Minulla ei ole kavereita.

Sama, muttei haittaa, tähän tottuu kun tarpeeksi kärsii. Vahvat ihmiset eivät tarvitse ketään muita.

Sama täällä. Jotain on minussa varmaan vikana, kun ystäviä ei ole. Töissä olen pidetty työkaveri ja porukassa mukana, mutta vapaa-ajalla minulla ei ole miehen ja lasten lisäksi ketään. Olen kateellinen niille ohi lenkkeileville ja lauantaina kaupungilla kahvitteleville ystäväpareille. Edes elokuviin ei ole ystävää.

Häpeän yksinäisyyttäni ja yritän salata sen kaikin keinoin.

Minullakaan ei ole kavereita. Ei ollut edes teini-ikäisenä. Olen usein ajatellut ettei ihmisestä voi kasvaa normaalia ilman kavereita.

Minä en osaa kaveerata, tai näe sitä merkityksellisenä. Perhearki ja työ vie ajan ja energian, niiltä jäävänä aikana haluan vain omaa rauhaa.

Mulla oli teininä pari kaveria, mutta sitten kaikki päädyttiin eri paikkakunnille opiskelemaan ja yhteydenpito jäi kaikin puolin, enkä saanut opiskeluajalla yhtään ystävää. Nyt olen ollut kaveritta jo 10 vuotta enkä varmaan edes osaisi enää avautua tai lähentyä kenenkään kanssa.

Sama, mutta lähinnä omasta tahdosta. Koen ysävyyden liian rankaksi ja haluan tehdä asiat mieluiten yksin. Tai mieheni kanssa. Lenkit, elokuvissa käymiset, shoppailut ym. Porukkakokoontumiset tai pariskuntana näkemiset eivät innosta. Väsyttävät vain. Välillä on kiva käydä miehen kavereiden/pariskuntatuttujen kanssa jossakin, ja se riittää.

Ihan kiva vaihdella kuulumisia jonkun kanssa ja tietenkin olen tukena ja apuna, jos tarvitsee. Kiltteys on johtanut siihen, että olen antanut kävellä rajojen yli ja olen joutunut olemaan likasanko. Puhelin soi yölläkin, kun olin ainut joka kuunteli vakavatkin asiat. Jos sanoin ei, minulle suututtiin. Jos en päässyt vastaamaan puhelimeen heti tai puhelin oli pois päältä, sain kuulla tästä kiukuttelua. Terveet rajat unohdettiin ja odotettiin, että olen käytettävissä 24/7. Itsehän tämän mahdollistin, mutta on se vastuu omasta käytöksestään toisellakin. Terapia on apua varten, en minä osaa neuvoa ja tukea kaikessa.

Vierailija kirjoitti:

Sama, mutta lähinnä omasta tahdosta. Koen ysävyyden liian rankaksi ja haluan tehdä asiat mieluiten yksin. Tai mieheni kanssa. Lenkit, elokuvissa käymiset, shoppailut ym. Porukkakokoontumiset tai pariskuntana näkemiset eivät innosta. Väsyttävät vain. Välillä on kiva käydä miehen kavereiden/pariskuntatuttujen kanssa jossakin, ja se riittää.

Ihan kiva vaihdella kuulumisia jonkun kanssa ja tietenkin olen tukena ja apuna, jos tarvitsee. Kiltteys on johtanut siihen, että olen antanut kävellä rajojen yli ja olen joutunut olemaan likasanko. Puhelin soi yölläkin, kun olin ainut joka kuunteli vakavatkin asiat. Jos sanoin ei, minulle suututtiin. Jos en päässyt vastaamaan puhelimeen heti tai puhelin oli pois päältä, sain kuulla tästä kiukuttelua. Terveet rajat unohdettiin ja odotettiin, että olen käytettävissä 24/7. Itsehän tämän mahdollistin, mutta on se vastuu omasta käytöksestään toisellakin. Terapia on apua varten, en minä osaa neuvoa ja tukea kaikessa.

Sanon vielä, että nuorempana häpesin kaveritonta elämää. Voi olla, että olen jotenkin hankala, mutta lähinnä vika oli siinä, etten jaksanut pitää yhteyttä niin usein, kuin muut halusivat. Vietin mielelläni aikaa kotona jo silloin ja tätäkin häpesin. Pikkuhiljaa yritän opetella hyväksymään itseni ja sen, että on ok olla yksin. Lähinnä ne muiden ajatukset siitä, ettei minulla ole kavereita, jännittävät. Nyt perhearjessa haluaa vain enemmän tehdä asiat yksin, kuin kaverin kanssa. Ymmärän kyllä, että toisille ystävyyssuhteet tuovat voimaa jaksamiseen ja toiset tarvitsevat enemmän juttukavereita.

Minullakaan ei ole kavereita. Ihmissuhteet ottavat enemmän kuin antavat, joten ei niitä jaksa.