Voiko huonosta tulla hyvä? (lasten urheilusta kyselen)

Kaksi lajia on hyvä jo senkin takia, että urheilulajeilla on tapana kehitää aika yksipuolisesti kehoa eli kaksi lajia sitten kehittää edes monipuolisemmin. Ja toisena toki tuo, että kun ne murrosiän vaikeat vuodet alkaa, olisi tosiaan se toinen vaihtoehto sitten, mitä tehdä. Ei yhdeksän vuotiaasta voi vielä mitään kukaan nähdä, mutta koska harrasteryhmillä on vähemmän treenejä, sekä kappalemääräisesti että sisällöllisesti, ja jos treenaminen on vain joukkueen treenien varassa, kehitys on hitaampaa kuin kilparyhmäläisellä ja aiempi ero vaan kasvaa. Suurin asia tuossa on tuo lapsesi oma motivaatio, jos lajin harrastaminen on ihan "OK", hän tuskin tuosta kilparyhmään nousee omalla motivaatiollaan, jota tuo homma tarvitsee joka tapauksessa, että se siitä muuksi muuttuisi.  Jatkakaa harrasteryhmässä ja rinnalle joku toinen laji tai harrastus. 

Osa lapsista kehittyy myöhemmin kuin toiset. Tutkimusten mukaan muuten käy usein niin, että ne nuorena huiput eivät enää teini-iän jälkeen välttämättä edes harrasta ko. lajia saati pääse siinä huipulle.

Paljon on kiinni myös lapsen omasta halusta ja motivaatiosta. Mulla on oma lapsi sellainen nuorempana tasaisen hyvä (ei joukkueensa huippu) ja joka yläkouluiässä on kasvanut sitten pelaajana ohi monista aiemmin häntä paremmista. Ei mitään maajoukkuetasoa ole todellakaan, mutta aluejoukkuetasoinen kuitenkin, urheilulukioon pyrkivä. Osa näistä aiemmin huipuista on jo lopettanut tai taantunut.

Älä nyt missään tapauksessa ala prepata lasta, jos hänellä ei ole omaa innostusta. Miksi hänen pitäisi olla parempi?

Toki lapset kehittyvät, mutta merkittävä osaamisen parantuminen kai yleensä edellyttää omaa motivaatiota. Jos oma asenne on se, että kyseessä on vain kiva harrastus koulun ja sisällä istumisen vastapainoksi, niin tuskin silloin yhtäkkiä ollaan huipulla. 

Lapsi alkaa varmasti kärsiä itse enemmän tilanteesta, jos hän huomaa vanhempien asennoituvan niin, että menestyksen pitäisi olla parempaa. Miksi lisätä suorituspaineita?

Lapsi joutuu joka tapauksessa huomaamaan, ettei ole hyvä, puhumattakaan paras, kaikessa. Suurin osa meistä ei ole erityisen hyviä missään. Me olemme keskinkertaisia ja se pitää kaikkien oppia hyväksymään. 

Luultavasti toinen laji tuohon rinnalle olisi hyvä. Jokin sellainen, missä ei aloiteta ihan järjettömän nuorena, niin että ehtii vielä hyvin mukaan. Koripallo tai lentopallo ehkä? Jalkapallossa ja jääkiekossa on paljon näitä 3-5-vuotiaana aloittaneita, jotka tuntuvat tuossa vaiheessa jo aivan saavuttamattomilta.

Jos lapsi itse ei ole innostunut treenaamaan nykyistä lajia itsenäisesti, ehkä kyseinen laji ei vain ole niin hänen juttunsa? Koska kyllä se on vähän joka lajissa niin, että treeneihin mennään näyttämään mitä on opittu treenien välissä, eli osa harjoittelee yksin tai pienemmällä porukalla todella paljon ja yleensä ihan silkasta intohimosta lajiin.

On ihan Ok pitää harrastusta sellaisena kevyempänä puuhana muun elämän rinnalla ja jättää suosiolla kilpaileminen niille, joita se kiinnostaa. Tai jos intoa on, alkaa itse treenata enemmän ja etsiä treenivinkkejä netistä ja osallistua leireihin ym. Kyllä kehittyä vielä ehtii, mutta onko se lapsen todellinen tahto ja mitä hän on valmis tekemään sen eteen?

Minusta ei ole tärkeää! Että lapsesta tulee ”hyvä” harrastuksessa, vaan pikemminkin on tärkeää löytää harrastuksia, joissa ei tarvitse olla hyvä, vaan joissa saa rentoutua ja nauttia. Tästä on myöhemmin elämässä paljon, paljon enemmän hyötyä. Harrastuksen pitää antaa voimia ja purkaa stressiä, ei aiheuttaa stressiä ja viedä voimia.

Vaikuttaa siltä, että aapeen lapsen laji ei ehkä ole sellainen, jossa ei tarvitse olla hyvä. Ehkä ollenkaan tai ainakaan äidin mielestä. Silloin kannattaa etsiä joku toinen harrastus - ja pitää huolta siitä,että se pysyy rentouttavana.

Jos kyse ei ole enää mukavasta tekemisestä lapselle, niin kyse vanhemman kunnianhimoista.

Terve urheilu saavutetaan aivan muulla kuin kilpaurheilua. Eli harrastus vaihtoon. Usein lapsi haluaa miellyttää ainoastaan omaa vanhempaansa. Tuosta ei ole lapselle muuta kuin harmia, vertaamista itseään muihin koko loppukin jos ei vaihda pois.

Tämä nähty niin monekseen kertaan.

Älä luo lapsellesi epäonnistumisia, vaan onnistumisen tunteita. Elämä tulee pitämään huolen niistä epäonnistumisista kyllä senkin edestä. Ei lasta niihin kouluteta nitistämällä itsetunto jo lapsena.

Lopettakaa harrastus. Oikeasti. Tärkeintä.saada laatuaikaa vanhemman kanssa, vaikka se olisi yhdessä ulkoilua, keskustelua jne. Mikään ei vahvista itsetuntoa enemmän kuin kuulla olevansa hyvä sellaisenaan.

Ei sun varmasti kannata tehdä asiasta ongelmaa, jos se ei ole sitä pojalle. Pojalta itseltään voi tarkistaa, haluaako jatkaa harrastusta, osaa varmasti sen itse kertoa. Ja harrastuksessa voi olla kaverit ym., aikuisen mielestä tärkeintä ja motivoivinta voi olla kehittyminen, lapselle ei välttämättä.

Meillä kaikilla ryhmillä on periaatteessa sama määrä treenejä vielä ainakin, mutta kilparyhmän vanhemmat järkkäävät siis lisäharjoituksia itse. 

Harrasteryhmässä ongelmana on se, että se on monelta osin semmoinen "muihin ryhmiin kelpaamattomien" ryhmä, jossa osa ei keskity ollenkaan, osaa ei kiinnosta pätkääkään, osan vanhemmat ei noudata mitään sääntöjä, lapset tulee myöhässä, ei tule ollenkaan, vaikka ovat ilmoittautuneet jne. Minusta tuossa porukassa motivaatio ei oikein kasva kenelläkään, vaikka rahkeita ehkä olisi. Tämä on toinen ongelma ja ehkä osaltaan myös syönyt oman lapseni intoa. 

Mitä nyt olen googlannut, useimpiin ryhmiin on järkevintä tulla syksyllä. Ja nyt moni laji on vielä tavallaan tauolla, kun toiminta ei ole palannut normaaliksi. Mietin, että voisin tässä kesällä koittaa jotenkin lasta motivoida tässä vanhassa lajissa ja aloittaa syksyllä kakkoslajin. Lähteekö tuo motivaatio vain lapsesta itsestään vai voisiko vanhempi siinä jotenkin auttaa? Auttaako oma treenailu, lajin seuraaminen ym.? Mulla on tässä semmoinen ongelma myös, että joskus kun lapsi keskittyy, näen oikeasti ihan selkeää talenttiakin tähän lajiin.

Harrastuksen ja motivaation pitää olla lapsesta lähtevää. Oma innostus ja halu kehittyä on se mikä loppujen lopuksi pitkälti ratkaisee kenestä tulee hyvä. Toiset ovat lahjakkaampia kuin toiset ja toiset joutuu tekemään enemmän töitä, mutta pitkällä tähtäimellä se, jolla on motivaatio ja halu harjoitella ja tulla paremmaksi on tärkeintä.

2 mietiskelee tässä myös sitä pointtia, että mitä se lapsi itse haluaa? Sinänsä toisaalta onnellinen tilannehan on tasoryhmien olemassaolo. Se kun sallii jokaiselle sen oman tason (niin taidollisesti kuin motivaatiollisesti) mukaisen harrastuspaikan. MUTTA pitää korostaa sitä, että tässä pitäisi valmentajien olla herkällä korvalla ja seurata lasten kehittymistä (on se sitten taidollista tai motivaatiollista) ja antaa mahdollisuuksia myös haastaa itseään siellä paremmassa ryhmässä. Ettei heti 10-vuotiaana olla lyömässä lukkoon sitä, mihin "kastiin" kukanenkin kuuluu. Mutta jollekin lapselle oikeasti oikea paikka (myös sen lapsen mielestä) voi olla se harrasteryhmä.

Oma lapseni harrastaa sen verran pienessä lajissa, että jotta joukkue saadaan kokoon, on yleensä kaikki kynnelle kykenevät sopivan ikäiset kerätty samaan joukkueeseen. Siellä on sitten samassa porukassa huipulle haluavat ja "kun kerran kaveritkin niin ehkä sitten minäkin" -tyypit ja näistä joukkueista ei välttämättä jossain vaiheessa koidu kuin stressiä kaikille. Parhaille siitä, kun eivät kehity riittävästi eivätkä saa haasteita eivätkä pääse menestymään. Heikoimmille / vähemmän kilpailuhenkisille siitä, että pitäisi yrittää olla koko ajan parempi, kun itselle riittäisi pelkkä pelailu. Ja valmentajille siitä, miten luovitaan ääripäiden välimaastossa. Onneksi sentään meillä pelaajapulaa on ollut vanhemmissakin ikäluokissa, joten omani on päässyt niihin joukkueisiin välillä paikkaamaan pelaajavajetta. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä kaikilla ryhmillä on periaatteessa sama määrä treenejä vielä ainakin, mutta kilparyhmän vanhemmat järkkäävät siis lisäharjoituksia itse. 

Harrasteryhmässä ongelmana on se, että se on monelta osin semmoinen "muihin ryhmiin kelpaamattomien" ryhmä, jossa osa ei keskity ollenkaan, osaa ei kiinnosta pätkääkään, osan vanhemmat ei noudata mitään sääntöjä, lapset tulee myöhässä, ei tule ollenkaan, vaikka ovat ilmoittautuneet jne. Minusta tuossa porukassa motivaatio ei oikein kasva kenelläkään, vaikka rahkeita ehkä olisi. Tämä on toinen ongelma ja ehkä osaltaan myös syönyt oman lapseni intoa. 

Mitä nyt olen googlannut, useimpiin ryhmiin on järkevintä tulla syksyllä. Ja nyt moni laji on vielä tavallaan tauolla, kun toiminta ei ole palannut normaaliksi. Mietin, että voisin tässä kesällä koittaa jotenkin lasta motivoida tässä vanhassa lajissa ja aloittaa syksyllä kakkoslajin. Lähteekö tuo motivaatio vain lapsesta itsestään vai voisiko vanhempi siinä jotenkin auttaa? Auttaako oma treenailu, lajin seuraaminen ym.? Mulla on tässä semmoinen ongelma myös, että joskus kun lapsi keskittyy, näen oikeasti ihan selkeää talenttiakin tähän lajiin.

Motivaatio lähtee itsestä, sitä ei kukaan toinen voi toiseen istuttaa. Mutta toki lisätreenaaminen tuo oppimista, joka tuo onnistumisia joka sitten taas lisää motivaatiota. Tuossakin sitten rajansa kaikella, tietenkin. Pääsisikö lapsesi tuohon kilparyhmän vanhempien omaan treenipiiriin? Haluaako hän siihen edes? Mutta lajissa kuin lajissa on leirejä oman seuran ulkopuolella joihin voi lähteä mukaan. On vähän lajikohtaista, milloin niihin otetaan uusia harrastajia mukaan, ja nyt tämä korona-aika tuo vielä omat ongelmansa tähän, mutta seurat kannattaa kontaktoida nyt kesällä ja kysellä, koska mukaan pääsisi. Esim. futiksessa kausi päättyy vasta marraskuun alussa ja silloin tehdään joukkuesiirrot yms. Koriksessa taas homma pyörähtää käyntiin elokuussa, sarjat syyskuussa.   

Lajista pitää intohimoisesti rakastaa jos todella hyväksi aikoo. Nämä jutut kun huippugolffari lapsena pihavalon palaessa salaa yöllä pihalla treenaa svingiään varjoaan katsellen, tai kun vanhemmat ei pääse viemään jalkapalloharjoitukseen poletaan pyörällä 20 km suuntaansa salaa . Vanhempien painostuksesta ei kukaan treenaa hyväksi. Mutta tietysti liikunta kannattaa aina, jos ei lapselle vastenmielistä.

Noihin tasoryhmiin liittyvä ongelma on se, että ne lyövät aika lailla leiman lapseen ja vaikuttavat siltä osin motivaatioonkin. Kilparyhmässä pelaava lapsi saa hyvän leiman, mikä kannustaa ja lisää motivaatiota. Harrastetason lapsi saa huonon leiman, joka puolestaa latistaa. Psykologia puhuu itseään toteuttavasta ennusteesta, eli lapsi, joka saa jatkuvasti hyvää palautetta ja kehuja, uskoo itseensä, motivaatio vahvistuu ja menestystä tulee sitä kautta. Lapsi, joka ei saa oikein palautetta lainkaan, tai vain negatiivista, epäilee omia taitojaan, motivaatio kärsii ja samoin menestys.

Lapset kehittyy eri aikaan, hitaasti kehittyvä lapsi saa helposti huonon leiman, aikaisin kehittyvä hyvän. Väitän, että aika paljon hukataan lahjakkuutta näin.

Urheilusta ja jonkin lajin harrastamisesta voi nauttia ja tykätä, vaikkei ihan huippu ikinä olisikaan. Mutta jos se alkaa tuntua liikaa vertailemiselta ja arvostelemisesta suhteessa muihin, niin eihän se enää hauskaa ole. Mieluummin itse näkisin "keskinkertaisen" lapsen vähän heikommassa ryhmässä, jolloin hän saa siellä vastuuta ja tuntee pärjäävänsä sen sijaan että istuu vaihtopenkillä ja on porukan huonoin.

Lapset tosiaan kehittyy eri tahtia, jo se että sattuuko olemaan alkuvuodesta vai loppuvuodesta syntynyt voi tehdä paljon. 

 

Vanhempana yrittäisin olla positiivinen ja kannustava, mutta antaa lapsen tehdä lopulta päätökset. Ennen yhden lajin lopettamista olisi hyvä jos olisi jo se toinen laji "odottamassa". Oma lapseni ei esim. pärjännyt jalkapallossa yhtään, mutta kun löysi oman lajinsa, on ihan ikäluokkansa huippu. 

Tässä riippuu nyt siitä mikä riittää. Lahjakkaat näkyy heti ja yleensä ne vielä harjottelevat paljon niin niiden tasoon ei "tavis" pääse ikinä. Sen sijaan keskitason paikkeille voi huonokin päästä jos rittää motivaatio kovaan harjoitteluun.

Vierailija kirjoitti:

Minusta ei ole tärkeää! Että lapsesta tulee ”hyvä” harrastuksessa, vaan pikemminkin on tärkeää löytää harrastuksia, joissa ei tarvitse olla hyvä, vaan joissa saa rentoutua ja nauttia. Tästä on myöhemmin elämässä paljon, paljon enemmän hyötyä. Harrastuksen pitää antaa voimia ja purkaa stressiä, ei aiheuttaa stressiä ja viedä voimia.

Vaikuttaa siltä, että aapeen lapsen laji ei ehkä ole sellainen, jossa ei tarvitse olla hyvä. Ehkä ollenkaan tai ainakaan äidin mielestä. Silloin kannattaa etsiä joku toinen harrastus - ja pitää huolta siitä,että se pysyy rentouttavana.

Olen samaa mieltä, että kannattaa olla harrastuksia, joissa voi rentoutua. Toisaalta ihmettelen vähän tätä suomalaista (?) ajattelutapaa, että lapsen omasta kunnianhimosta ei kutakuinkin saa edes puhua. Jos lapsi itse haluaa oppia ja kehittyä ja asettaa itselleen tavoitteita, niin minusta se on vain hyvä! Tämän kaiken pitää tietysti lähteä lapsesta itsestään, mutta kyllä lapsellekin kannattaa viestittää esim. omalla esimerkillä, että elämässä saa asettaa tavoitteita. Onnistuminen itseä kiinnostavissa asioissa tuo valtavasti mielihyvää, ei se ole mitään nuttura piukalla suorittamista, joka vie ilon elämästä. Ehkä siksi onkin hyvä, että on eri tasoryhmiä, tai pitäisikö ennemmin puhua tavoiteryhmistä: osa haluaa harrastaa ja nautiskella huvikseen, osa kehittyä. Kumpikin on hyvä juttu.

Tuosta motivaatiosta kyselin siksi, että kilparyhmänkin lisätreeneistä vastaavat vanhemmat, eivät nuo lapset itse. Eli ilmeisesti vanhemmilla on aika isokin osuus lasten motivaatiosta ja myös taidoista. En siis ajattele, että lapseni pitäisi mennä sinne, mutta mietin lapsen motivaation kasvattamista samaa kautta. Ja tosiaan kakkoslajin ottamista rinnalle.

Pääasiallinen halu minulla on kylläkin se, että lapsi liikkuisi terveytensä kannalta riittävästi. Ohjattua harjoituksia ei muuten tarvitsisi olla, mutta kun kavereita ulkopeleihin ja -leikkeihin on muuten jo vaikeaa löytää, kun moni lapsi ei liiku itsekseeen ulkoleikeisssä.

Toiseksi lajiksi joku yksilölaji? Niissä ei yleensä tuoda noin selkeästi esille lasten tasoeroja. Esim. yleisurheilu tai joku kamppailulaji.

Joo, olen yleisurheilua juuri ajatellutkin. Omat tulokset näkee sekunteina ja sentteinä ja motivoitua voi just sitä kautta. Eli pystyy seuraamaan omaa kehitystään ja tavoitella juuri omia ennätyksiä. Mutta lapsi siis valinnan viimekädessä tekee, ollaan jonkun verran treenailtu kentillä ja tuntuu kyllä tykkäävän.

Lapsi kannattaisi nyt kesällä tai viimeistään syksyllä viedä pariinkin uuteen liikuntaharrastukseen. Kokeilemalla useita lajeja lapsi voi löytää itselleen mieleisen. Ja vanhemman kannattaa antaa lapsen kokeilla eri lajeja avoimin mielin, lapsen mielilaji voi olla aivan eri kuin vanhemman.

Suosittelen paikallisen seuran yleisurheilutreenejä. Niitä järjestetään todennäköisesti nyt kesälläkin, kannattaa soittaa ja kysyä mahtuuko kesäkaudelle vielä mukaan.