Miltä (sun) elämä näyttää 5 vuoden päästä?

Toivoisin, että asuntolaina olisi maksettu ja kyllä se onkin, jos maksusuunnitelman mukaan mennään. Aina voi kuitenkin elämä yllättää. Voi tulla sairastumista, kuolemaa, avioero. Lähipiirin koettelemukset ja korona ovat osoittaneet, että mitään ei kannata pitää itsestään selvyytenä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Matalapalkka-alalla työskentelevä yksinäinen ja katkeroitunut keski-ikäinen nainen.

Ei ole paljon odotettavaa tulevaisuudelta.

Uusi harrastus? Pienimuotoinenkin juttu piristää varmasti.

Rakkautta mä haluaisin enkä mitään pitsinnypläystä 😐

Vanhimmat lapset aikuisia, elarit historiaa, ura nousussa ja varaa ostaa rahalla innokasta naisseuraa.

Olen joko parantunut ja elän kaikkia toteutumattomia unelmia, tai sitten se toinen vaihtoehto.

En tule olemaan hengissä. Läheiset muistavat aina silloin tällöin.

Olen työttömänä koska olen yli 40-vuotias eikä sen ikäisiä matalasti koulutettuja oteta töihin. harrastan opiskelua ja minulla on 1 tai useampi epäterveellisistä elintavoista johtuva sairaus. Molemmat lemmikkini on kuolleet vanhuuteen jolloin ryyppäämiseni tulee lähtemään viimeistään käsistä.

Lapset ovat molemmat muuttaneet pois. Kai alan mökkeilemään, kun perinnöksi sellainen tuli.

Muuten varmaan kaikki muu on samaa.

Toivottavasti olen joko velkajärjestelyssä tai jo sen suorittanut. Muussa tapauksessa olen tehnyt itsarin.

jos en ole kuollut niin jossain pätkätöissä/työttömänä/eläkkeellä. opiskelut haaveena tulevaisuudessa jos sopiva ala löytyy tai edes sattuu pääsemään kouluun. asun kerrostalossa, vaikka haluaisin asua rivarissa tai omakotitalossa. ehkä jotain suhteentynkää, ei lapsia nyt tai tulevaisuudessa.

Vakituinen työpaikka, toivottavasti nykyisen miehen kanssa joko naimisissa tai ainakin häät suunnittelussa. Kaksi kissaa ja isompi asunto, voisi olla jopa omakotitalo jonkun kaupungin laidalta. Takaraivossa varovainen haave lapsesta.

Kaikki riippuu saadanko krooninen kipu hoidettua seuraavassa leikkauksessa. Jos se onnistuu, palaan työelämään. Hommaan tyttöystävän, talon ja ehkä lapsiakin. Jos epäonnistuu, jään iki-sinkuksi ja toivottavasti pääsen sairaseläkkeelle.

M29v

Olen kaukainen muisto vain.

18.7.2020 on elämäni viimeinen päivä.

Olen vaihtanut työpaikkaa tai organisaatiossa on tapahtunut suuria muutoksia (2-3 vuotta jaksan tätä nykyistä ja sitten kyllästyn).

Kodin ulkopuolella viilipytty ja kotona räiskyvä esikoiseni on saavuttanut murrosiän ja minä huomaan, että kaikkina uhmakausina tehty työ oman henkisen kasvun eteen on kannattanut ja selviän kunnialla. Toivon ettei kukaan paljasta esikoiselle että tapasin hänen isänsä eli puolisoni jo siinä iässä.

Kuopus on siirtynyt isoon kouluun, ja Wilma-viestejä lukiessa tasapainoilen sen kanssa miten tiukkaa liekaa pidän etten nujerra lapsen eloisaa luonnetta mutta pidän hänet hyvällä polulla ja hyvässä seurassa. Väännän ruutuajasta kun leikkiminen ei enää ole in.

Asuntolaina on maksettu ja yritän hillitä intoani keittiöremontin ja matkailun suhteen, koska puolisoni on edelleen toivoton vatuloija jonka periaate on "miksi päättäisit tänään jotain jonka päättämistä voit vielä lykätä". Vietetään 17v hääpäivää ja ollaan edelleen tyytyväisiä valintamme.

Ja olen tietysti laihtunut 30 kiloa. Ja keksinyt jonkun uuden harrastuksen, kun lapset ei enää tartte mua yhtä paljon. Hemmottelen siskon pienet lapset piloille.

On 4-vuotias poika.

Olen just jäänyt eläkkeelle. Aion satsata liikuntaan ja kieli- sekä musiikkiopintoihin täysillä.

Tulevaisuus on selvä asunnon ja työpaiksn osalta. Minulla on vakinsinen työpaikka. Adun omakotitalossa. Lasten kanssa on lämpimät välit, mutta he asuvat eri paikkakunnalla.

Tulevaisuus on lähinnä hyvin epämääräinen mahdollisen elämänkumppanin osalta. En osaa sanoa, löydänkö minulle sopivaa kumppania enää.

Seksisuhteista ei ole pulaa.

Vierailija kirjoitti:

Samalta kuin nytkin: sinkkuna yksin kotona tietokoneen ääressä, köyhyysrajan alapuolella.

Jotkut sanovat minua kyynikoksi, mutta viimeiset 40 vuotta todistavat että tervettä realismia se vaan on...

Sama

Olisin silloin yli 30-vuotias. Olen aina ajatellut, että jos elämäni ei muutu ja en pääse menneisyyden kokemuksista koskaan kunnolla yli niin tuo ikä alkaa olla viimeisin vaihe elämässä ja sen jälkeen haluaisin jo luovuttaa. En suoraan sanoin näe itseäni enää elossa ja joskus toivon, etten enää olisikaan. Jos olen elossa niin varmasti vaikeaa elämää ja olen yksinäinen edelleen. Tuskin vieläkään kunnolla opiskellut ja varmasti sinkku olisin. Kaikin puolin epäonnistunut ja surullinen ihminen. En välttämättä enää koskaan pääsisi enää "normaalien" ihmisten elämään mukaan vaan, kun nyt jo olen pudonnut kyydistä niin varmasti tulevaisuudessa tuo ero vaan kasvaa. Pelottava ajatus toisaalta ja samalla totuus ja en jaksa enää miettiä mitään utopistisia asioita ja siinä mielessä jokin ajatus elämän muuttumisesta helpoksi ja ihanaksi on todella vaikeaa uskoa. Tyytyväinen yritän silti olla, mutta joskus elämä aika ala-arvoista monessa suhteessa ja onnellinen en oikeasti ole.

Mistä helvetistä minä sen tietäisin? Ei minulla mitään kristallipalloa ole.

Olen hyväntekeväisyyssäätiön vetäjä ja annan rahaa sairaille ja rahattomille. Ostan ruokakasseja tarvitseville, maksan sairaille parhaat mahdolliset hoidot ja autan miten vain voin. Palkkaan asianajajan hakemaan oikeutta työkyvyttömille, jotka eivät saa vakuutusyhtiöiltä heille kuuluvia etuuksia.

Säätiön perustan kunhan voitan ensi viikolla eurojackpotissa 90 miljoonaa euroa.