Miksi en pääse eroon tunteesta että olen väärä nainen miehelleni?

Vierailija kirjoitti:

Joo vähän samoja fiiliksiä. Ei kuitenkaan ettenkö olisi riittävän hyvä, ei vaan ehkä sovita yhteen kuitenkaan. Joku toinen nainen sopisi paremmin hänelle ja olisi varmaankin paljon onnellisempi tässä suhteessa kuin minä. Tavallaan ajattelen että hyvä mies menee hukkaan kun en osaa arvostaa häntä niinkuin joku muu osaisi.

Maailma on täynnä naisia, jotka olisi tyytyväisiä seksiin kerran kahdessa viikossa. Haluaisivat hipsutella iltaisin katsellen telkkaria. Naisia, jotka haluaisivat viettää saunailtoja miehen kaveriporukan vaimojen kanssa juoruillen, miesten juodessa olutta. Haluaisivat naimisiin ja kaksi lasta ja eläisivät tuon miehen kanssa onnelisesti idyllistä perhe-elämää.

Ihan unelmamies tavallaan, mutta ei sopiva minulle. Pitäisikö jättää sitten? Jaa-a, en tiedä teenkö molemmille väärin jäädessäni, mutta ei suhteessa sinällään ole isompia ongelmia.

No en kyllä minäkään tuollaista elämää haluaisi. Eroa ennen niitä lapsia, sulla on vain yksi elämä.

Mulla samoja tuntemuksia. Mies ei koskaan meidän ollessa ”vastarakastuneita” ollut mulle kovin ystävällinen. Ihmettelin joskus ääneen sitä, että eikö hän pidä musta, kun käyttäytyy törpösti ja haluaa nolata mua kavereidensa edessä, niin että nämä kiemurtelivat myötähäpeästä.

Meillä ei koskaan ollut kiihkoa seksissä, eikä sellaista ”honeymoonia”, jossa olisi tuntenut, että tässä on elämäni rakkaus. Löysin aina selityksen tähän meidän ulkopuoleltamme. Stressiä, menneen suhteen painolastia.

Vuosia myöhemmin mies myönsi, ettei koskaan ole oikeastaan halunnut minua eikä ollut rakastunut. Vuosien myötä kiintynyt ja oppinut rakastamaan, asenteella ”tehdään tilanteesta paras mahdollinen”.

Olen kuitenkin itse aina kaivannut yhteyttä toiseen ihmiseen. Mies ei ymmärrä, mistä puhun.

Minulla oli sama tunne ja lopulta päätin erota. Nyt eron jälkeen on todella kirkastunut, että todellakin emme olleet toisillemme sopivia vaan mies tyytyi minuun, kun ei tuolloin parempaa ollut tarjolla. Nyt hän on löytänyt sen oikean ja on ihan umpirakastunut. Onneksi luotin tunteeseen ja toimin sen mukaan. 

Vierailija kirjoitti:

Ootko kuitenkin itse vähän ihastunut toiseen tai kaipaat jotain muuta? Koitat noin vierittää syyllisyyttä.

Tätä olisin ehdottanut minäkin, eli itselläni kävi neljänkympinkriisissä juuri tällä tavalla. Ihastuin toiseen ja aloin löytämään itsestäni lukuisia syitä miksi en sovi miehelleni ja miksi hänen olisi parempi etsiä joku sopivampi ja jättää tietenkin minut, jotta pääsisin kokeilemaan siipiäni muualle. Ehdotteli hänelle jopa poikien iltoihin menemistä ja harrastusta, josta hän olisi löytänyt jonkun ihanamman naisen.

Huomasin kuitenkin ihastukseni olevan ihan täysin erilainen kuin minä (meillä oli vain juttelua) ja aloinkin katua mieheni muualle usuttamista. Aloinkin miettimään itse asioita eri tavoin ja suhteemme parani todella. Nyt olen tietänyt jo vuosia, että olen täsmälleen se oikea nainen hänelle ja olemmekin kuin vastarakastuneet. Yhdessä olemme olleet liki 25 vuotta.

Mieheni välillä tosi ilkeä sanallisesti, haastaa riitaa mitä ihmeellisimmistä olettamuksistaan, saa minut itkemään ja seuraavana päivä on taas kuin ei mitään ja sanoo rakastavansa yli kaiken. Käskee unohtaa sanat, koska "olehan nyt aikuinen, sanat on vaan sanoja" ja vetoaa tempperamenttiinsä. Moittii kun en heti ole pirteä ja nauravainen tuommoisen jälkeen. Itse olen huomaavainen, hoidan lapsen ja kodin, aina jos mies sanoo olevansa stressaantunut kuuntelen ja autan. Olen kiltti ja ystävällinen, ja en ole tahallaan miestäni loukannut. Vahinkoja on kyllä sattunut, esim. tavaroita rikkoutunut, ruoka epäonnistunut ja työnantajani joutui perumaan lomani, joka nyt ei kuitenkaan ollut oma syyni, en pystynyt seksiin vielä kuukausi synnytyksestä tms.. Mutta näistä nousee aina kauhea sanallinen raivo. Jotenkin pelkään nykyisin miestäni. Tuntuu että tuo rakkaus on niin ailahtelevaa, että ne raivokkaat sanat vaan pyörii mielessä hänen kertoessaan muka "rakkaudestaan". Olenkohan liian herkkä hänelle? Että hänellä pitäisi olla tulisieluinen nainen...

22 jatkaa

Oma mieheni on sitä mieltä, että kunhan vain panostamme enemmän suhteeseemme, niin meillä menee paremmin. En vain osaa sanoa, miten tunteita voisi pakottaa. Kaverini sanovat, että kunhan vain järjestän pääni, niin kyllä sopeudun. Sisko sanoo, että olemme loistava pari ja tulemme hyvin toimeen.

En vain tiedä, miten pakottaa itseäni vielä enemmän. Minulla on ollut aina sellainen olo, että osa suhteestamme on teatteria. En ollut onnellinen mennessäni naimisiin, mutta koin että se oli luonnollinen askel meille.

Olen aina yrittänyt suorittaa hyvän vaimon roolia. En ole nalkuttanut, koska se on rumaa. En ole takertunut, koska se olisi alhaista. Olen yrittänyt olla rehellinen ja selvittää riidat, mutta sitten kun se ei ole ollut mahdollista, olen pyrkinyt unohtamaan ja antamaan anteeksi. Olen painanut villaisella, olen kääntänyt toisen posken. Olen antanut mahdollisuuden luoda uraa, olen yrittänyt maksaa lapsista aiheutuvat kulut, olen aina herännyt vauvojen kanssa öisin ja pyrkinyt olemaan valittamatta. Olen yrittänyt pitää itseni kauniina. Olen antanut seksiä kun on pyydetty. Olen kehittänyt itseäni miehen toivomalla tavalla, hänen ei enää tarvitse nolostella minun puhuessani englantia ja osaan puhua sujuvasti miehiä yleisesti kiinnostavista asioista (politiikka, talous, yhteiskunta, historia).

Aina en ole kaikessa onnistunut ja mies on antanut palautetta, että en ole ihan täydellinen, vaan minussa on vikoja, joita voisin korjata. Olen yrittänyt korjata ne viat.

Nyt minusta ei enää tunnu yhtään miltään ja kun olen tuonut asiaa esille, mies on loukkaantunut, koska olen ollut hänen mielestään epärehellinen ja epäaito.

Kavereideni mielestä valitan turhasta ja minun pitäisi ottaa lusikka kauniiseen käteen. Voisin hakea lääkäristä diapamia, jos se auttaisi suorittamaan arkea paremmin. Haluaisin lakata olemasta olemassa.

22

Pahimmat virheeni ovat ne, että en antaudu seksissä eikä se ole hassuttelevaa tai rentoa. En ole tarpeeksi iloinen, vaan vähän jäykkä. En ole luonteva. En ajattele tarpeeksi, miten voisin miellyttää ja ilahduttaa häntä tai osoittaa arvostusta.

22 jatkaa viel

Ja äitini suuttui ikihyviksi, kun kuuli että meillä on hankaluuksia. Hän totesi, että minulle olisi nyt oikein kun mies jättäisi. Mies on sentään osallistunut lasten ja talouden hoitoon, mitä oma isäni ei ikinä olisi suostunut tekemään.

Olen pahimman laatuinen luntt* ja portt*.

22 sulla onnlapsuudentraumoja ja suoritat elämääsi väärässä suhteessa.

Onneksi omat silmäni avautuivat 25-vuotiaana ja päösin nousemaan omille jaloilleni ja elämään omaa elämääni, joka alkoi siitä.

Vierailija kirjoitti:

Meillä on miehen kanssa 5/5 suhde kaikin puolin, molemmat ovat enemmän kuin tyytyväisiä. Mutta ajattelin silti että miehelleni täydellinen nainen olisi hieman erilainen. En koe että hän olisi minuun tyytynyt tai että en olisi riittävä, ajattelin vain että hän olisi silti onnellisempi toisenlaisen ihmisen kanssa.

Tästä käytiin jossain välissä vähän vääntöä niin että mies ärsyyntyi. En voi kuulemma päättää mikä on toiselle ihmisille parhaaksi tai mikä tekee onnelliseksi. Ja tottahan se on. Sinunkin miehesi tietää mikä on hänelle parhaaksi, älä turhaan päätäsi sillä vaivaa. :)

Hah, kokemuksesta voin sanoa, että tuosta ainakin kaikki miehet tykkäävät, että nainen alkaa vänkäämään ulkonäöstään, sinä etä rakasta minua jne. Itse nuorempana syyllistynyt tämmöiseen ja se kertoo vaan jostain omasta epävarmuudesta, eikä siitä ainakaan seuraa mitään hyvää. Täytyy osata luottaa siihen, että toinen on sinun kansassa omasta halustaan ja jos näyttää siltä että ei ole, täytyy uskaltaa itse lähteä.

Vierailija kirjoitti:

22 jatkaa

Oma mieheni on sitä mieltä, että kunhan vain panostamme enemmän suhteeseemme, niin meillä menee paremmin. En vain osaa sanoa, miten tunteita voisi pakottaa. Kaverini sanovat, että kunhan vain järjestän pääni, niin kyllä sopeudun. Sisko sanoo, että olemme loistava pari ja tulemme hyvin toimeen.

En vain tiedä, miten pakottaa itseäni vielä enemmän. Minulla on ollut aina sellainen olo, että osa suhteestamme on teatteria. En ollut onnellinen mennessäni naimisiin, mutta koin että se oli luonnollinen askel meille.

Olen aina yrittänyt suorittaa hyvän vaimon roolia. En ole nalkuttanut, koska se on rumaa. En ole takertunut, koska se olisi alhaista. Olen yrittänyt olla rehellinen ja selvittää riidat, mutta sitten kun se ei ole ollut mahdollista, olen pyrkinyt unohtamaan ja antamaan anteeksi. Olen painanut villaisella, olen kääntänyt toisen posken. Olen antanut mahdollisuuden luoda uraa, olen yrittänyt maksaa lapsista aiheutuvat kulut, olen aina herännyt vauvojen kanssa öisin ja pyrkinyt olemaan valittamatta. Olen yrittänyt pitää itseni kauniina. Olen antanut seksiä kun on pyydetty. Olen kehittänyt itseäni miehen toivomalla tavalla, hänen ei enää tarvitse nolostella minun puhuessani englantia ja osaan puhua sujuvasti miehiä yleisesti kiinnostavista asioista (politiikka, talous, yhteiskunta, historia).

Aina en ole kaikessa onnistunut ja mies on antanut palautetta, että en ole ihan täydellinen, vaan minussa on vikoja, joita voisin korjata. Olen yrittänyt korjata ne viat.

Nyt minusta ei enää tunnu yhtään miltään ja kun olen tuonut asiaa esille, mies on loukkaantunut, koska olen ollut hänen mielestään epärehellinen ja epäaito.

Kavereideni mielestä valitan turhasta ja minun pitäisi ottaa lusikka kauniiseen käteen. Voisin hakea lääkäristä diapamia, jos se auttaisi suorittamaan arkea paremmin. Haluaisin lakata olemasta olemassa.

Ei kannata alkaa lääkkeillä turruttamaan tunteita, jos itsekkin tietää että olosuhteet on väärät. Ei se eroaminen ole helppoa. Sen työstämiseen voi mennä monta vuotta ennen kuin uskaltaa tehdä lopullisen siirron. Jossain vaiheessa se kuitenkin on selkeää että se täytyy tehdä.

Ja tuo että suku ei tue eropäätöksessä, vaikuttaa olevan melkein yleisempää kuin se että tukisi. Eihän sukulaisilla ole mitään ongelmaa sen miehesi kanssa. Heille hän on vain mukava tyyppi joka käy kahvilla ja heistä on harmillista että tulee muutoksia.

Olen ollut itse sekä tuollainen sukulainen, että nyt samassa tilanteessa kuin sinä. Minua harmitti aikoinaan kun sisko erosi. Menetin siinä erossa sen kivan miehen joka oli melkein kuin isoveli minulle. Silti näin jälkeen päin ajateltuna, minun tunteeni, se harmitus, se on ollut ihan murto-osa siitä surusta, epäonnistumisen tunteesta ja pelosta tulevaa kohtaan, kun vertaan mitä siskoni on käynyt läpi. Ymmärrän sen nyt. Et saa antaa liikaa painoarvoa sukulaisten sanomisille. He suojelevat omia tunteitaan. He eivät pysty nyt tukemaan sinua niin kuin pitäisi.

22

Ongelmani on se, että kuuntelen liikaa muiden mielipiteitä ja annan niiden vaikuttaa.

Toisaalta en halua tehdä mitään hätiköityä. Itsensä kuuntelu on vaikeaa, kun ei tunne että olisi omaa ääntä ja tahtoa.

Tätini on VET psykoterapeutti ja sitä mieltä, että olen täysin rajaton ”lapsiaikuinen”, pilalle hemmoteltu ja vastuuntunnoton. Tapaan häntä korkeintaan kerran vuodessa, viimeksi tammikuussa 2019. Viimeksi kun olemme olleet tekemisissä, olin hänen mielestään kypsä aikuinen, mutta näin nämä ”analyysit” vaihtelevat.

Kukaan ei ole kysynyt minulta, onko jotain tapahtunut tai miksi koen ristiriitaa ja surua parisuhteessani.

Kannattaa yrittää tehdä itsetunnolle jotain, koska olisi raskasta olla ihmisen kanssa joka koko ajan vähättelee itseään, ei pidä itseään arvossa ja jota täytyisi jatkuvasti vakuutella hänen arvokkuudestaan ihmisenä.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa yrittää tehdä itsetunnolle jotain, koska olisi raskasta olla ihmisen kanssa joka koko ajan vähättelee itseään, ei pidä itseään arvossa ja jota täytyisi jatkuvasti vakuutella hänen arvokkuudestaan ihmisenä.

En minä koskaan ääneen vähättele, enkä kerjää vakuutteluita. Tiedän että se olisi ärsyttävää.

Tähän keskusteluun kaivattaisiin miehen näkökulmaa ;)

Helve.tti mitä jengiä. Kyllä näin miehenä vi.tuttais tuhlata elämästä (iso) osa siihen, kun muijaa ei oikeasti kiinnostanut. Tuollaiset "olen väärä miehelleni" länkytyjset kielii, että nainen kaipaisi muualle, vaikka mies on takuulla tyytyväinen ja ero tulisi täysin puskista. Leipäläpi auki heti, kun alkaa suhde kuolla, niin voin miehenä vaihtaa parempaan.

Vierailija kirjoitti:

Ootko kuitenkin itse vähän ihastunut toiseen tai kaipaat jotain muuta? Koitat noin vierittää syyllisyyttä.

En ole ihastunut toiseen, muutosta tosin kaipaan.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Helve.tti mitä jengiä. Kyllä näin miehenä vi.tuttais tuhlata elämästä (iso) osa siihen, kun muijaa ei oikeasti kiinnostanut. Tuollaiset "olen väärä miehelleni" länkytyjset kielii, että nainen kaipaisi muualle, vaikka mies on takuulla tyytyväinen ja ero tulisi täysin puskista. Leipäläpi auki heti, kun alkaa suhde kuolla, niin voin miehenä vaihtaa parempaan.

Mies on kyllä tietoinen tästä näkemyksestäni ja siten vapaa tekemään omat ratkaisunsa tiedon pohjalta eikä siten ole tarvetta syyttää petturuudesta/tiedon pimittämisestä ja elämän hukkaan heittämisestä yksistään sitä "väärää" naista.

-ap

Vierailija kirjoitti:

Huijarisyndrooma

Miten siitä paranee?