Mitä tehdä kun ei ole tyytyväinen elämäntilanteeseen ja tuntuu, että olen sortanut kaikki rakennelmat mitä sain aikaiseksi? AHDISTAA

Tunnen itseni kiittämättömäksi koska perusasiat on siltä osin hyvin, että ainakin monipuolista ja ravitsevaa ruokaa on saatavilla joka päivä, ainakin toistaiseksi sekä lämmin koti jne. Nyt pudistelen päätäni, sillä oikeastiko, tuohon nyt olen tyytynyt. Tuoko on se asia, josta iloitsen ja osittain tunnen syyllisyyttä valituksestani.

Sillä, ne asiat joista ennen olin hyvin onnellinen aidosti, tyytyväinen elämääni on nyt mennyttä.
Työni oli todella voimaannuttavaa, rikastuttavaa ja täynnä nuoren ihmisen määrätietoisuutta, uskomatonta sinnikkyyttä jatkuvien tuloksien äärellä(esimiestehtäviä, palkankorotuksia, upeita työmahdollisuuksia). Minä olin työni kanssa hienossa suhteessa, tosin identeettini siitä koostaen erittäin vaikean lapsuuden ja nuoruuden jälkeen(alkoholismia, väkivaltaa, seksuaalista väärinkäyttöä, todella vääränlaisia ja vinoutuneita ihmissuhteita jne).
Ponnistin sieltä menneisyydestäni varhaisaikuisena tosiaan toiseen maailmaan, uudet (ihanat, hyväntahtoiset)ihmiset, uusi maisema, uusi minä. Keskityin työhön ensin ja parempaan taloustilanteeseen (ulosotto oli ja meni) sekä myöhemmin mielen hyvinvointiin ja siitä sitten myös fyysiseen. Olin hullaantunut mahdollisuukstani ja tein kaikenlaista, jotta elämänlaatu paranisi.
Tosin myöskin nauttien (päihteet) ja tuli aikalailla kompasteltua ihmissuhteissa sekä oman sisäisen tuskani kanssa kamppaillessa. Silti jaksoin ponnistella ja nousta aina jatkamaan hyvin alkanutta uutta elämääni.

No muutamassa vuodessa uuvuin ja pahasti. Vieläkin kun palaan näihin aikoihin, niin harmistun, että annoin otteeni livetä enkä käsittänyt uupumustani. Se tuli ja pysyi pitkään, olin aivan sekaisin ja vihainen, tuskastunut sekä kadotin jotain periksiantamattomuutta. Toki nousin sieltä jotenkuten ja olin iloinen, että sain muutettua identiteettiäni itselleni sopivammaksi, hieman armollisemmaksi ja ihmiset alkoivat arvostamaan minua eri tavoin ehkäpä. Tai en ainakaan välittänyt suorituksieni vaikutuksesta muiden mielipiteisiin samalla tavalla.
Urani on ollut hieno ja palkitseva monin tavoin mutta täyskaadon jälkeen minä en enää ole täysin noussut muutamaan vuoteen, voi sitä kompastelujen määrää silloisen uupumuksen keskellä.
Keskityin kuitenkin lopulta itseeni ja sain siitä voimaa, en työstä vaan omasta itsestäni.
Silti mentiin taas alamäkeen vaikka luulin olevani voimissani.
Maisemat ovat muuttuneet useaan kertaan, olen yrittänyt ottaa jostain taas kiinni ja kuulua jonnekkin.

Koska kai yritin niin paljon niin lopputulos on se, että menetin oikeastaan kaiken sen rakentamani.
Tutustuin vääriin ihmisiin, olen väärällä paikkakunnalla, vanhojen huonojen suhteiden ympäröivänä ja työtön, säästötkin menivät. Psyykkinen ja fyysinen hyvinvointi erittäin paljon huonontunut vuodessa. Henkinen tieni....
Voi luoja, menetin senkin. Luulin tosiaan oppineeni jo jotain, sillä oikeasti kasvoin tuskani kautta mutta onkohan siitäkään mitään jäljellä.
En ole oppinut juuri mitään, lähtöruudussa ollaan tai siltä se ainakin tuntuu.
Olen läheisriippuvainen, sen myönnän ainakin, kai siksi olen aina ihmisten vietävänä ja palaan helposti huonoille teille, vääränlaisten ihmisten kanssa viettämään aikaani. Se on kamalaa koska luulin jo olevani aivan h*lvetin vahva mutten ollutkaan.

Ahdistavinta on vaan tajuta se, etten selvinnytkään vaikka oikeasti kuvittelin niin ja nyt en tiedä enää yhtään mitä haluan, mihin pitäisi mennä ja jaksanko ponnistaa. Onkohan minulla kiire? Tuntuu, että jotain pitäisi tapahtua, minun pitäisi taas tajuta jotain hyvin oleellista. Vastauksia olisi mutta ei oikein nyt suuntavaisto toimi niiden lunastamiseen.