Arvioikaapa olinko lapsena mielenterveysongelmainen ja jos niin miten pahasti?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perheessäsi tapahtuvat muutokset ovat luultavasti aiheuttaneet käytöksesi. Muistatko, mitä ajattelit tuolloin perheestäsi, mitä tunsit? Entä ellet olisi reagoinnut mitenkään muutoksiiin, olisiko sinusta jälkeenpäin ajateltuna se ollut "terveempi" suhtautuminen lapsena?

Ajatukset perheenjäsenistäni vaihtelivat. Voimakkaita tunteita oli. Kyllä rakastinkin kaikkia perheenjäseniäni ainakin välillä. Vaikka välillä olin todella julma pikkusisarelleni, niin oli hellyyden hetkiäkin ja hetkiä jolloin halusin puolustaa häntä ja hetkiä jolloin meillä oli kivaa yhdessä kun leikimme. Sitten ihan ykskaks saattoi tulla voimakas halu tehdä hänelle pahaa ja joskus mielessäni kuvittelin hänen kärsivän tai jopa kuolevan ja nautin siitä. Usein noiden ajatusten ja tekojen jälkeen kaduin. Samoin kaduin valehtelujeni jälkeen usein. Äitiä kohtaan muistan, että olisin halunnut saada äidin jotenkin ikään kuin hallintaani, että hän olisi enempi ottanut mua huomioon asioissa ja tehnyt mun toivomalla tavalla. Ja joskus halusin että äiti tuntisi itsensä huonoksi, epävarmaksi ja inhotuksi (tuota oli varsinkin murrosiässä). Välillä taas suhtauduin äitiini aikalailla kuten muutkin lapset äiteihinsä, mutta joku tyytymättömyys häntä kohtaan oli. Isä oli alkulapsuuden lämpimien välien jälkeen etäinen ja näin häntä harvoin varhaislapsuuden (juuri noin 5 v) jälkeen. Vielä aikuisenakaan en osaa olla hänen kanssaan luonteva, vaikka ihan pienenä olin isin tyttö ja mulla on kuvia joissa hassuttelin hänen kanssa noin 3-vuotiaana yms. 

ap

Lisään vielä että koin lapsena, että äitini ei oikein pitänyt minusta (käytökseni takia).

ap 

Mikä on sinun oma diagnoosisi itsestäsi?

Vierailija kirjoitti:

Mitä sinä itse ajattelet nyt itsestäsi? Mikä ongelmasi oli?

Juuri nyt olen pitkän seesteisen ja samana pysyneen elämänvaiheen (yli 10 vuoteen ei ihmeempä muutoksia) jälkeen muutosvaiheessa elämässäni. 

Onpas muuten hyvin mielenkiintoista huomata yhteys näiden nyt mieleen pulpahtaiden lapsuuteni oireilujen (kun oireilin muutoksissa) ja nykyisen elämänvaihteeni (muutoksia) välillä. Ohhoh. 

Ja nyt mietin miten sopeudun käsillä olevaan muutokseen ja olenko normaali ja olinko lapsena normaali. Nyt en tokikaan harrasta noita mitä lapsuuden muutoksissa harrastin, en siis valehtele tai kohtele läheisiäni huonosti, lähinnä olen jotenkin ahdistunut ja epäluonteva ja hukassa.

ap 

Vierailija kirjoitti:

Mikä on sinun oma diagnoosisi itsestäsi?

Lähinnä ihmettelen miten olen näinkin hyvin selvinnyt aikuisuudestani. Mulle olisi varmaan ollut ihan luontevaa ruveta oudoksi ja syrjäytyneeksi ihmiseksi. Silti aloin elää ihan tavallista elämää ja täytin velvollisuudet huolellisesti. Juuri nyt ei tosin huvittaisi vaan olisi kiva ajatus pistää jotenkin ranttaliksi. Lasteni takia en voi vaan aion elää kuten kunnon kansalainen jatkossakin, jotta saavat normaalin lapsuuden. 

Tunnen itseni juuri nyt jotenkin oudoksi ja jopa melkein toivon että muutkin huomaisivat mun outouden eivätkä hyväksyisi mua niin vilpittömästi. Ja tuo miksi tunnen itseni oudoksi liittyy juuri mm. noihin lapsuuteni juttuihin. Ikään kuin vain pinnistelisin ollakseni normaali. 

Diagnoosi... ehkä jotain autistiseen viittaavaa? 

ap 

Kiitos sinulle, joka laitoit noin osuvia kysymyksiä. Olipa kiinnostavaa huomata yhteyksiä nykyhetken tuntemusten + elämänvaiheen ja lapsuuden tuntemusten + vaiheiden välillä. Kyllä todella tämä nyt käsillä oleva muutos tuntuu rankalta sekä hämmentävältä ja tulee samankaltaisia tuntemuksia kuin lapsuuden muutoksissa koin (vaikka toki siis pidän käytökseni nyt hallinnassa parhaani mukaan). 

ap