riittämättömyyttä taustastaan ja itsestään. Ja tämä alemmuudentunto saa heidät tuntemaan sinut "jotenkin muka parempana", vaikket odota mitään kummaa etkä häpeä taustaasi.

Oi täällä onkin tosi monta samassa tilanteessa ja jokseenkin samoilla taustoilla. Itsekin pidän sitä luokkaretken hintana.

Olen rakentanut oman perheen itselleni. Kultaakin tärkeämpi. Ja ihanaa, että se on ollut mahdollista. En halunnut lapsilleni opettaa edes tahtomattani niin myrkyllisiä ja epäterveitä perherakenteita kuin lapsuuden perheessä on, että en ole pystynyt enää olemaan tekemisissä. Nämä on kipeitä asioita.

Koin arvostelua jokaisesta asiasta. Valinnoistani. Lyttäämistä. Mitä sinäkin olet tehnyt. Mitä sinä teet kaiket päivät. Oletko edes ikinä ollut töissä. Jne. Näin on parempi.

Ja just toi, et jo lapsena olin hyvinhyvin erilainen kuin muut. Luin koko ajan. Panostin opiskeluihin. Olin tiedonjanoinen. Älykäs. Voi voi. Mut en vaan voi ymmärtää, että itse katkaisisin välit lapseeni vain koska hän on erilainen. Tai ikinä lyttäisin häntä. En voi käsittää. Koen sen hyvin loukkaavana. Sisaruksiini sama juttu, mitä hittoa?

Monet suvut, jotka ovat säilyneet matalan statuksen ammateissa, ovat saaneeet itse osakseen paljon polkemista, mitätöintiä ja epäreiluuden kokemuksia. En tiedä lohduttaako se mitenkään, mutta paremminkin selittää. Jos on erilainen on jotenkin heitä vastaan siellä herrojen puolella. Myötätuntoa kaikille väärään rooliin joutuneille.

Vierailija kirjoitti:

Monet suvut, jotka ovat säilyneet matalan statuksen ammateissa, ovat saaneeet itse osakseen paljon polkemista, mitätöintiä ja epäreiluuden kokemuksia. En tiedä lohduttaako se mitenkään, mutta paremminkin selittää. Jos on erilainen on jotenkin heitä vastaan siellä herrojen puolella. Myötätuntoa kaikille väärään rooliin joutuneille.

Silloin luulisi, että empatiaa riittäisi.

En muista edes omia syntymäpäiviäni, en nyt tuota pitäisi kovin pahana juttuna...

Mutta joo, työelämässä yleensä tarvitaan erilaisia ominaisuuksia kuin sosiaalisissa suhteissa. Jos olet tehokas ja totinen suorittaja, mutta et hyvä kuuntelija ja hauskaa seuraa, niin todnäk pärjäät töissä hyvin ja ihmissuhteissa huonommin.

Mietin myös, että odotatko läheisiltäsi liikaa..? Kaipaatko jotain lahjoja ja ylitsevuotavia kiitollisuudenosoituksia ystäviltä ja sukulaisilta silloin, kun olet itse vaikkapa auttanut muutossa pyytämättä? Sulle ei riitä tavallinen "kiitos avusta!" vaan haluat jotain erityistä? Ehkä sulla on vaan itselläsi tapana odottaa jotain erityishuomiota tavallisista asioista?

Tai sitten läheisesi ovat oikeasti vain ikäviä ihmisiä, onhan sekin mahdollista. Kannattaa yrittää etsiä parempaa seuraa, jos nykyisessä ei viihdy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 Voit olla vaikka äiti Teresa ja Mahatma Gandhi ja pelastaa koko maailman kaikelta, mutta lähipiirisi ei arvosta ja niille olet täysin arvoton pelle. Ja niin se vaan menee elämässä, että kun on raskasta ja kovat ajat tai ne hulpeimmat huiput, niin ventovieraat siellä on tukemassa ja hurraamassa. Lähipiiriä ei näy missään missään vaiheessa. Hei ap lopeta niiden ihmisten hyysääminen. Ok, olet sen jälkeen narsisti ja k usipää, mutta ethän sinä niitä tarvitse mihinkään. Työpaikalla ne arvostaa sinua ja näkee sut sellaisena arvokkaana tekijänä kuin oikeasti olet. Keskity siihen maailmaan, niiden ihmisten näkemyksiin ja unohda muut.

Jep, olen tarkoituksella jo lopettanut esim. tuon lahjojen ostamisen kokonaan. Täytyy pitää tuo palopuheesi mielessä ensi kerralla kun tulee mieleen tarjoutua vaikka pesemään kaverin ikkunat tai jotain :) ap

Miksi ihmeessä olet tehnyt noin? Onko kaverisi liikuntavammainen vai mistä kyse?

Töissä riittää että on mukava ja kiva kaikille (ja tietysti että on hyvä työssään jos palkankorotuksia tms. halajaa). Vapaa-ajalla pelkkä kivuus ei yleensä riitä, pitää olla myös mielenkiintoinen että ihmiset jaksavat olla kiinnostuneita sinusta ihmisenä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monet suvut, jotka ovat säilyneet matalan statuksen ammateissa, ovat saaneeet itse osakseen paljon polkemista, mitätöintiä ja epäreiluuden kokemuksia. En tiedä lohduttaako se mitenkään, mutta paremminkin selittää. Jos on erilainen on jotenkin heitä vastaan siellä herrojen puolella. Myötätuntoa kaikille väärään rooliin joutuneille.

Silloin luulisi, että empatiaa riittäisi.

Niin luulisi, mutta totuus on toinen. On helpompaa elää totutulla tavalla kuin muuttaa omia tapojaan. Silloinkin, kun totuttu tapa ei olisi edes itselleen mieleinen. Joidenkin ihmisten kohdalla tämä näkyy esimerkiksi parinvalinnassa. Vaikka kumppanista erotaankin tiettyjen ominaisuuksien ja syiden vuoksi, seuraavassa kumppanissa on ihan samat ominaisuudet ja seuraavassa erossa ihan samat syyt. Toistetaan - monesti jo lapsuudessa - opittua kaavaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sä olet töissä hionut siihen työhön liittyvän osaamisesi huippuunsa, ns.työminän.

Siviilielämä on kuitenki monipuolisempaa. Mitä vapaa-ajalla sanot ja teet, mistä asioista olet kiinnostunut, millainen olet jne. Parisuhteessa tulee eteen ulkonäkö, seksi, kotitöiden jakaminen jne.

Tarkoitatko että mun pitäisi jotenkin muuttaa siviiliminääni? Musta taas jokainen ansaitsee arvostusta juuri sellaisena kuin on ja on hienoa että ihmisillä on erilaisia kiinnostuksenkohteita emmekä kaikki ole samasta muotista. Itse olen siis hyvin suvaitsevainen kaikenlaisia elämäntapoja kohtaan. Tämä ei kuitenkaan koske itseäni (muiden mielestä)? ap

Ole vähemmän kiltti ihmisille, jotka eivät arvosta kiltteyttäsi. Näännytät itseäsi ihmisillä, jotka eivät palauta huomaavaisuuttasi tai avuliaisuuttasi. Maailmassa on paljon ihmisiä jotka vain ottavat. Miksi ympäröidä itseään sellaisilla, jos ei halua tulla hyväksikäytetyksi? Eli vedä niitä rajoja.

Vierailija kirjoitti:

En muista edes omia syntymäpäiviäni, en nyt tuota pitäisi kovin pahana juttuna...

Mutta joo, työelämässä yleensä tarvitaan erilaisia ominaisuuksia kuin sosiaalisissa suhteissa. Jos olet tehokas ja totinen suorittaja, mutta et hyvä kuuntelija ja hauskaa seuraa, niin todnäk pärjäät töissä hyvin ja ihmissuhteissa huonommin.

Mietin myös, että odotatko läheisiltäsi liikaa..? Kaipaatko jotain lahjoja ja ylitsevuotavia kiitollisuudenosoituksia ystäviltä ja sukulaisilta silloin, kun olet itse vaikkapa auttanut muutossa pyytämättä? Sulle ei riitä tavallinen "kiitos avusta!" vaan haluat jotain erityistä? Ehkä sulla on vaan itselläsi tapana odottaa jotain erityishuomiota tavallisista asioista?

Tai sitten läheisesi ovat oikeasti vain ikäviä ihmisiä, onhan sekin mahdollista. Kannattaa yrittää etsiä parempaa seuraa, jos nykyisessä ei viihdy.

On ihmisiä joista huokuu ylimielisyys ja heidän ”kiitos avusta!” kuulostaa siltä, etteivät he edes osaa olla kiitollisia avusta. Siis he kyllä tarvitsevat muita mutta ovat itsekeskeisiä eivätkä he kyllä auta sinua esim. muutossa. Tälläiset tyypit kannattaa siivota ystäväpiiristään.

Energiavarkaita.

No mun on kyllä myönnettävä, että aika harvoin kyselen erikseen joka tutulta "mitä kuuluu". Oletan, että ihmiset kertoo mulle oma-aloitteisesti, jos haluavat keskustella jostain. Ja tällöin kuuntelen ja autan mielelläni aina. Mutta mulla ei vaan riitä energiaa kysellä ihmisiltä jatkuvasti mitä heille kuuluu, ja otan myös sukulaisiin ja ystäviin yhteyttä ihan itse silloin kun on jotain kerrottavaa.

En myöskään muista kenenkään synttäreitä. Enkä oleta muiden muistavan minun. Onnittelevat yleensä kyllä siinä vaiheessa kun tajuavat synttäreiden olemassaolon esim. kun olen postannut aiheesta someen tai sanonut että menen vkloppuna synttäri-illalliselle miehen kanssa. Samoin toimin itsekin.

Ehkä sitten jos menee monta kuukautta niin, etten ole ollut MISSÄÄN tekemisissä ystävän tai lapsuudenperheen kanssa, niin sitten voi tulla mieleen ottaa yhteyttä. Voi sopia jonkun tapaamisen tai vähän vaihtaa kuulumisia. Mutta kyllä pitkiäkin aikoja menee helposti ilman kyselyitä, koska ihmisillä nyt on jo tässä iässä omat elämät eikä vaan jaksa koko ajan olla yhteydessä.

Että ei se välttämättä ole tahallista välinpitämättömyyttä tai ilkeyttä, vaan yksinkertaisesti sitä, että elämässä on kaikenlaista meneillään ja sinun kuulumisesi ovat nykyään vain pieni osa sitä isoa kokonaisuutta, johon kuuluu työt, lastenhoidot, harrastukset, parisuhde ja mitä nyt kelläkin. Ja he ehkä olettavat, että kerrot itse, jos elämässäsi tapahtuu jotai ns. kertomisen arvoista.

Toki siinä vaiheessa jos oma-aloitteisesti kerrot läheisille jostain sinulle tärkeästä eivätkä he yhtään tue sinua asiassa, niin se on selkeä merkki siitä, että on aika etsiä uusia ihmisiä lähelleen. Tai jos suoranaisesti haukutaan, naureskellaan jne, niin se on tietenkin surkeaa käytöstä eikä sellaista tarvitse sietää. Mieti kuitenkin ensin, voisiko syy olla omassa herkkänahkaisuudessasi. Jos toteat objektiivisen pohdinnan jälkeen, että kyse ei ole siitä, niin ei muuta kun seura vaihtoon.

Tässä maailmassa ei ole kuin yksi ihminen jota autetaan ilman vastavuoroisuutta ja se on oma lapsi. Sitten kun se lapsi on aikuinen niin siihenkin pätee muiden ihmisten säännöt. Auttaminen ilman vastavuoroisuutta on hyväksikäyttöä. Jos mitään vastavuoroisuutta ei ole, niin etuudet loppuu siihen. Eikä ne ala uudestaan yhdestä tai kahdesta avustamisesta, jos ikänsä on autellut niin voi hyvin odotella tilien tasaantumista vaikka vuosia.

Minulla on toisinpäin, läheisiin on hyvät välit, rakkaudessa menee ja on aina mennyt hyvin, mutta työelämästä on pelkkiä huonoja kokemuksia. En ole minkään arvoinen työmarkkinoilla. Nyt on pitkä työttömyyskausi takana, enkä hakemuksista huolimatta pääse oikein minnekään. Ne parit hassut, mihin olen päässyt ovat sitten olleet tosi kamalia paikkoja, joissa työnantaja riistää työntekijöitä minkä kerkiää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sä olet töissä hionut siihen työhön liittyvän osaamisesi huippuunsa, ns.työminän.

Siviilielämä on kuitenki monipuolisempaa. Mitä vapaa-ajalla sanot ja teet, mistä asioista olet kiinnostunut, millainen olet jne. Parisuhteessa tulee eteen ulkonäkö, seksi, kotitöiden jakaminen jne.

Tarkoitatko että mun pitäisi jotenkin muuttaa siviiliminääni? Musta taas jokainen ansaitsee arvostusta juuri sellaisena kuin on ja on hienoa että ihmisillä on erilaisia kiinnostuksenkohteita emmekä kaikki ole samasta muotista. Itse olen siis hyvin suvaitsevainen kaikenlaisia elämäntapoja kohtaan. Tämä ei kuitenkaan koske itseäni (muiden mielestä)? ap

Olen samaa mieltä, että perheen kuuluu arvostaa kaikkia jäseniä sellaisina kuin he ovat. Ellei nyt siis kyseessä ole huonosti käyttäytyvä yksilö, tällaista perheenjäsentä puolestaan ei tarvitse arvostaa koska hänkään ei arvosta muita. Mutta sinä vaikutat ihan ystävälliseltä ihmiseltä, niin en näe oikeutusta huonolle kohtelulle.

Ystävyyssuhteet on vähän eri juttu. Ystävät valitaan, eikä kenenkään tarvitse olla ihmissuhteessa, josta ei pidä. Ystävien kohdalla on vaan löydettävä ne samanhenkiset ihmiset, joiden kanssa synkkaa aidosti. Kenenkään ei ole pakko olla sinun ystäväsi ja tällä tavalla arvostaa sinua. Toki kaikkia pitää lähtökohtaisesti kohdella kohteliaasti ja tulla toimeen, mutta läheinen ei tarvitse olla.

Minä en koskaan tarjoutuisi pesemään kenenkään ikkunoita, ellei ystävä itse pyydä (koska on murtanut jalkansa tai jotain). Toisaalta otan aina kaikenlaisen avun vastaan jos joku sellaista tarjoaa oma-aloitteisesti. MUTTA minusta tämä ei tarkoita, että jäisin avuntarjoajalle kiitollisuudenvelkaan, jos en ole itse mitään pyytänyt enkä oikeastaan edes olisi tarvinnut tätä apua. Samoin itse voin vaikka tarjota samppanjat ystäville terassilla synttärien kunniaksi, mutta en odota, että ystävä tekee minulle joskus samoin. Kunhan on minulle hyvä ystävä jatkossakin, se riittää vastavuoroisuudeksi. En tarvitse konkreettisia vastalahjoja.

Eli jos sinä tarjoat apuasi koko ajan kaikille ihan itse, niin et voi kyllä vaatia täsmälleen samaa muilta, koska he eivät ole tätä apuasi pyytäneet tai tarvinneet alunperinkään. Jos sinusta ihmissuhteet ovatkin palveluksien tekemistä toisille, niin heillä voi olla eri näkemys siitä, mikä kuuluu ihmissuhteisiin. Siksi he eivät ehkä arvosta antamiasi lahjojasi niin paljon kuin toivoisit, koska ne eivät ole heille niin tärkeitä. Heille on ehkä tärkeämpiä muut asiat, kuten yhteiset mielenkiinnon kohteet tmv. Vastavuoroisuutta tarvitaan, mutta tavaralahjojen ostelu ja toisen ikkunoiden pesu eivät välttämättä kuulu kaikkien tapoihin. Toisille riittää kun kuunnellaan toista, tuetaan kun tarvitsee ja on hauskaa yhdessä, eikä mitään isoja juttuja joilla ilahdutetaan toista. Joten yksi mahdollisuus on myös se että sinun vaan pitää hyväksyä tämä erilainen tapa nykyisissä läheisissäsi, tai etsiä itsesi kanssa samalla tavalla ajattelevia uusia ihmisiä lähellesi. Siis sellaisia, jotka haluavat myös ostaa sinulle lahjoja ja tehdä palveluksia.