Näytteleminen perheessä
Eli olen 25v äiti ja minulla on aviomies ja kaksi lasta. Ainakin mielestäni mun ja miehen suhde on aika lailla näytelmää. Tai vähän niin kuin elokuvasta, mutta ei ole elokuva. Ollaan rakastuttu ja menty naimisiinkin ja saatu lapsiakin. Mutta tilanteet ja tunteet ovat vähän näyteltyjä ja dramaattisiakin. Kotona siis esitän jonkinlaista kotiäitiä lapsille, miehelle rakkaustarinaa ja töissä esitän kunnon tyrannia. Sukulaisille en ole muutakuin suvun jatkaja. Näytelmää kaikki varmaan. Olen alkanut epäilemään, että mitkä ovat ne oikeat tunteet, jos ne on kerran pelkästään kopioitu elokuvasta. Olen ollut onnekas silti, kun sain sellaisen miehen, joka pitää showta yllä kanssani. Pelkään vain, että lapset lähtevät mukaan siihen. Täytyy erottaa oikea maailma. Toisen tunteet ei ole esitystä tai on esitystä. Oon surkea äiti, en edes erota mitkä on aitoja tunteita ja mitkä ei. Lapset varmasti ottavat jo nyt mallia minusta ja isästä, 2v ja 5v lapset. Kuitenkin show jatkukoon...
Kommentit (30)
Kaikkihan näyttelevät. Kotinäyttelemisistä en tiedä, mutta naiset näyttelevät työpaikoilla jotakin tasapainoista suhdetta puolisonsa kanssa, jossa mies palvoo vaimoaan, seuraavan kerran kun kuulee heistä, ovat eronneet. Lisäksi monet naiset antavat itsestään kuvan joinakin yliseksuaalisina seksipetoina, joiden perheessä ei viagraa tarvita, vaikka kaikesta näkee, että edellisestä kerrasta on ollut vuosia.
Miehet taas esittävät jotakin machoa tai sitten varsinaista vihtoria. Välimuotoja ei ole.
Vierailija kirjoitti:
Kaikkihan näyttelevät. Kotinäyttelemisistä en tiedä, mutta naiset näyttelevät työpaikoilla jotakin tasapainoista suhdetta puolisonsa kanssa, jossa mies palvoo vaimoaan, seuraavan kerran kun kuulee heistä, ovat eronneet. Lisäksi monet naiset antavat itsestään kuvan joinakin yliseksuaalisina seksipetoina, joiden perheessä ei viagraa tarvita, vaikka kaikesta näkee, että edellisestä kerrasta on ollut vuosia.
Miehet taas esittävät jotakin machoa tai sitten varsinaista vihtoria. Välimuotoja ei ole.
Minä taas "esitän" työpaikalla muille välillä kiltimpää, jos ollaan kahden kesken. Matalampi äänensävy ym. Mutta heti jos enemmän ihmisiä on paikalla, alkaa patistelu. Hommiin! Näyttelyä varmaan sekin..
Et varmaan ole ainoa. Itse en koskaan sopinut tuohon kaavaan, sitä mitenkään halveksimatta. Se on ihan hyvä silloin kun se toimii ja kaikki ovat enimmäkseen tyytyväisiä. Mutta jos tunnet näytteleväsi niin pysähdy miettimään mitä oikeastaan elämältä itse haluat. Vedätkö vain roolia jonka kuvittelet olevan se oikea tapa elää?
Sun pitää vaan pikkuhiljaa tunnistaa sun oikeat tunteet mitkä tulee pieninä välähdyksinä sun mieleen, hyväksyä ne oli ne sitten kuinka synkkiä vaan, ja opetella puhumaan niistä asioista. Usein ihmiset ei uskalla olla rehellisiä ja aitoja, koska silloin on pakko hyväksyä ettei välttämättä ole niin kiltti ja ihana ihminen kun haluaisi olla, ja pelätään konflikteja muidenkin kanssa. Sitten on aina sellainen rooli päällä, ja on helppo alkaa miettimään kuka itse oikeasti edes on.
Vierailija kirjoitti:
Sun pitää vaan pikkuhiljaa tunnistaa sun oikeat tunteet mitkä tulee pieninä välähdyksinä sun mieleen, hyväksyä ne oli ne sitten kuinka synkkiä vaan, ja opetella puhumaan niistä asioista. Usein ihmiset ei uskalla olla rehellisiä ja aitoja, koska silloin on pakko hyväksyä ettei välttämättä ole niin kiltti ja ihana ihminen kun haluaisi olla, ja pelätään konflikteja muidenkin kanssa. Sitten on aina sellainen rooli päällä, ja on helppo alkaa miettimään kuka itse oikeasti edes on.
Naulan kantaan. Ei hätää, kolmekymppisenä olet edennyt tällä polulla jo kilometrejä ja neljäänkymmeneen mennessä halu miellyttää on jo karissut kokonaan.
Kuinka se ruuanlaitto sitten tapahtuisi ilman näyttelemistä? Mikä siitä nyt tekee näytelmää? Katatko pöydän viimeisen päälle, teet salaattia ja käytät essua ja nutturaa, vaikka todellisuudessa haluaisit mielummin kipata valmismakaronilaatikon mikroon ja lykätä tenaville käteen kokonaiset porkkanat?
Vierailija kirjoitti:
Kuinka se ruuanlaitto sitten tapahtuisi ilman näyttelemistä? Mikä siitä nyt tekee näytelmää? Katatko pöydän viimeisen päälle, teet salaattia ja käytät essua ja nutturaa, vaikka todellisuudessa haluaisit mielummin kipata valmismakaronilaatikon mikroon ja lykätä tenaville käteen kokonaiset porkkanat?
En nyt sitä tarkoittanut. Tarkoitin, että minulla on iso rooli ruoanlaitossa. Miksi mieheni ei koskaan tee meille päivällistä vaan minä?
Vierailija kirjoitti:
Sun pitää vaan pikkuhiljaa tunnistaa sun oikeat tunteet mitkä tulee pieninä välähdyksinä sun mieleen, hyväksyä ne oli ne sitten kuinka synkkiä vaan, ja opetella puhumaan niistä asioista. Usein ihmiset ei uskalla olla rehellisiä ja aitoja, koska silloin on pakko hyväksyä ettei välttämättä ole niin kiltti ja ihana ihminen kun haluaisi olla, ja pelätään konflikteja muidenkin kanssa. Sitten on aina sellainen rooli päällä, ja on helppo alkaa miettimään kuka itse oikeasti edes on.
Aivan, olette oikeassa. Kiitos avusta. Ehkä totun olemaan näyttelemättä ennen pitkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuinka se ruuanlaitto sitten tapahtuisi ilman näyttelemistä? Mikä siitä nyt tekee näytelmää? Katatko pöydän viimeisen päälle, teet salaattia ja käytät essua ja nutturaa, vaikka todellisuudessa haluaisit mielummin kipata valmismakaronilaatikon mikroon ja lykätä tenaville käteen kokonaiset porkkanat?
En nyt sitä tarkoittanut. Tarkoitin, että minulla on iso rooli ruoanlaitossa. Miksi mieheni ei koskaan tee meille päivällistä vaan minä?
Koska olet tyttö tietysti. Tyttöjen hommiin kuuluu tehdä miehelle ruokaa, kun mies on tulossa töistä kotia syömään. Enkä ole nyt mikään muslimi täällä viisastelemassa, ihan suomalainen. Muista huoritella makkarissa ;)
Kyllä, tilanteesi on TOSI PAHA. Hakekaa toi mielisairaalaan, ennenkuin tollanen syndrooma leviää!!