Te äidit joilla ei läheistä sukua eikä läheisiä ystäviä!

Jaksamista kaikille, ja lämmin halaus. Äidin ja vanhempien puute elämässä on iso vaje, kuin olisi pala repäisty rinnasta pois. Ja te kenellä on hyvät vanhemmat ja vanhempien tuki ja rakkaus, olkaa kiitollisia ja huomatkaa että se ei ole itsestäänselvyys. Moni joutui kamppailemaan ja taistelemaan elämässä yksin, ilman ketään kuka tukisi ja kannustaisi vastoinkäymisten murjoessa.

En kaipaa perheeni lisäksi muita ihmisiä. Korona tekee ihmissuhteet vain helpommiksi. Ei tarvitse kokea huonoa omaatuntoa siitä, että ei taaskaan tapaa niitä harvoja sukulaisiaan. Isä on elossa, mutta emme ole väleissä. Sisaruksia ei ole. Jonkun serkun olen tavannut pari vuotta sitten. Kavereita ei ole lukion jälkeen ollut.

Minulla on oikein ihana perhe, jonka kanssa vietän kaiken aikani. (Etä)töissä näen työkavereita.

Vierailija kirjoitti:

Täälläkin yksi. Minut on oikeastaan potkittu ulos perheestä. Vanhempani ja kaikki sisarukseni ovat hyvissä väleissä ja tapaavat usein, viettäävät aikaa yhdessä. Minulla ei ole koskaan ollut läheisiä välejä heihin. Vanhempani eivät koskaan soita minulle, eivät käy kylässä. Olen tottunut siihen jo ettei minusta välitetä. Ihmisten on vaikea ymmärtää tätä. Minulla on lapsi jolle nämä isovanhemmat ovat rakkaita. Äitini hakee lapsen yökylään pihastani ja tuo takaisin vain ovelle sanoen lapselle heipat. Välinpitämättömyys on ehkä pahinta. 

Onneksi on rakas puoliso. 

Sinun asemassasi en luottaisi lasta tuollaisten isovanhempien seuraan ilman valvontaa, vaikka eivät "vaarallisilta" sinänsä kuulostakaan. Isovanhemmat jotka noin avoimesti valikoi omista lapsistaan eniten ja vähiten suosikkeja eivät vaikuta kauhean hyviltä roolimalleilta. Plus mietityttäisi kovasti se olemassa oleva riski, että isovanhemmat saattavatkin jonain päivänä yhtäkkiä päättää, ettei lapsesi sittenkään kiinnosta heitä, kuten ovat sinun kohdallasi ilmeisesti päättäneet. Se olisi aika rankka kokemus lapselle.

Olen introvertti ja ystäviä vähän. Asia muuten ok mutta mies muistuttelee siitä kuin se olisi ongelma

Lapsuuden perhe oli jotenkin vinksallaan. Isä hermostui joka asiasta ja huusi ja haukkui. Oli ulospäin hurmaava, komea supliikkimies. Kotona heikkohermoinen valittaja, joka kaikki virheeni kertasi uudestaan ja uudestaan. Äiti oli hiljaa ja itki. Vanhemmat eivät rakastaneet, mutta eivät eronneet, koska molempien rahat oli sidottu yhteiseen yritykseen.

Minä yritin olla näkymätön ja hiljaa. Vietin aikaani muualla. Kävin yhden ukon luona. Siivosin, laitoin ruokaa ja hoidin koiraa. Jäljestä päin olen vasta tajunnut, että siinä olisi voinut käydä huonosti. Onneksi se mies ei ollut hyväksikäyttäjä.

Jotenkin en pysty vieläkään kiintymään niin kuin muut. Läheisyys ahdistaa ja parisuhteet ovat päättyneet nopeasti. Koen itseni vangituksi, jos mies vaatii asioita. En myöskään ole luotettava.

Minulla ei ole suhdetta sukulaisiini. Olin viime vuonna hautajaisissa. Kaikki juttelivat keskenään. Minulle ei puhunut kukaan. Istuin äidin kanssa, ja lähdin aikaisin pois. Eihän tämä tällainen mukavaa ole, mutta muustakaan ei oikein tiedä. Millaista olisi olla kuten muut.

Vierailija kirjoitti:

Tällaisesta huonosta tilanteesta (huono suku, ei tukiverkkoa) saa todella pahan mielen ja ison ongelman jos asia vertailee toisten ihmisten hyviin ja rakastaviin sukuihin/vanhempiin ja toisten loistaviin tukivekkoihin joka heillä luonnostaan suvusta tulee.

Suosittelen että ei ajattele asiaa ja keskittyy kaikkeen sellaiseen että tuo asia ei tule mieleen. Muuten alkaa harmittaa.

Tähän kaipaisin vinkkejä! Miten onnistuu tuo, että pystyisi olemaan ajattelematta asiaa tai ohittaa tyynesti koko aihe? Tuntuu, että lapsiperhe-elämässä niin moni asia muistuttaa tästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tällaisesta huonosta tilanteesta (huono suku, ei tukiverkkoa) saa todella pahan mielen ja ison ongelman jos asia vertailee toisten ihmisten hyviin ja rakastaviin sukuihin/vanhempiin ja toisten loistaviin tukivekkoihin joka heillä luonnostaan suvusta tulee.

Suosittelen että ei ajattele asiaa ja keskittyy kaikkeen sellaiseen että tuo asia ei tule mieleen. Muuten alkaa harmittaa.

Tähän kaipaisin vinkkejä! Miten onnistuu tuo, että pystyisi olemaan ajattelematta asiaa tai ohittaa tyynesti koko aihe? Tuntuu, että lapsiperhe-elämässä niin moni asia muistuttaa tästä.

Minusta taas olisi kamalan raskasta ajatella, että joutuisi vaikka viikottain olla tekemisissä suvun tai kavereiden kanssa. Olen siis tyytyväinen, kun ei ole tuollaista pulmaa. Saadaan olla ihan keskenämme.

T. 22

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täälläkin yksi. Minut on oikeastaan potkittu ulos perheestä. Vanhempani ja kaikki sisarukseni ovat hyvissä väleissä ja tapaavat usein, viettäävät aikaa yhdessä. Minulla ei ole koskaan ollut läheisiä välejä heihin. Vanhempani eivät koskaan soita minulle, eivät käy kylässä. Olen tottunut siihen jo ettei minusta välitetä. Ihmisten on vaikea ymmärtää tätä. Minulla on lapsi jolle nämä isovanhemmat ovat rakkaita. Äitini hakee lapsen yökylään pihastani ja tuo takaisin vain ovelle sanoen lapselle heipat. Välinpitämättömyys on ehkä pahinta. 

Onneksi on rakas puoliso. 

Sinun asemassasi en luottaisi lasta tuollaisten isovanhempien seuraan ilman valvontaa, vaikka eivät "vaarallisilta" sinänsä kuulostakaan. Isovanhemmat jotka noin avoimesti valikoi omista lapsistaan eniten ja vähiten suosikkeja eivät vaikuta kauhean hyviltä roolimalleilta. Plus mietityttäisi kovasti se olemassa oleva riski, että isovanhemmat saattavatkin jonain päivänä yhtäkkiä päättää, ettei lapsesi sittenkään kiinnosta heitä, kuten ovat sinun kohdallasi ilmeisesti päättäneet. Se olisi aika rankka kokemus lapselle.

Hei. Kiitos kommentistasi. Olen miettinyt tätä paljonkin. Lapsellani on paljon serkkuja ja he kaikki ovat yhtä tärkeitä isovanhempien silmissä. Mutta mistäs sitä tietää miten käy myöhemmin. En vain tiedä mitä tehdä, lapsi on alkanut jo kyselemään miksi minä en ikinä käy mummolassa tai soittele mummolle. On jo kouluikäinen.

En itse haluaisi olla enää missään tekemisissä, niin epätoivottu ja ulkopuolinen olo minulla on ollut aina. 

Vierailija kirjoitti:

Lapsuuden perhe oli jotenkin vinksallaan. Isä hermostui joka asiasta ja huusi ja haukkui. Oli ulospäin hurmaava, komea supliikkimies. Kotona heikkohermoinen valittaja, joka kaikki virheeni kertasi uudestaan ja uudestaan. Äiti oli hiljaa ja itki. Vanhemmat eivät rakastaneet, mutta eivät eronneet, koska molempien rahat oli sidottu yhteiseen yritykseen.

Minä yritin olla näkymätön ja hiljaa. Vietin aikaani muualla. Kävin yhden ukon luona. Siivosin, laitoin ruokaa ja hoidin koiraa. Jäljestä päin olen vasta tajunnut, että siinä olisi voinut käydä huonosti. Onneksi se mies ei ollut hyväksikäyttäjä.

Jotenkin en pysty vieläkään kiintymään niin kuin muut. Läheisyys ahdistaa ja parisuhteet ovat päättyneet nopeasti. Koen itseni vangituksi, jos mies vaatii asioita. En myöskään ole luotettava.

Minulla ei ole suhdetta sukulaisiini. Olin viime vuonna hautajaisissa. Kaikki juttelivat keskenään. Minulle ei puhunut kukaan. Istuin äidin kanssa, ja lähdin aikaisin pois. Eihän tämä tällainen mukavaa ole, mutta muustakaan ei oikein tiedä. Millaista olisi olla kuten muut.

Ohis, mutta kuvauksesi perusteella pidän hyvin todennäköisenä, että isälläsi on narsistinen persoonallisuushäiriö. Narsisti on ulkopuolisille hurmaava ja pätevä, kodin piirissä taas parhaimmillaankin kireä piinaaja. Narsistin puoliso on usein tuollainen kohtaloonsa alistuva marttyyri. Narsistiperheen lapsissa löytyy erilaisia rooleja, mutta hyvin yleinen reaktio on ryhtyä näkymättömäksi Ninniksi. En tiedä auttaako tämä tieto sinua tässä vaiheessa elämääsi, mutta ehkä saat mielenrauhaa ja lähtökohdan eheytymiselle jos lueskelet aiheesta ja saat siten lisää ymmärrystä siitä, miksi lapsuutesi oli sellainen kuin oli.

kohtalotoveri kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuuden perhe oli jotenkin vinksallaan. Isä hermostui joka asiasta ja huusi ja haukkui. Oli ulospäin hurmaava, komea supliikkimies. Kotona heikkohermoinen valittaja, joka kaikki virheeni kertasi uudestaan ja uudestaan. Äiti oli hiljaa ja itki. Vanhemmat eivät rakastaneet, mutta eivät eronneet, koska molempien rahat oli sidottu yhteiseen yritykseen.

Minä yritin olla näkymätön ja hiljaa. Vietin aikaani muualla. Kävin yhden ukon luona. Siivosin, laitoin ruokaa ja hoidin koiraa. Jäljestä päin olen vasta tajunnut, että siinä olisi voinut käydä huonosti. Onneksi se mies ei ollut hyväksikäyttäjä.

Jotenkin en pysty vieläkään kiintymään niin kuin muut. Läheisyys ahdistaa ja parisuhteet ovat päättyneet nopeasti. Koen itseni vangituksi, jos mies vaatii asioita. En myöskään ole luotettava.

Minulla ei ole suhdetta sukulaisiini. Olin viime vuonna hautajaisissa. Kaikki juttelivat keskenään. Minulle ei puhunut kukaan. Istuin äidin kanssa, ja lähdin aikaisin pois. Eihän tämä tällainen mukavaa ole, mutta muustakaan ei oikein tiedä. Millaista olisi olla kuten muut.

Ohis, mutta kuvauksesi perusteella pidän hyvin todennäköisenä, että isälläsi on narsistinen persoonallisuushäiriö. Narsisti on ulkopuolisille hurmaava ja pätevä, kodin piirissä taas parhaimmillaankin kireä piinaaja. Narsistin puoliso on usein tuollainen kohtaloonsa alistuva marttyyri. Narsistiperheen lapsissa löytyy erilaisia rooleja, mutta hyvin yleinen reaktio on ryhtyä näkymättömäksi Ninniksi. En tiedä auttaako tämä tieto sinua tässä vaiheessa elämääsi, mutta ehkä saat mielenrauhaa ja lähtökohdan eheytymiselle jos lueskelet aiheesta ja saat siten lisää ymmärrystä siitä, miksi lapsuutesi oli sellainen kuin oli.

Samaa mieltä. Kuvaus tuo mieleen ”lievän narsistin”, ei kuitenkan vielä väkivaltaista ja julmaa ”rääkkääjä-narsistia” jollainen oma isä oli.

Vierailija kirjoitti:

kohtalotoveri kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuuden perhe oli jotenkin vinksallaan. Isä hermostui joka asiasta ja huusi ja haukkui. Oli ulospäin hurmaava, komea supliikkimies. Kotona heikkohermoinen valittaja, joka kaikki virheeni kertasi uudestaan ja uudestaan. Äiti oli hiljaa ja itki. Vanhemmat eivät rakastaneet, mutta eivät eronneet, koska molempien rahat oli sidottu yhteiseen yritykseen.

Minä yritin olla näkymätön ja hiljaa. Vietin aikaani muualla. Kävin yhden ukon luona. Siivosin, laitoin ruokaa ja hoidin koiraa. Jäljestä päin olen vasta tajunnut, että siinä olisi voinut käydä huonosti. Onneksi se mies ei ollut hyväksikäyttäjä.

Jotenkin en pysty vieläkään kiintymään niin kuin muut. Läheisyys ahdistaa ja parisuhteet ovat päättyneet nopeasti. Koen itseni vangituksi, jos mies vaatii asioita. En myöskään ole luotettava.

Minulla ei ole suhdetta sukulaisiini. Olin viime vuonna hautajaisissa. Kaikki juttelivat keskenään. Minulle ei puhunut kukaan. Istuin äidin kanssa, ja lähdin aikaisin pois. Eihän tämä tällainen mukavaa ole, mutta muustakaan ei oikein tiedä. Millaista olisi olla kuten muut.

Ohis, mutta kuvauksesi perusteella pidän hyvin todennäköisenä, että isälläsi on narsistinen persoonallisuushäiriö. Narsisti on ulkopuolisille hurmaava ja pätevä, kodin piirissä taas parhaimmillaankin kireä piinaaja. Narsistin puoliso on usein tuollainen kohtaloonsa alistuva marttyyri. Narsistiperheen lapsissa löytyy erilaisia rooleja, mutta hyvin yleinen reaktio on ryhtyä näkymättömäksi Ninniksi. En tiedä auttaako tämä tieto sinua tässä vaiheessa elämääsi, mutta ehkä saat mielenrauhaa ja lähtökohdan eheytymiselle jos lueskelet aiheesta ja saat siten lisää ymmärrystä siitä, miksi lapsuutesi oli sellainen kuin oli.

Samaa mieltä. Kuvaus tuo mieleen ”lievän narsistin”, ei kuitenkan vielä väkivaltaista ja julmaa ”rääkkääjä-narsistia” jollainen oma isä oli.

Kiitos teille kummallekin vastauksesta. Voi olla, että isäni on narsisti. Väkivaltainen hän ei ole fyysisesti ollut minulle tai äidille. Hänen käytös ei myöskään ole ollut ns. rajatonta. Hän ei ole ollut kiinnostunut asioistani ikinä, eikä ole puuttunut niihin sen jälkeen kun muutin kotoa. Isän sisarukset ovat olleet kaikki omalla tavallaan vaikeita, ja isä ei ole pahin heistä. 

Itsellä on etäiset välit sukuun. Yhden sukulaisen kanssa ollaan tekemisissä. Lapsena perheemme sukuloi jatkuvasti. Tilanne muuttui kun toinen vanhemmista alkoholisoitui ja masentui. Ihmiset alkoivat karttaa perhettämme. Häpesin asiaa paljon, alkoholisti vanhempi järjesti useita noloja tilanteita ja oli hyvin ilkeä ja narsistinen humalassa. Koskaan ei myöntänyt juomista vaikka oli silminnähden humalassa. Lapsena sitä oli yhtä aikaa huolissaan, vihainen, pettynyt ja pelokas omassa kodissa. Toinen vanhemmista antoi tilanteen vaan olla, erosivat kun oltiin aikuisia.

Kavereitakin mulla tosi vähän. Introvertti luonne, varovaisuus ja huonot kokemukset vaikuttaa paljon. Joskus välillä yritän nähdä kunnolla hyvän ystävän kanssa. 

Onneksi anoppi ottaa koululaisiamme välillä kesäisin vahdittavaksi ja miehen puolelta muutamia sukulaisia ja kavereita joita näkee välillä. Oon vaan tosi herkkä ja haluan äkkiä omiin oloihin jos alkaa älytön juoruilu tai arvosteleva puhe. 

32 jatkaa...asumme eri kaupungissa kuin tuo pieni lähipiirimme. Mieheni selkeästi haluaisi, että elämämme olisi sosiaalisempaa. Itse viihdyn paljon oman perheen kesken ja muut ihmiset pitää olla omasta mielestä aidosti mukavan tuntuisia ihmisiä jotta jaksaa olla seurassa ja avaudun kunnolla. Minusta ei ole aina varmaan helppo tykätä kun lämpeän hitaasti, mutta toivottavasti joskus löydän oman perheen ulkopuoleltakin "oman heimon".

Up

Ok