Missä vaiheessa pystyitte hyväksymään, ettei lapsestanne ehkä ole mihinkään?

Olen reilu kolmekymppinen, ja edelleen äitini tuntuu esimerkiksi olettavan, että joku palkkaisi minut johonkin normaaliälyisyyttä edellyttävään työhön. Kannattaako tällaisten odotusten epärealistisuus ottaa puheeksi?