Lue keskustelun säännöt.
Mitä pelkäsit pienenä ja miksi?
13.05.2020 |
Oliko pelkosi tavallinen, kuten Muumien Mörkö tai pimeyden pelko?
Vai kenties joku erikoisempi?
Kommentit (39)
Flyygeliämme. Vaari soitti sitä usein. Vaarin kuoltua mummu sanoi, että vaarin henki elää tässä flyygelissä. Jotenkin kuvittelin hengen sellaiseksi aaveen näköiseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sitä että joku, tai pikemmin jokin on vaatehuoneessani tai parvisänkyni alla. Kaikki tuon ajan muodikkaat kummitusjuttukirjat kuten Vihreä käsi ruokkivat noita pelkoja entisestään.
Kaikenlaiset koirat. Taustalla kuulemma joku lapsuudentrauma, jota en itse muista. Vieläkin teen kadulla pienen mutkan aina kun koira tulee vastaan, enkä voi asialle mitään. Kylässä jännitän aina vähän, jos talossa asuu koira, mutta pystyn kyllä silittelemään niitä ja olemaan "rento."
Kuulin jonkun sanovan että jos katsoo yöllä peiliin näkee paholaisen, olin ehkä 7v ja aloin tuon jälkeen pelätä yöllisiä vessareissuja hysteerisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuten varmaan moni muukin 80-luvun lapsi, Noidan Käsikirjaa. Jo kansi oli karmea ja yöllä pimeässä ne sivujen kuvat alkoivat elää omaa elämäänsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä pelkäsin ilmapalloja. Outoa tässä oli se, etten pelännyt sitä että ne poksahtaisivat, vaan ihan pelkästään pyöreät kirkkaanväriset pallot pelottivat minua siksi että ne liikehtivät niin arvaamattomasti. Olin joku 3-5-vuotias.
Poliiseja. Hysteerisesti. Juoppo äitipuoli aina huusi meille että jos ette nyt ole kunnolla niin poliisit vie teidät putkaan (minä ja pikkuveli) ja molemmat omiin koppeihin ja sinne ei saa ruokaa eikä juomaa, ja siellä kissan kokoiset rotat syövät teiltä jalat ja kädet ruville.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Morsoa, katsokaa nyt sitä. Kenen älypään idea oli laittaa tuollainen hahmo lastenohjelmaan??
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pelkäsin pimeää ihan yli 3-kymppiseksi asti. Valot piti jättää aina päälle kun nukuin. Lapsena koin unihalvauksen ja teini-iässä pelottavia yliluonnollisia juttuja tapahtui öisin huoneessani. En viitsi niistä kertoa sen enempää. Enää en pelkää pimeää. Kauan siitäkin pelosta kärsin ja se pimeän pelko oli suoranaista kauhua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ufoja enkä ihan pienenäkään. Syynä oli Juhan af Grannin ohjelma sekä yleinen "ufobuumi".
Vierailija kirjoitti:
Morsoa, katsokaa nyt sitä. Kenen älypään idea oli laittaa tuollainen hahmo lastenohjelmaan??
Onko tuo oikeasti lastenohjelmasta? Herranjumala sentään :O Minä säikähdin tuota kuvaa ja olen 40!
Pelkäsin käärmeitä ja korkeita paikkoja koska äitikin pelkäsi. Opetti siis pelkonsa tehokkaasti.
Lähemmäs 40v iässä opin pois käärmepelosta, korkeita paikkoja kammoan yhä.
Lisäksi 80-luvun lapsena pelkäsin ydinsotaa ja ydinvoimaloita.
Mökkimatkamme vei aina läpi loviisan ja voi sitä pelkoa joka alkoi noin 50km ennen ja päättyi vasta 50km loviisan jälkeen (jostakin olin 'oppinut', että ydinvoimala on vaarallinen 50km päähän).
Pelkäsin myös pimeää, erityisesti luettuani ala-asteella jotakin parapsykologia-höpökirjaa, jossa kerrottiin kuinka kummitustutkija meni johonkin taloon yöpymään ja heräsi yöllä siihen kun viereisellä tyynyllä oli puolikas pää.
Pimeää en enään pelkää. Enkä ydinvoimaa.
Kaikista eniten äitiäni ja henkeni puolesta, koska pahoinpiteli ja vihasi minua. Kadulle asumaan jotuumista, elämänhallinnan ongelmaa mm.laskujen maksuissa meillä. Muukin perhe arvaamattomia narsisteja. Lisäksi pimeää, hämähäkkejä, ahtaita/korkeita paikkoja jne.
Ukkosta, aivan kamalasti. Äidin opettama pelko. Vihasin kesää ja katselin sääennusteita ja pilviä taivaanrannassa vatsa velloen.
Pelkäsin myös juopottelevaa isää ja sitä että hän tappaa äidin. Pelkäsin viikonloppuja ja pelkäsin isän kotiintuloa, silloin kun oli jossain rypemässä.
Itse oikeastaan mietin kuolemaa jo hyvin nuorena alle kouluikäisenä. Mummuni puhui asiasta paljon, että joku tuttu on taas kuollut ja jotenkin ne asiat ahdistivat ja aloin miettimään, että jos kuolen niin katoan täältä. Se ajatus ahdisti ja muistin todellakin istuneeni mummulan portailla ja katsoneeni taivasta ja pohtineeni samalla kuoleman tapahtumia. Se ajatus, että minua ei enää ole ja katoan ahdisti paljon. Muuten pelkäsin tai ainakin arestelin vieraita ihmisiä jonkin verran sekä sellaisista todella äänekkäistä ja villeistä lapsista en pitänyt. Muuten pakko sanoa etten oikeastaan pelännyt mitään, vaikka nyt nuorena lähes kaikkia tilanteita ja ihmisiä jännittävänä aikuisena se tuntuu hassulta.